Social Media Icons

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Ensimmäinen päiväkotiviikko ja miten se meni noin niinku omasta mielestä

Ei kommentteja Share It:


Huh. Ja huh. Jotenkin ajattelin, että tämä uusi vaihe elämässämme - kuuden vuoden kotiäitiyden päättyminen ja päiväkoti-ja eskaritaipaleiden alkaminen - olisi sellainen tunnelmallinen ja vatsanpohjaa kutitteleva siirtymäriitti, jota kaihoisana muistelisimme. Mielessäni jo näin, kuinka päästän kädestä irti (ainakin symbolisella tasolla), hyvästelen heidät portilla ja kuivaan silmäkulmani. Kuinka aamuaurinko saisi pellavaiset kiharat hohtamaan ja kuinka suurina päiväkotireput keikkuisivat pienten (ja valtavan onnellisten) nuppujeni harteilla. Siinä me sitten vaihdettaisiin vielä ne viimeiset, rakastavat katseet, joilla viestittäisimme toisillemme, että kaikki menee hyvin.

Ja paskat.

En suoraan sanottuna edes muista, mitä heille ensimmäisenä aamuna puin päälle. Nimikoin vaatteita silkkiteipillä ja permanenttitussilla puolille öin, heräsin aamulla sairaan väsyneenä ja tsemppasin lastenohjelmien äärellä koomaavia lapsia kohti eteistä, koska tietysti minulla oli samaisena aamuna ennen päiväkotia vielä akuutti hammaslääkäriaika keskustassa neljä viikkoa jatkuneen tauottoman säryn vuoksi. 4,5-vuotias rallateli iloisena kenkiä pukiessaan Antti Tuiskun Rahan takii-biisiä: oi oi oi oi, elämä on julmaa, mun on pakko twerkkaa, että saisin fyrkkaa... joten ulos ja juhliin, rahan takii, taas mennään, rahan takii, kello on melkein 07:45.... Minä pidättelin naurua ja taputin kohteliaasti. Ja hoputin.

Kun naama puutuneena, lakananvalkoisena ja kuolemanväsyneenä pääsin päiväkodille (edelleen muuta perhettä hoputtaen), sain nipun papereita täytettäväksi. Samalla selvisi, että erikoisruokavalioiset kuitenkin tarvitsevat lääkärintodistuksen, vaikka olin asiasta nelisen viikkoa aiemmin kysyessäni saanut kieltävän vastauksen. Emme jääneet lounaalle, koska pojillemme sopivaa lounasta ei vielä ollut.

Kotona meitä odotti virallisen näköinen kirjekuori, joka kätki sisäänsä päätöksen täydestä asiakasmaksusta. Saimme kolme viikkoa ennen liitteiden toimittamisen määräajan umpeutumista postitetun päätöksen, jossa kerrottiin, ettemme olleet toimittaneet liitteitä ajallaan. Ja kuinka ollakaan, käsittelijän puhelinaika oli päättynyt kaksi minuuttia aikaisemmin.
Hengitin syvään, soitin kolmeen eri opintotoimistoon kunnes löysin avoinna olevan, pakkasin perheen autoon, tilasin tulostimen täpötäyteen ja ruuhkaiseen ostoskeskukseen, soitin lääkärille, hain tulostimen, hain opiskelija-todistukset, ja koska kukonlaulun aikaan herätetyt tyypit nukahtivat autoon, kävimme myös päivittämässä matkakorttialennukset, hain koulun kirjastokortin ja lääkärintodistuksen. Kotona aloin tulostamaan liitteitä ja aloitin hoitovirhekantelun luonnostelun (long story short: aivan liian harvoin saa suuhunsa kerran hammaslääkärin suussa käyneitä instrumentteja).

Seuraavana aamuna jonotin tunnin kaupungin puhelinpalvelussa päiväkodin pihalla, ja kuulin, että joku oli painanut vahingossa liian aikaisin enteriä. Sitten huomasin kadottaneeni kotiavaimeni. Soitin  kaikki käymäni paikat kauppakeskuksesta opintotoimistoon, postiin ja kylpylään läpi, kauhuissani mietin taloyhtiön lukkojen uudelleensarjoituksen hintaa ja kotivakuutuksen omavastuuosuuden suuruutta, ja tietysti ruoskin itseäni. En jättänyt kotona yhtäkään nurkkaa tai laatikkoa tutkimatta. Koko kesäloman konmarittaneena ja koko elämäni kadonneita tavaroitani etsineenä ei vain tullut mieleen katsoa paikasta, johon ne kuuluvat. Laukun avaintaskusta.

Keskiviikkona löysin 120 silitettävää nimikointilappua, jotka anoppini aikoinaan säästi. Siinä meni keskiviikko. Hetken harmittelin, että ehdin jo tilata saman verran tarraversioita, mutta kolmenkymmenen välikausiasusteen silittämisen jälkeen totesin, ettei se ollut lainkaan hätävarjelun liioittelua. (Siis kuinka paljon kolmella lapsella edes voi olla vaatetta?)
Keskiviikkona kuopus myös kiljui kuin palosireeni päiväunille käydessä. Kettu oli hukassa ja elämä vinossa.

Torstaina alkoi kauan odotettu eskari, ja eskarilainen itse alkupiiriin istuuduttuaan vilkaisi meitä kysyvästi ja pyysi poistumaan paikalta. Niin ikään päivän päätteeksi hän ei kapsahtanut kaulaamme onnellisena jälleennäkemisestä, vaan tuhahti vain: "No vihdoin!"

Perjantain makasin flunssassa kotona, katsoin Ally McBealia ja join chai-teetä. Ensimmäisen viikon viimeisen päivän kunniaksi mentiin jätskille. Vihloi muuten vietävästi.

Ja koska tämän vuoden päivystyskiintiömme ei ole ilmeisesti vielä täynnä, lähti mieheni tänään liimauttamaan leikkien tuoksinassa auennutta takaraivoa Lastenklinikalle.

Onneksi viikkoon mahtui paljon hyvääkin:

Päiväkodin ja eskarin henkilökunta vaikuttaa todella ihanalta, ja päiväkodille on ollut kiva mennä. En voisi enkä aio esittää, että päiväkoti olisi meille vain paikka, jossa lapsia hoidetaan, kun emme itse siihen päiväsaikaan kykene. Minulle kyse on vastavuoroisesta, tunnustuksellisesta ja luottamuksellisesta kasvatuskumppanuudesta.

Soitin puolentoista tunnin Skype-puhelun ystävälle Espanjaan - ilman lapsia ja viinin äärellä. Oli niin paljon puhuttavaa, ja vielä jäi niin paljon puhuttavaa. Jos on sama kengänkoko, lapsiluku ja lämmin suhde sekä politiikkaan että Emmerdaleen, niin sielunkumppanuutta voi vaalia myös tiskaamisen ja viinin juomisen ohella etänä (tai siis mä katselin kun hän tiskasi).

Jotenkin ajauduin NOSH-kutsuilla tilanteeseen, jossa en ostanut mitään (vielä), ja jossa keskustelu ajautui luomupuuvillasta sote-uudistukseen. Lupasin tulla jatkossakin paikalle.

Söin ihan taivaallisen ihanaa porkkakakkua.

Sain ensimmäisen kouluviikon ohjelman. En kyllä tiedä, onko se kauhean hyvä juttu, koska siihen oli kirjattu kuudet juhlat - siis enemmän kinkereitä, kuin joilla olen viimeisen KUUDEN VUODEN aikana ollut.

Kävin lenkillä ystävän kanssa. Raasu joutui kyllä kuulumisia kysellessään tämän saman tykityksen uhriksi.

Katselin salamointia ja puista repeileviä oksia parvekkeella kiitollisena siitä, että minulla ei ole minkäänlaista festari-geeniä, ja etten siis about kaikkien muiden tuttujeni tapaan ollut Flow'ssa.

Ensimmäistä kertaa kuukausiin en nähnyt unta Paavo Lipposesta. (Hänen roolinsa pääsykoeainestossa teki mitä ilmeisimmin lähtemättömän vaikutuksen, koska hän on seikkaillut yrmeänä unissani huhtikuusta saakka.)

Löytyykö ruudun takaa muita päivähoidon tai esiopetuksen aloittaneita? Miten on lähtenyt käyntiin? Entä te päivähoidon konkarit, onko teillä antaa hyväksi havaittuja life hackseja? Paljastakaa heti!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti