Social Media Icons

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Uusia aikoja

Ei kommentteja Share It:

Otin joululomaprojektikseni koota valokuva-albumin, koska koulun syksyllä aloittava esikoinen ei ollut ikinä pidellyt käsissään paperikuvaa. Ups. Viisi viikkoa myöhemmin olen vuosien 2013 ja 2014 taitteessa. Meillä on kotona valokuvatulostin, joten olen onnekkaasti voinut tehdä tätä projektia vähän kerrallaan, yhden tai kahden kuukauden erissä.

Valokuvia rukatessa, läpi käydessä, valitessa ja albumiin laittaessani olen käynyt läpi oikeaa tunteiden vuoristorataa. Olen liikuttunut, yllättynyt, nauranut selkä kaarella, itkenytkin vähän. Näen kuvissa ihan valtavasti kasvua, meidän ja lasten. Näen, kuinka elämämme ja arkemme on muovautunut, millaisen tien olemme perheenä kulkeneet.

Koska tällä hetkellä käyn läpi vuosia 2013 ja 2014, näen vaippoja, hoitolaukkuja, vaunuja, pursuilevan keittiön kaapin täynnä lasten ruokailuasioita, kantovälineitä, kirppislöytöjä, leikkitreffejä, uusia hienoja taitoja, ensimmäisiä kerhopäiviä. Pieniä vaatteita, pyykinkuivaustelineen, sotkuisen keittiön, täyden pyykkikorin, valvottuja öitä, kädet täynnä töitä. Se arki tuntuu jo niin vieraalta ja erilaiselta. Kaukaiselta.

Olen sanonut miehelleni monta kertaa, että juuri nyt tuntuu siltä, että elämäni parasta aikaa. Me elämme myös hyvin erilaista aikaa, kuin jota valokuva-albumiprojektissani käyn läpi.

Meillä on keittiössä matto, mutta ei lapsiporttia. Se jos mikä tuntuu juhlalliselta! Pastelliväriset, vastuullisesti tuotetut ja minimalistiseen kotiin sopivat vauvojen puupalikat ovat vaihtuneet välkkyvään, ääntelevään ja muoviseen Disney-sälään. Kukaan ei enää säännönmukaisesti herää öisin, käytä vaippoja eikä nuku meidän makuuhuoneessamme. Neljä vuotta sitten tiesin hämmentävän paljon lasten ergonomisesta kantamisesta, lapsentahtisesta sormiruokailusta ja lastenvaunujen lisävarusteista, nykyään voisin ottaa osaa Ninjago-tietovisaan. Tiedän yllättävän paljon myös hyönteisistä. Minulla ei enää ole hoitolaukkua, mutta jokaisen laukkuni ja takintaskujeni pohjalta löytyy vähintään yksi pikkuauto. Rattaita käytämme enää harvoin. Isot Legot ovat vaihtuneet pienempiin. Isommat osaavat punnita hedelmät kaupassa ja hoitavat aamutoimensa itse.

Asiat muuttuivat hiljalleen. Lähti tutti, lähti pinnasänky, lähti keittiön lapsiportti, lähti vaipat. Tilalle tuli epämääräistä pikkusälää, tuhansia hamahelmiä, kuvataidekerho, tanssitunnit, uimakoulu ja luistelukoulu. Maanantain jumppa ja herkkuperjantai. Aina välillä havahdun siihen, kuinka nopeasti aika on mennytkään, ja kuinka paljon siihen on mahtunut. Kuusivuotias viittoo sujuvasti kokonaisia lauseita, tietää kuka on Urho Kekkonen ja kysyy nykyään aika vaikeita kysymyksiä. Viisivuotias meni omien sanojensa mukaan kihloihin syksyllä ja haluaa isona olla proteetikko. Kolmevuotias kuopus on isommille sisaruksille edelleen vauva, vaikka papattaa tauotta koko hereilläoloaikansa ja on noin muutenkin aika kaukana vauvasta.

Nauroin vähäsen, kun kouluun ilmottautumisen yhteydessä päälleni syöstystä paperipinosta löytyi lomake, jossa tiedusteltiin mitä ihmeellisempiä asioita, esimerkiksi sitä, tiedänkö, keiden kanssa lapseni liikkuu ja mikä on koulutaipaleensa syksyllä aloittavan tyttäremme kotiintuloaika arkisin. Sitten tajusin, että sekin aika vielä koittaa. Katselen kuvista aikaa, jolloin lapset kulkivat mukanani niin hammaslääkärissä kuin kampaajalla. Elän aikaa, jona naapurin lapset soittavat ovikelloamme ja pyytävät mukaan luistelemaan. Tämäkin aika tuntui joskus niin kovin kaukaiselta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti