Social Media Icons

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Vaiheita

1 kommentti Share It:


"Se on vain vaihe", tavataan pienten itkuisten tai ikiuhmaikäisten lasten vanhemmille lohdutukseksi sanoa. Vain vaihe. Ohimenevä, aikanaan helpottava. Vaiheet tulevat, vaiheet vaihtuvat. Toisinaan muutos tulee hiljalleen, kuin huomaamatta, jotkin vaiheet alkavat tai loppuvat yhdellä kellonlyönnillä.

Ja voi, on niitä vaiheita ollutkin.

Oli vaihe, jolloin kärsimätön puolitoistavuotias työnsi protestina sormensa kurkkuun ja oksensi, kun koki palvelun laadun riittämättömäksi. Mikroaaltouunin minuutti lounasaikaan oli nälkävuoden mittainen - ja siinä todellakin ehti kaksi kertaa oksentamaan keittiön pöydälle.

Oli vaihe - vuosien mittainen - jolloin en nukkunut yli viiden tunnin yöunia.

Oli vaihe, jolloin joku ehti riisumaan kaikki vaatteensa marraskuisina kerhoaamuina juuri sillä sekunnilla, kun olimme astumassa ovesta ulos.

Oli vaihe, jolloin kaikki nukkuivat päiväunia. Eri aikaan. On vaihe, jolloin kukaan ei nuku enää nuku päiväunia.

Oli kesä, jona irrotettiin apupyörät ja otettiin ensimmäiset askeleet.

Oli vaihe, jolloin kahvia ei ehtinyt koskaan juoda kuumana.

Oli vaihe, jolloin kauhulla mietin, mitä aikaansaava lapseni oli kerhopäivänä tänään keksinyt. Tai että mitä hän oli kertonut täytenä totena (hän esimerkiksi kertoi, että aikoo isona tulla Jeesus-Batmaniksi ja että on syntyessään kuoriutunut dinosauruksen munasta).

Oli vaihe, jolloin hoitolaukku oli naparetkimallia.

Oli vaihe, jolloin koti oli vuorattu lapsilukoin, viritelmin ja keittiöportein.

Oli ja on edelleen vaihe, jolloin suurin osa projekteista ja tehtävistä asioista jumiutuu tilaan seuraavalla lomalla/ensi viikolla/huomenna/talvella/kesällä/joo joo kohta. Tälläkin hetkellä Henkka hioo tammipöytää, joka on odottanut sitä seitsemän vuotta. Kellaria läpikäydessäni niin ikään löysin viisi vuotta sitten aloittamiani virkattuja koreja (joista piti tulla pyöreitä mattoja, mutta niiden reunat käpristyivät).

Oli vaihe, jolloin istuin arki-illat koulussa. Oli vaihe, jolloin luin 50 tuntia viikossa valtiollisen kilpailukyvyn mittaamisen ja painottamisen haasteista ja hyvinvoinnin jakautumisesta. Se vaihe onneksi jatkuu ainakin seuraavat viisi vuotta, joskin ilman kalvavaa epätietoisuutta.

Oli vaihe, jolloin pelkäsin ja murehdin tulevaa syksyä. Kehitin parikymmentä erilaista plan B:tä, itkin taas ja murehdin lisää.

Sitten tuli viikko, jossa moni vaihe päättyi. Sain soiton päiväkodista, ja tiedon siitä, että kaikki kolme pääsivät samaan ihanaan lähipäiväkotiin. Saman viikon keskiviikko oli aivan tavallinen päivä, kunnes se lakkasi olemasta aivan tavallinen. Paistoin iltapalalettuja, kun lukupiirin What's App-ryhmään tuli tieto pisteiden kirjautumisesta yliopiston sivuille. Tuntia myöhemmin tuli hyväksymiskirje sähköpostiin. Poltin muutaman letun, pilasin paistinpannun ja laitoin cavan pakastimeen. Vasta päiviä myöhemmin uskalsin iloita.

Nyt elämme vaihetta, jossa kahvin ehtii juoda lämpimänä (ja santsatakin), jossa rattaita ei aina tarvita,  ja jossa aurinkorasvan tai hellehatun laittamisesta ei tarvitse kinata puolta päivää. Lastenhuoneista kuluu tasainen puheensorina ja he leikkivätkin suurimman osan aikaa sulassa sovussa. Nelivuotias oppi ajamaan ilman apupyöriä, kuusivuotias opettelee kirjaimia ja katsomaan kelloa, ja liki kolmevuotias on kirinyt lääkärikäynneissä takaisin kaiken sen, miltä kahden vanhemman lapsen kanssa säästyimme. Hän kiipeää kirjahyllyjen päälle, roikkuu yhdellä jalalla voimistelurenkaissa ja sukeltaa turvavöistä asfalttiin neljästäkymmenestä "älä nouse seisomaan rattaissa"-kiellosta huolimatta. Tässä samassa vaiheessa hän päästää irti kädestäni iltapäiväruuhkaisen kaupan kassajonossa ja ilkikurisesti hymyillen ilmoittaa: "Nyt minä lähden karkaamaan".

Niin ikään elämme vaihetta, jossa kuusivuotiaan kanssa täytyy keskustella maailman tilasta - yleensä kahdeksalta illalla tai ennen aamuseitsemää. Tällä viikolla häntä on mietityttänyt perusteemojemme vanhemmuuden, aikuisuuden ja ajan lisäksi esimerkiksi toinen maailmansota, pakolaiskriisit, kansainvälinen kriisiapu ja suurvallat. Keskustelu sai alkunsa, kun hän kysyi, missä hänen isoisovanhempansa ovat syntyneet - yep, that escalated quickly. Ja minä kun niin pelkäsin joutuvani selittämään hänen ikätasolleen sopivalla tavalla, miten niitä vauvoja nyt oikein tulee (ainakin saman ikäisten lasten ystäväni ovat joutuneet kuulemani mukaan kiperiin tilanteisiin ruuhkaisissa kaupan kassajonoissa ja liikennevaloissa).

Elämässämme on alkamassa uusi, aivan erilainen vaihe. Alle kahden viikon päästä alkaa sekä päiväkoti että esikoulu, relun kuukauden päästä aloitan itse opintoni. Hankintalistalla on lääkärin todistuksien ja miljoonan liitteen lisäksi kurahousuja, kumisaappaita, sisätossuja, nimikointitarroja,  uudet välikausivaatteet, kannettava tietokone, koululaukku ja vaikka mitä muuta.

Eniten kauhistuttavat aikataulujen tai sopeutumisen sijaan kaksi asiaa: aamut ja lähdöt. Ne näet edustavat niitä asioita, jotka eivät inhokkilistallani ole kausiluontoisia. Ei ole ollut aamuangstivaihetta. Olen aina inhonnut kumpaakin; lähtemistä ja aikaisia aamuja. Tiedän pärjääväni kaikessa muussa, mutta aamut ja lähdöt. Not my cup of shit.

Hengitän syvään sisään ja lausun mielessäni sanat, jotka eivät ole koskaan lohduttaneet ketään: se on vain vaihe.

1 kommentti:

  1. Itse hoen mielessäni "Nyt on näin." ja jotenkin helpottaa :) Arkiaamujen pelastus ja kaiken a&o on ennakointi. Itse tilanteessa on niin monta muuttuvaa tekijää, että sitten vaan hallitaan kaaosta. Itse pystyn pysymään kuitenkin melko rauhallisena, kun tiedän että reput on pakattu edellisenä iltana ja päivän vaatteet on pinossa lipaston päällä. Voimia ja iloista mieltä syksyyn!

    VastaaPoista