Social Media Icons

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Huijari, huijari!

9 kommenttia Share It:

Myönnän. Matalan stressinsietokyvyn perfektionistille alkava kevättalvi on ollut... tuskainen taival tai positiviissävytteisemmin haastava. Tuntuu, että joku on koko ajan kaivannut minua jossain, halunnut minusta jotain. Itse olen kaivannut omaa tilaa ja rauhaa.

Ensimmäistä koetta edeltävänä iltana sain jonkinlaisen hirvittävän stressireaktion. Tuntui, että huoneen seinät kaatuivat päälleni, yöpaita painoi ihoani, vuodevaatteet saivat ihoni syyhyämään ja joka paikkaa poltti. Aamuyöllä paiskasin vuodevaatteeni pakkaseen tuulettumaan, mutta raskas olo ei helpottanut. Unessa näin päätään puistelevat opettajani pettyneinä.

Jokin aika sitten luin huijarisyndroomasta, jossa ihminen uskoo olevansa huonompi kuin toiset ja "paljastuvansa" minä hetkenä hyvänsä. Sellainen olo minulla on ollut lapsuudesta saakka. Painava, raskas, epäaito. Olen aina uuden ihmisen tavatessani varma, että hän näkee lävitseni, että hän näkee sen, mikä minä oikeasti olen - vaikken oikeasti tuntisikaan erityistä tarvetta olla toisenlainen tai esittää mitään. Nauran itselleni ja vitsailen itsestäni, koska pelkään jonkun toisen ehtivän ensin.

Erityisesti tällaisten isojen virstanpylväiden ja näyttöjen edessä huomaan, kuinka epävarmuus minussa nostaa päätään. Kuinka itse sanon itselleni, että ei tämä onnistuminen ole mitään tai verrattavissa mihinkään. Kuinka olisinkaan epäonnistunut, jos olisi kysytty jotain muuta. Kuinka nyt vain kävi hyvä tuuri, ja tuurihan sinällään ei kerro mitään osaamisesta. Minä en oikeasti osaa mitään, ja muut huomaavat sen pian.

Olen viime vuosina kuullut lukuisia kertoja kiertoilmauksin ja suoraan ilmaistuna, että olen väärässä paikassa, väärässä ajassa ja teen asiat väärällä tavalla. Olen liian nuori äiti. Liian paljon kotona. Liian paljon menossa. Liian paljon lasten kanssa. Liian vähän lasten kanssa. En tee oikeita töitä kotona, minun täytyisi mennä oikeisiin töihin. Oikeat työt vievät aikaa lapsiltani, perheeltäni ja parisuhteeltani. En tee mitään kotona, vaan minulla on vain käynyt hiton hyvä tuuri. Olen liian suorituskeskeinen. Olen liian boheemi. Minun täytyisi palata kouluun. Mutta miksi ihmeessä nyt palasin kouluun, kun lapsetkin ovat pieniä ja elämä on edessä? Vielä näen, mitä elämä ja koulu oikeasti on - rankkaa ja vaativaa, eivätkä asiat tipu taivaasta nenän eteen. Vielä huomaan tämän. Minä en osaa oikeita asioita: en leivo, en saa kiksejä joulukoristeista tai nimipäivistä, en tee hilloja, en demonisoi pakastepinaattikeittoa eikä työni ole oikeaa työtä, koska sitä ei tehdä selkänahka ruvella kahdeksasta neljään (päivällä. Yöllä kylläkin.) Perjantaijumpan sijaan luen Kotiopettajaren romaania. Väärin. Vielä näen. Sanokaa heidän sanoneen.

Paineet suoriutua ovat kovat, mutta silti päällimmäisenä on tunne, että mitä teenkin, ei se riitä tai ole sama asia, ei se ole vertailukelpoista. Kaikki kotona lasten kanssa vietetyt vuodet, jotka ennen olivat slarvailua ja laiskottelua, ovat muuttuneet perspektiiviksi ja elämänkokemukseksi, jotka antavat verrattoman kotikenttäedun. Taas huomaan olevani oikeassa paikassa väärään aikaan, ja enemmän kuin mitään, pelkään paljastuvani.

Liki vuosi sitten vietin kavereideni kanssa iltaa meillä syntymäpäivieni merkeissä, ja esittelin heidät toisilleen. Kerroin, mistä heissä pidän, miten olemme tutustuneet ja mitä yhteisiin hetkiin on mahtunut. Kun he monologini päätteeksi avasivat sanaiset arkkunsa kehuakseen minua, liikutuin kyyneliin. He näkivät minut tavalla, jolla itseäni en ole koskaan osannut katsoa, en edes "pakon" edessä. Olin näet vuotta aiemmin saanut lahjaksi lahjakortin life coachille, joka pyysi minua listaamaan elämäni ympyrään asioita, joista olen onnellinen tai jotka tuottavat mielihyvää, asioita, jotka kuluttavat, asioita, joissa voisin olla parempi ja asioita, joissa olen hyvä tai lahjakas. Viimeisimmäksi mainittua mietin kauan. Siis kauan. Mieleeni tuli vain tapa tehdä nättejä pyykkipinoja ja viikata vaatteet nopeasti. Niin ikään pellavaliinojen (joita meillä ei muuten edes ole) hoitamisessa olen ässä. Listaan taisin vielä mahduttaa hiusten letittämisen.

Mutta vaikka kouluun palaaminen ja siellä uusiin ihmisiin (opettajiin ja opiskelijoihin) tutustuminen on tehnyt ihan äärettömän hyvää itsetunnolle, tunnen stressitason noustessa myös pessimistin ja skeptikon nostavan päätään. Epäonnistumisen pelon ja epävarmuuden tunteiden syrjään työntämisen sijaan uskonkin, että niistä tulisi rehdisti puhua. Ääneen. Muille.

Viime viikolla painoni verran kahvia kahvilasta haettuani istahdin koulukaverini viereen, huokaisin, ja sanoin: "Hei, mä olen maailman huonoin vanhempi, puoliso ja opiskelija, aina väärässä paikassa ja ajassa ja musta tuntuu, että mä en voi ehtiä tehdä tätä kaikkea kolmessa kuukaudessa. Mutta mitäs sulle kuuluu?". Hän katsoi minua tapansa mukaan myötätuntoisesti hymähtäen, ja vastasi sitten: "Kiitos kysymästä. Puit juuri munkin kuulumiset sanoiksi."

Tunsin kuinka ilma virtasi minussa taas vapaammin, hartiat laskeutuivat korvista ja sisäinen vapinani lakkasi. En ole yksin. Saman helpotuksen tunteen tunsin kammottavan yön jälkeen kokeeseen tullessani, kun käytävällä odottivat opiskelijakaverini, joiden hymyjen takaa kuultavaa jännitystä ei kukaan edes yrittänyt peittää. On vaikeaa olla huijari, jos voi olla vain aito.


9 kommenttia:

  1. Aivan loistava kirjoitus. Ihanan rehellistä ja niin totta varmasti tosi monen ihmisen kohdalla. Minun ainakin. Pus, ja tsemppiä loppukevääseen! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta palautteesta! On helpottavaa kuulla, että ruudun takana on kohtalotovereita, vaikkei asia itsetunnon ja omanarvontunteen näkökulmasta niin mieluisa olekaan. :)

      Poista
    2. Ah, ja kiitos tsempeistä! Tulevat tosiaan tarpeeseen! En edes jaksa laskea, kuinka monta tsiljoonaa kertaa olen miettinyt, josko kuitenkin olen kevään pääsykokeiden suhteen haukkaamassa liian isoa palaa.

      Poista
  2. Mahtava teksti. Pysähdyin oikein tuon "vitsailen itsestäni, ennen kuin joku muu ehtii ensin" -kohdalle. Puit täydellisesti mun (ja varmasti monen muunkin) ajatukset sanoiksi. Siinä ainakin yksi asia, missä olet äärimmäisen lahjakas. Mahtavaa Anna <3
    http://pannariblogi.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, Sanna! Ihanasti sanottu! Ja kuinka helpottavaa kuulla, että muutkin käyvät näitä samoja tunteita läpi. Blogiin vähän vähemmän positiivisella sävyllä asioista kirjoittaessa kun niin paljon pelkään, että välittyy kuva marisevasta tai elämäänsä vain tyytymättömästä minästä.

      Poista
  3. Hyvin kirjoitettu (jälleen kerran - might I add).
    Luin myös tuosta huijarisyndroomasta ja allekirjoitin oireenkuvan. Pitäis varmaan tehdä joku huoneentaulu muistutukseksi itselleen, ettei liikaa liiskaisi itseään ja uskaltaisi useammin sanoa asioita ääneen. Tsempit kevätrutistukseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana lisäys. <3

      Tuota huonetaulua olen kyllä miettinyt. Tai edes puhelimen taustakuvaa. Mulla on ollut lähinnä syyllistäviä taustakuvia, joissa on lastenpsykologin lausunnosta otettu screen shot ja kirpsakka muistutus siitä, että nykyvanhemmat ovat liian vähän läsnä lapsilleen jne jne jne. Mutta jokin tsemppaava voisi olla kyllä voimaannuttavampi.

      Kovasti tsemppiä sinnekin! Hyvin sä vedät, nytkin lasten ja kaiken härdellin ohella koulussa ja hurjaan tahtiin siellä teetkin juttuja! Oot super! <3

      Poista
  4. Joo joo jo oo o o joojo joo JO O O O . Joo. Niin sama olo.

    Oon tehnyt työtäni vähän yli 4 vuotta ja nyt olen opiskelemassa ja hankkimassa oikeasti pätevyyttä. Maanantaina alkaa eka työharjoittelu ja mua jännittää aivan sairaasti, koska pelkään, että nyt paljastuu että olen oikeasti aivan surkea työssäni ja päässyt nykyiseen asemaani pelkällä tuurilla ja siksi, ettei muita hakijoita ole ollut. Teki hyvää lukea tämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kamalaa! Voin niin samaistua tuohon! Kuinka on oikeasti tehnyt jotain jo vuosikausia, epäillyt pätevyyttään, joutunut todistelemaan sitä - eikä vähiten itselleen. Ihan hurjasti tsemppiä alkavaan työharjoitteluun. Täällä ollaan sormet ja varpaat pystyssä! <3

      Poista