Social Media Icons

lauantai 16. joulukuuta 2017

Turvapaikkoja ja maanantaijumppaa

1 kommentti Share It:

LOMA. LOMA. LOMA! Ensimmäinen lukukausi alkaa olla paketissa, enää yksi tammikuulle päivätty tehtävä odottaa tekijäänsä. Syksyyn on mahtunut paljon muutoksia ja paljon ohjelmaa, hyvässä ja pahassa. Mieheni opinnot ovat kiireisimmässä mutta mielenkiintoisimmassa vaiheessaan, ja hän on tehnyt koulujuttuja aamusta iltaan, arkisin ja viikonloppuisin. Itselläni on onneksi ollut paljon väljempää, ja olenkin tänä syksynä ihan tietoisesti raivannut tilaa itselleni, lapsille ja aikatauluttomalle yhdessäololle - ainakin ajatuksen asteella.

Tänä vuonna olen prosessoinut asioita paljon ja ottanut omaa tilaa. Ehkä kotona lasten kanssa vietettyjen vuosien ja sosiaalisen median aikakaudella unohdin, että oikeastaan olen aina kaivannut aika paljon omaa, henkilökohtaista tilaa ja aikaa. Se vain ei ole tuntunut "sallitulta": olen esimerkiksi seurannut nettikeskusteluja huonoista ystävistä, joihin katkaistaan välit, koska he eivät ole neljään kuukauteen yhteydessä, vastaavat viesteihin liian hitaasti tai koska eivät pääse lastenkutsuille. Tiettävästi kukaan ystävistäni ei ole katkaissut välejä kanssani, vaikka täytänkin nuo edellä mainitut rikolliset tunnusmerkit - olen sanonut ystävilleni, että mikäli he haluavat vastauksen johonkin viikon sisällä, kannattaa soittaa. Miehelleni.
Nuorena minulla oli tapana lähteä ulos tunneiksi kuuntelemaan musiikkia. Tulin takaisin kotiin kun tuli liian kylmä tai akku loppui, eikä minun täytynyt ikinä pyytää poissaoloani anteeksi. Aikuisiällä tilanne on ollut toinen. Tuntuu, että meillä on jatkuva vaatimus olla läsnä jollekin toisille ja velvollisuuksia toisia kohtaan: lapsia, parisuhdetta, vanhempia, isovanhempia, ystäviä, kavereita, harrastuskavereita, opiskelukavereita, työkavereita, sukulaisia kohtaan.

Tänä vuonna en ole jaksanut. Tai halunnut. Elämässäni on ollut niin valtavan paljon hienoja, ihania, voimaannuttavia, mielenkiintoisia asioita ja muutoksia, että olen kaivannut aikaa myös yksin, aikaa itselleni. Ja ehkä juuri siksi tunnen ensimmäistä kertaa vuosiin olevani enemmän minä. Nautin perheestäni, nautin harrastuksistani ja olen ihan liekeissä niistä asioista, joita opiskelen. En haluaisi olla missään muualla tai kukaan muu.

Tuntuu, että moni staattisemmassa tilassa ollut asia on mennyt eteenpäin. Aloitin vuosien tauon jälkeen aktiivisen liikkumisen, siis ihan perusjumpassa käymisen, ja tämä on varmasti ollut yksi syksyn parhaimmista päätöksistä. Olen luonteeltani on-off-tyyppiä ja hyvin taipuvainen suorittamiseen: kun teen jotain, teen sen ihan täysillä ja ruoskin itseäni jos en yllä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen - esimerkiksi koulussa minulle ei aiemmin riittäneet parhaat mahdolliset arvosanat vaan täydet pisteet. Kolme jumppatuntia viikossa ovat irrottaneet minut varsin tehokkaasti murehtimisesta ja katastrofiajatuksista, opettaneet hölläämään nutturaa ja suhtautumaan asioihin rennommin.

Olen koko aikuisikäni kärsinyt päänsäryistä, joita olen yrittänyt hoidattaa hierojalla, taukojumpalla ja rentoutusharjoituksilla (koska olen luullut niiden olevan stressiperäisiä tai niska-hartiaseudun jäykkyydestä johtuvia). Tänä syksynä jouduin rutiinihammaslääkäritarkastuksesta röntgenkuviin ja sain lähetteet erilaisille spealisteille. Ensi vuoden puolella selvinnee, mitä on tehtävissä purentavirheelleni, epäsymmetriselle leualleni ja nivelrikolle siinä. Tuntuu, että tänä syksynä olen käynyt vain luennoilla, kirjastossa, jumpassa - ja kymmenen kertaa hammaslääkärillä (ei tarvinne sanoa, että olen maksanut ylioppilaskunnan jäsenmaksun suurella ilolla). Mutta ensimmäistä kertaa koskaan tuntuu siltä, että asiat etenevät ja että ne hoidetaan kuntoon.

Osallistuin syksyllä eräänlaiseen rentoutus-ja taukojumpparyhmään, ja yhdessä rentoutusharjoituksessa meitä pyydettiin kuvittelemaan mielessämme turvallinen ja rentouttava paikka, jossa on hyvä olla; turvapaikka. Mietin asiaa pitkään. En ole riittävän henkinen tai syvällinen teepussiaforismivuorimaisemiin, meren rannalle enkä metsään (siellähän on aina jotain hirvikärpäsiä). Minä kuvittelin itseni maailman merkityksellisimpään ja merkityksettömämpään paikkaan: hämärään ja vähän liian kylmään lähiöuimahallin saunaan, paikkaan, jossa voin olla muiden ihmisten kanssa ja kuitenkin yksin. Voin olla minä ja en kukaan. Kun kaipaan hiljaisuuden ja hyväksynnän retriittiä, menen uimahalliin. Ja saunaan.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) tai Blogilistalla

1 kommentti:

  1. Ihana postaus, rakas Anna! <3 Ehkä tungen kuitenkin mukaan Vuosaareen vesijuoksemaan ja istumaan hiljaa saunaan kun tullaan kesällä Suomeen :)

    VastaaPoista