Social Media Icons

torstai 29. kesäkuuta 2017

Minä, ylioppilas ja aikuisopiskelija

7 kommenttia Share It:

Mekko NOSH (saatu), New Long Drink Companyn lonkerot saatu  

Kaksi vuotta sitten tähän aikaan elimme epävarmaa aikaa. Oli kesä, oli kuuma, oli loma. Mutta mitä syksy toisi tullessaan, sitä emme tienneet. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, kaikki on toisin. Kuukasi sitten tähän aikaan matkasin kotiin takki aivan tyhjänä, yliopiston pääsykokeen tehneenä, osastolta kotiutetun, kirurgisen operaation läpi käyneen, yhä lääketokkuraisen 2,5-vuotiaani vieressä. Olin väsyneempi kuin kuukausiin, ja silti niin helpottunut ja onnellinen. Kaksi vuotta sitten en olisi ikinä voinut kuvitella seisovani tässä. Sanovani nyt näin.

Heinäkuussa 2015 mieheni sai kolmannella hakukerralla koulupaikkansa. Olin haljeta onnesta, ylpeydestä ja helpotuksesta. Tapasin pitkästä aikaa ystäväni, joka kysyi, mitä minulle kuuluu, mitä minä olen tehnyt. Minä vastasin, kuten olin vastannut jo monta vuotta: painiskelemme lasten ruoka-aineallergioiden kanssa, yöt menevät heräillessä, vaippaa vaihtaessa ja itkuista vauvaa kanniskellessa. "Mutta onneksi tunnelin päässä näkyy valoa! Se koulu viimeinkin alkaa, voitko kuvitella, mä itkin monta päivää onnesta, oi, oi, oi, oi, nyt se on ohi, se on OHI", pulputin. Voimaannuttavaa sinkkukesää viettävä ystäväni katsoi minua hitaasti ja kysyi: "Niin, mutta mitä sulle kuuluu? Mitäajattelit tehdä? Milloin menet takaisin kouluun?". En muista, mitä sopersin vastaukseksi. Olin liian hämmentynyt, aivan liian vihainen ja loukkaantunut. Lähdin kotiin itku kurkussa, häpeissäni. Kotiin tullessani tilitin, kuinka toisille mikään ei riitä, kuinka minä en koskaan riitä. Olin tehnyt töitä, ollut lasten kanssa, parhaani mukaan tukenut ja tsempannut, ja kun viimein raskaaseen ja stressaavaan kauteen oli näkyvissä päätös  -  olimmehan siirtymässä ennakoitavampaan ja varmempaan jaksoon elämässämme  -   sain vain vihjauksen tehdä enemmän, yrittää enemmän. Tai siltä se minusta silloin tuntui.

Illalla nukkumaan mennessäni tajusin, ettei kukaan ollut aikoihin kysynyt, mitä minulle kuuluu. Mitä minä halusin. Mikä minua kiinnosti. Kauheammalta tuntui, kun tajusin, etten itsekään ollut aikoihin miettinyt, kuka olen ja mitä haluaisin. Olin jo vuosia ajelehtinut. Luottanut siihen, että elämä ottaa ja elämä antaa.
Silloin minä päätin ilmoittautua aikuislukioon. Tavoitteenani oli suorittaa suuressa viisaudessani kesken jättämäni lukio loppuun ennen hoitovapaan päättymistä, siis vajaassa kahdessa vuodessa.

Kahden lukuvuoden ajan istuin neljänä arki-iltana viikossa koulussa, ja voi pojat, ne olivat ihania iltoja! Yhtä valkoviinipullon ja katkerien epätoivonkyynelten kanssa vuodatettua fysiikan verkkokurssia (kiitokset vain kärsivälliselle ja lempeälle opettajalle) lukuunottamatta menin kouluun aina mielelläni. Suhtauduin varsin avoimesti kurssisisältöihin. Pakkoruotsin sijaan näin mahdollisuuden oppia "uuden" kielen ja mahdollisuuden hyötyä siitä työelämässä, historian kurssien jälkeen lähdin kiertelemään keskiaikaisia kirkkoja kaupunkilomilla ja äidinkielen kurssit saivat minut palaamaan rakkaan lukuharrastukseni pariin, joka oli jäänyt yövalvomisten ja Netflixin jalkoihin.

Eniten opin kuitenkin itsestäni. En ole koskaan ollut erityisen määrätietoinen tai suunnitelmallinen, mutta perfektionisti kyllä. Mihin olen ryhtynytkin, olen halunnut tehdä sen niin hyvin kuin suinkin osaan. Opettajani kannustivat aina minua yrittämään parhaani - mutta muistuttivat että se riittää aina, ylsi sillä sitten läpipääsyyn matematiikan kurssilla tai laudatureihin ylioppilaskirjoituksissa.

Ja nyt seuraa lyhyt mainostus. ;) Minä kävin aikuislukioni muutamaa verkkokurssia lukuunottamatta lähiopintoina Helsingin aikuislukiossa, jota voin lämpimästi suositella kaikille tavoitteista ja lähtökohdista riippumatta. Mielestäni koulumme (tai entinen kouluni) on kyennyt hyvin saumattomasti vastaamaan erilaisten opiskelijoiden ja oppijoiden tavoitteisiin, aikatauluihin ja haasteisiin. Moni opiskelee työn tai perheen ohella, joten tunneille pääseminen ei aina ole mahdollista tai kuten omassa tapauksessani, opiskelu on käytännössä mahdollista vain tunneilla. Minulle tiivistahtinen lähiopetus (eli illan oppitunnit) sopi paremmin kuin itsenäisempään työskentelyyn ja opiskeluun perustuvat verkkokurssit tai harvempien lähiopetuskertojen monimuotokurssit (kerran viikossa lähiopetusta) tai etäkurssit (pari kertaa jaksossa lähiopetusta). Oman lukuvuoden kurssien räätälöiminen omiin tarpeisiin ja aikatauluihin oli siis hyvinkin helppoa. Sekä verkkokursseilla että lähiopetukseen perustuvilla kursseilla opettajat pystyivät huomioimaan aikuisopiskelijoiden varsin rajallisen ajan ja tarjoamaan kotona tapahtuvaan työskentelyyn hurjasti lisämateriaalia ja apuvälineitä YouTube-videoista sanastoharjoitusapplikaatioihin ja dokumenttisuosituksiin.
Terveystiedon kirjoituksiin "harjoitellessani" katsoin Areenasta Akuuttia ja Aamutohtoria Ben&Jerry's-purkin kanssa riippukeinussa ja väitän, että puolet ruotsin aineissa käyttämistäni fraaseista on Solsidanista ja Lola upp och neristä tuttuja. 20 vuotta Emmerdale-fanitusta saattoi niin ikään vaikuttaa englannin kuuntelukokeen hyvään pistesaldoon.

Aikuislukiomme opettajat ovat aktiivisesti pyrkineet murtamaan opiskeluun ja koulumenestykseen liittyviä myyttejä. Ulkoa opettelun sijaan asioita, niiden välisiä suhteita ja merkityksiä kannustetaan ymmärtämään. (Tunti)määrän sijaan painotetaan opiskelun laatua. Oppimisvaikeudet nähdään esteiden sijaan haasteina, joihin tartutaan yhdessä, ongelmia ratkoen.



Minusta tuntui oudolta, kun niin moni juhlissani kiitteli, kuinka suuren työn olen tehnyt ja kuinka ahkera olen ollut. Minä itse näet näen asian niin, että minä olen aina ollut vastaanottava osapuoli. Se, joka on juossut tunnille sydän hakaten viimeisellä sekunnilla ja nauttinut valmiista paketista. Olen ottanut hyvän takanoja-asennon penkissäni ja kuunnellut viherhiukkasten sielunelämästä ja siirtomaavallasta, mennyt kaupan kautta kotiin nukkumaan ja tullut seuraavana iltana takaisin. Helppoa kuin nakki, kuten meillä tavataan sanoa.

Minulle käänteentekevintä aikuislukiossa on ollut huomata, ettei virheettömyys ole täydellistä. Olen aina hävennyt sitä, kuinka paljon puhun, miten puhun ja mitä mietin.  Olen salaa toivonut, että olisin vähemmän puhelias (yritän kyllä!), vakavasti otettava ja viileän asiatyylinen. Viimeistään aikuislukiossa huomasin, että on ihan ookoo puhua tuhat sanaa minuutissa (suora lainaus perhepiiristä), ottaa kantaa ja käyttää hashtageja äidinkielen ja kirjallisuuden ylioppilaskokeessa. Ja kun sain olla oma itseni, häpeämättä ja anteeksi pyytelemättä, avautui elämässäni uudenlaisia ovia. Löysin syitä tavoitella jotakin, ja vielä enemmän syitä uskoa siihen, että pystyn saavuttamaan asettamani tavoitteet. Samanlaisen kehityksen havaitsin useassa opiskelukaverissani. Vanhat käsitykset itsestä oppijana, opiskelijana ja ihmisenä murtuivat.

Ja tässä minä nyt olen. Minä olen ylioppilas. Ja minä olen valtiotieteiden ylioppilas. Ja niin onnellinen juuri nyt.



7 kommenttia:

  1. Tunnistin itseni sun tekstistä monesta kohtaa! Minäkin kävin aikuislukion ilta- ja etäopintoina vuosina 2010-2013 ja viimeisilläni raskaana tein vikat yo-kokeet ja sain lakkini. Olen vieläkin valtavan ylpeä itsestäni ja kuten sanoit: sain siitä niin valtavan paljon just sitä _mun omaa_ että en kokenut sitä rasitteeksi ollenkaan. Siltikään vaikka tein urakkani kokoaikatyön, yksinhuoltajuuden ja kahden koiran "äitinä". Paljon sinä aikana tukiverkkoja tarvitsin mutta sitä vartenhan ne on :) Suuresti onnea, tiedän ihan just miltä susta tuntuu ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, ihana kuulla toisen aikuislukiolaisen kokemuksia! Sulla on kyllä ollut melkoinen paketti kannettavana, pakko nostaa hattua!

      Tukiverkkojen merkitys korostuu kyllä ehdottomasti, kun paletilla on perheen ja töiden lisäksi opinnot, ja ilman omaa tukiverkkoani tuskin olisinkaan voinut käydä kaikkina iltoina koulussa. Kyse on pienistä ja toisaalta niin isoista asioista; siitä, että joku ehtii leikittämään lapsia puoli tuntia tai tunnin ennen kuin toinen vanhemmista ehtii kotiin, kannustaa ja arvostaa opiskeluun käytettyä aikaa. Itse lähdin ensimmäisen vuoden kotoa niin, että vuoden vanha kuopukseni itki lohduttomasti perääni, repi vaatteitani eteisessä ja pyysi päästä mukaan. Jos en olisi saanut osakseni niin paljon kannustusta ja positiivista palautetta, luulen, että olisin jäänyt eteiseen. Tukiverkot ovat rautaa. <3

      Poista
  2. Tuhannesti onnea ja iloa ja menestystä tuleviin opintoihin! Mahtava suoritus ja saavutus ja erityisesti tuo oman juuri itsellesi sopivan opiskelutavan löytäminen.
    Kirjoitat myös todella ihanasti tuosta aikuislukiosta ja siitä kuinka erilaiset oppijat on otettu huomioon. Mielestäni jokainen opiskelija ansaitsisi tuollaisen lukion ja opettajat, sen sijaan, että koko ikäluokka yritetään puristaa ulos samasta putkesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta tuntuu, että ennen kaikkea opiskelutekniikkaa enemmän opin luottamaan itseeni ja olemaan armollisempi - ainakin toisinaan. Minähän siis olin keksinyt jo monta viikkoa sitten tsiljoona erilaista plan B:tä, koska en missään nimessä uskonut kuuluvani siihen häviävän pieneen prosenttilukuun, joka opiskelupaikan saa. Tässä on siis vielä oppimisen varaa, mutta oppia ikä kaikki. ;)

      Ja kyllä, minusta kaikki ansaitsisivat juuri meidän lukiomme kaltaisen paikan, jonne voi tulla sellaisena kuin on, tehdä opintoja omaan tahtiinsa ja asettaa itse omat tavoitteensa. Hienointa on ollut huomata, kuinka aikuislukiossa opiskelijoiden ja oppilaiden väliset hierarkiat murtuvat: olen jakanut ajatuksia opettajieni kanssa niin lasten flunssakierteestä, unikoulusta, kirjallisuudesta, mielenkiintoisista ilmiöistä kuin bändeistä - käytävillä koulussa ja Prisman maitohyllyllä.

      Erityisen hyviä opettajamme ovat olleet kaivamaan ja jalostamaan opiskelijoiden vahvuuksia ja toisaalta tukemaan silloin, kun tarvetta lisäavulle on. Olin aina pitänyt itseäni toivottomana tapauksena, mitä tulee matemaattisiin aineisiin ja luonnontieteisiin, mutta kun sain rohkaisua ja apua, huomasin, että suurin este oppimiselle oli omissa ennakkoasenteissani ja käsityksessä itsestäni oppijana. Kun haluaa, niin myös pystyy.

      Poista
  3. Ihan superpaljon onnea sekä ylioppilaaksi pääsystä että opiskelupaikasta!

    VastaaPoista
  4. Ihana kirjoitus Anna! Ihan huippua että olit meillä opiskelemassa ja saatiin olla osa sun opiskelua.

    Tulehan velä käymään + kertomaan mihin elämä vie =)

    VastaaPoista
  5. Onnea ihan hirmuisesti saavutetuista ja tulevaisuuden unelmista!

    VastaaPoista