Social Media Icons

perjantai 29. syyskuuta 2017

Niin pienen hetken

Ei kommentteja Share It:

Viime viikkoina olen monella tapaa saanut huomata, kuinka aika on kulunut ja kuinka tavallaan isoja lapsista on tullutkaan. Olemme pohtineet ensi syksyn koulun aloitusta, omia kotiavaimia, omaa puhelinta aikanaan. Iltapalapöydän keskusteluihin on tullut mukaan sodan, pakolaisuuden ja ilmastonmuutoksen kaltaiset kepeät teemat. Tyypit haluaisivat kovasti opetella uusia kieliä, janoavat tietoa asioista, ja täytyy myöntää, että olen googlannut aika monta vastausta tai siirtänyt vastausvastuun toisaalle. Juuri nyt pohdimme tosiaan paljon tulevaa koulua ja viisivuotiaan ensi syksynä alkavaa eskaria, suunnittelemme supersankarisyntymäpäiväjuhlia ja tutkimme karttapalloa (koska en todellakaan ole vahvimmillani missään avaruudellista hahmotuskykyä vaativassa).

Esikoinen on solahtanut eskariin kuin kala veteen, käy toista vuotta tanssitunneilla ja väkertää aina jotakin projektia. Hän on uskomattoman pitkäjänteinen ja taitava käsistään, ja hän saattaa käyttää kokonaisen aamupäivän hamahelmiaskartelussa tai muovailla mikroskooppisen pieniä asioita.

Viisi vuotta joulun alla täyttävä keskimmäinen on löytänyt kirjaimet (esikoisen lisäksi siis), ja näkee niitä mitä ihmeellisimmissä paikoissa. "Sanoitko, että mennään ostamaan talvihaalari kaupasta, jonka nimi on XXL? Siis X-X-L? X niin kuin xylofoni, X niin kuin xylofoni, L niin kuin laulaja! Kolme kirjainta: X, X, L!", "Näitkö äiti, tuossa rapussa on D, se on Aadan nimessä! Ja tuolla on B niin kuin banaani!"

Pian kolme vuotta täyttävä kuopus on papattava papukaija, joka toistaa kaiken. Aivan kaiken. Hän osaa ulkoa koko Spotifyn siivousmusiikkilistani, eli päiväkotiaamuina elämä on julmaa ja on mukavaa olla rappiolla. Kovimpia juttuja ovat dinosaurukset, autot ja Batman.

Kun mietin elämäämme nyt, tuntuu, että aika on kulunut uskomattoman nopeasti. Valvottuina vuosina päivät tuntuivat pitkiltä ja marraskuun pimeys loputtomalta, kesälomat lyhyiltä - ja ihanilta. Kun päiväkoti oli yhtenä arkipäivänä kiinni, kävimme pari viikkoa sitten vanhassa perhekerhossamme lasten kanssa. Siellä äitikaverini, jonka kanssa olin vuosia jakanut arkea ja kokemuksia kahvikupin ja mikrossa lämmitettyjen lounaskippojen äärellä, tarjoili kakkua töihin paluunsa kunniaksi. Samanlaisia suunnitelmia oli monella muullakin vuosien varrella tutuksi käyneellä perhekerhokävijällä. Yhtäkkiä tajusin, etten tuntunut puoliakaan paikalla olijoista. Se tuntui yhden aikakauden lopulta. Haikealta, vähän huojentavaltakin. Vaikeammalta on tuntunut löytää itsensä nyt, tästä uudesta arjesta ja uusista haasteista.

PS. Loppukevennykseksi minun on pakko jakaa kanssanne keskustelu, jolle olen räkättänyt koko illan. Meillä on nyt heiluvia hampaita oikein urakalla (ilmeisesti hampominen on prosessi, joka loppui meillä vain alkaakseen uudelleen, mutta sitä ne pienet ikäerot teettävät), ja tänään viimein lähti taas yksi.
Varovasti tiedustelin, että mitäköhän mieluista se hammaskeiju voisikaan tuoda. Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä, itsevarmasti ja konstailematta: "Noo, esimerkiks 14 euroa ja lentoliput Espanjaan."

Viisaudenhampaan kirurgisen poiston varaaminen alkoi äkkiä houkuttamaan, sillä voi pojat, nyt eletään nousukautta! Tai houkuttaisi, jos  neljästä heiluvasta hampaasta ei olisi hammaskeijupalkkioita luvassa lähiaikoina.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti