Social Media Icons

torstai 4. tammikuuta 2018

2017

1 kommentti Share It:

 



En tiedä, onko vähän noloa tai liian myöhäistä julkaista vuosikatsausta muutama päivä vuoden vaihtumisen jälkeen, mutta musta kuitenkin tuntui siltä, että juuri niin mun tehtävä. Olemme enemmän tai vähemmän sairastaneet tunnollisina kansalaisina joululomalla, ja uudenvuodenaatonkin vietimme toipilaina, nakkeja ja perunasalaattia syöden ja elokuvia katsellen. Tätäkin kirjoittaessani kaksi kuumetopilasta nukkuu.

Vuosi 2017 oli varsin tapahtumarikas. Niin tapahtumarikas, että blogi päivittyi harvemmin kuin koskaan, kävin varsin vähän missään ja tapasin lähinnä läheisimpiä ystäviäni. Kun etsin blogiarkistosta kuvia viime vuodelta, oli julkaistuissa kuvia parhaista hetkistä, mukavista päivistä. Kuvia päivistä, hetkistä ja retkistä, jotka haluan muistaa. Olen niistä äärettömän kiitollinen, koska tiedän, että vuoteen mahtui paljon muutakin.

Alkuvuodesta haimme kotiin koiranpennun, ihanan spanielimme. Ensimmäisiin juoksuihin saakka meno oli melkoisen vauhdikasta ja tuntuu, ettei yksikään lastenvaate jäänyt reijittämättä. Nyt, vuoden vanhana hän on ihana pötköttelijä, joka nauttii sylissä olemisesta, rakastaa lapsia ja nirsoilee ruoan suhteen. Toiveeni leivänmuruttomasta keittiön lattiasta ei siis ehkä ihan toteutunut, mutta esimerkiksi irtokarkit ovat joutuneet parempiin suihin aika monta kertaa.

Erityisesti kevät oli raskas, uuvuttava ja stressaava. Jouduin puntaroimaan monen montaa kertaa, millaisista asioista haluan pitää kiinni, mitä haluan saavuttaa ja mihin minun on omat rajani vedettävä. Tein viimeisiä opintoja aikuislukiossa, kirjoitin ylioppilaaksi ja luin pääsykokeisiin, ja samaan aikaan kävin läpi aika raskaita asioita henkilökohtaisessa elämässäni. Päivää ennen pääsykokeita kuopukselle sattui tapaturma. Yliviivaustussit ja ajatuskartat jäivät. Nukuin seuraavana yönä kolme tuntia. Pääsykoepäivänä kuopus joutui leikkaukseen, tuntia ennen kokeeni alkua. Muistan miettineeni, että olen maailman hirvein, itsekkäin ja julmin äiti, koska en ole sairaalassa vaan yrittämässä täysin epärealistiselta tuntuvaa koetta. Katsoin kelloa, kävin läpi mitä hirveimpiä kauhuskenaarioita päässäni ja kädet täristen kirjoitin minkä ehdin. Kokeesta lähtiessäni en ihan muistanut, mitä kysyttiin ja mitä olin vastannut. Päällimmäisenä tunteena koetilanteesta on ahdistus. Ei itse kokeesta vaan kaikesta muusta. Niistä asioista, jotka tapahtuivat sen aikaan ja asioista, jotka tapahtuisivat sen jälkeen - minulla ei näet ollut minkäänlaista varasuunnitelmaa syksylle, jolloin hoitovapaa loppuisi.
Samalla viikolla olivat ylioppilasjuhlat, ensin koululla ja seuraavana päivänä sukulaisille ja ystäville meillä kotona. En muista ikinä nähneeni yhden viikon aikana niin montaa ihmistä, jotka olivat iloisia puolestani. Menin ihan lukkoon. Itkin matkan koululta kotiin ja kotona pidettävien juhlien iltana olin niin väsynyt, etten jaksanut edes hymyillä. Stipendirahoillani ostin kellon, merkiksi ja muistutukseksi uudenlaisesta ajasta elämässäni.

Tuli kesä toimintaterapioineen. Monta suunnitelmaa peruuntui. Aika ennen yhteishaun tuloksia tuntui loputtoman pitkältä ja piinaavalta. Ja kun tulokset tulivat, tulivat ensin pisteet, sitten vasta valinnan tulos. Olin yksin lasten kanssa kotona, paistamassa lettuja iltapalaksi. Pilasin yhden paistinpannun, avasin kuohuviinipullon ja taas itkin. Kun mies tuli treeneistä kotiin, hänkin itki. Helpotuksesta ja onnesta. Meni aika kauan, että tajusin asian. Itse asiassa, vielä joulun alla pelkäsin sittenkin päässeeni sisään vahingossa, kun en saanut vahvistusviestiä haalarien saapumisesta, haha!

Kesällä saimme myös vahvistuksen hoitopaikasta. Tuntui, että moni palanen loksahti paikalleen. Hankittiin sadetakit ja nahkatossut, täytettiin miljoona erilaista lappua, nimikoitiin 300 vaatekappaletta.

Syksy meni nopeasti. Miehelläni oli opinnoissaan hyvin intensiivinen ja raskas vaihe, minä opettelin oikeasti lukemaan ja tekemään töitä (opiskelujen suhteen). Olen oikeasti ollut aina aikamoinen sluibailija, tehnyt vain sen, mikä on välttämätöntä.
Päiväkodin ja eskarin aloituskin ottivat aikansa.

Ja talvi... En käsitä, miten se on mennyt näin nopeasti. Joulu tuli meille suoranaisena yllätyksenä. Talvella ollaan eletty vaan arkea: aamupala-päiväkoti-kirjasto-luento-lounas-kirjasto-kauppa-päiväkoti-koti-välipala-jumppa-iltapala-rytmiä.

Vuoteen mahtui paljon hyvää. Toteutuneita haaveita, ihania ihmisiä, juhlia, sängyssä nautittuja aamukahveja, extempore-kuohuviinejä ystävien kanssa, Skype-puheluita Espanjaan, hyviä kirjoja, naurua, iloa, helpotusta ja onnea. Erityisen onnellinen olenkin ollut ihmisistä ympärilläni. Miehestäni, joka on muuttanut elämäni ja minua niin monella eri tavalla. Valanut uskoa ja toivoa, rohkaissut ja tukenut. Perheestäni, joka on tärkeintä ja parasta, mitä minulla on. Ystävistäni, joiden luokse olen ollut tervetullut aina ja jotka ovat aina tervetulleita meille. Viime vuonna olen keittänyt aamukahvit yöpaidassa extempore kylään aamulenkillä piipahtaneelle ystävälle, saanut kukkia ilman erityistä syytä, juonut vuosikertashampanjaa villasukissa naapurissa, istunut hiekkalaatikon reunalla ja käynyt pitkillä iltalenkeillä heidän kanssaan. Olen myös soittanut itkien ja toisaalta jättänyt vastaamatta puhelimeen.

Vuonna 2018 yritän olla armollisempi itselleni ja jämäkämpi. Niin ikään yritän keskittyä niihin asioihin, jotka ovat olennaisia ja oikeasti tärkeitä. Juuri nyt olen toiveikas, helpottunut ja varsin onnellinen.

1 kommentti:

  1. Hei ei ole noloa, mä julkaisin mun vuosikatsauksen kaks viikkoa vuodenvaihteen jälkeen joten älä yritä syyllistää!:D Sulla on kyllä ollut upea vuosi saavutuksia täynnä, ihan ymmärrettävää että siinä ei blogi oo noussut prioriteeteissä aina korkeimmalle! Toivottavasti tästäkin vuodesta tulee vähintään yhtä hyvä <3
    Sanna / pannariblogi.blogspot.fi

    VastaaPoista