Social Media Icons

perjantai 24. helmikuuta 2017

Avioliitto punnitaan makaronilaatikkopäivinä

7 kommenttia Share It:

Olemme viettäneet yhdessä liki kaksitoista vuotta, josta tänään neljä olemme olleet naimisissa. Matkan varrelle on luonnollisestikin mahtunut paljon. Ylä-ja alamäkiä. Kiireessä vaihdettuja suukkoja oven suussa, järjettömiin mittakaavoihin paisuneita riitoja pöydälle jääneestä maitopurkista tai niinkin tärkeistä asioista kuten tiskikoneen täyttämisestä tai pyykkituvasta. Perhosia vatsanpohjalla, yhteisiä salaisuuksia, varovasti ääneen lausuttuja haaveita, elämän suurimpia ja tärkeimpiä hetkiä yhdessä. Lasten syntymät, ensimmäinen koti, kihlasormusten vaihtaminen kaksin (ja tietysti täysin päinvastaisessa järjestyksessä).

Juuri nyt elämme arkisen harmaata (soija)makaronilaatikkokautta. Joka sunnuntai istumme lapsien nukkumaanmenon jälkeen keittiön pöydän ääreen, kaivamme kalenterit esiin ja sovimme marssijärjestyksestä. Minä päivänä käydään kaupassa, miltä luennoilta tai oppitunneilta voi tarpeen vaatiessa olla poissa, minä päivinä teen töitä ja kuinka viikonlopun vapaatunnit jaetaan.

Tällä hetkellä itselläni on aika raskas kausi koulussa ja hirveä stressi valintakokeista, vaikka yritänkin lohduttautua ajatuksella, ettei mikään, tämäkään, kestä ikuisesti. Jokusen kuukauden vain. Harmikseni minun pitäisi (kirjaimellisesti) iltaisin olla neljässä paikassa samaan aikaan, eikä yksikään niistä ole sellainen, jossa oikeasti haluaisin olla.

Ja kun olen tuntenut hautautuvani tehtäviin, töihin ja kurkkua kuristavaan epätoivoon, on apu ollut aina lähellä. Hän on ollut siinä. Hän on muistuttanut, ettei aina tarvitse suoriutua erinomaisesti. Että joskus vähempikin riittää. Ja että ramppikuume on hyvä asia. Se kertoo siitä, etteivät asiat tai niistä suoriutuminen ole yhdentekeviä. Hän myös muistuttaa, ettei itseään pitäisi liiskata tai ruoskia kaiken aikaa.

Hän keittää aamuisin kahvia, tekee puolet arkiruoasta, pitkämielisesti neuvoo luonnollisten logaritmien kanssa ja järjestää aikaa - silloinkin kun sitä oikeasti ei olisi. Hän on se, joka sytyttelee iltaisin kynttilöitä ja kattaa herkkuiltapaloja, raivaa aikaa yhdessäololle ja huoltaa parisuhdetta, maalaa seinät ja poraa tauluille paikat (tsiljoonannen kerran). Minä taas olen se, joka huolehtii taloudesta, neuvola-ajoista, kauppareissuista, ruokalistoista, aikatauluista ja harrastuksiin viemisistä. Meille jako on selkeä ja toimiva.

Juuri tällaisina aikoina parisuhde punnitaan ihan erityisellä tavalla. On helppoa olla onnellinen, kun asiat rullaavat omalla painollaan, vähäisin ponnistuksin. Haastavampaa on olla tukena silloin, kun tarvitaan.

Mieleeni on jäänyt kerta, jolloin edesmennyt mummuni sanoi: "Pidä tuosta kiinni, et koskaan löydä ketään parempaa". Olin jo silloin samaa mieltä. Olen edelleen. Ei ole ketään parempaa. Ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, tunnen olevani hänen kanssaan kotona. Hänelle minun ei tarvitse olla mitään muuta tai kukaan muu. Neljä vuotta sitten pidin sitä arvokkaimpana asiana suhteessamme. Ja pidän edelleen - no, lasten jälkeen ainakin.

PS. Lukekaahan myös kahden vuoden takaiset Henkan ajatukset meistä Mieheni sanon: sinä ja minä, melkein retroa-postauksesta

7 kommenttia:

  1. Tätä lukiessa pääsi itku. Kirjoitat H:sta niin kauniisti. Niin oikein. Niin kuin pitääkin olla. <3

    VastaaPoista
  2. Onnea teille! Varmaan aika pitävä liima parisuhteessa on juurikin tuo arvostus, joka teillä on toisianne kohtaan. Puhut ihanasti miehestäsi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! Olemme itsekin miettineet tuota, että kyllä arvostus ja luottamus ovat meillä se kantava juttu. Meidän vahvuus. :)

      Poista
  3. Ootteko ollut yhdessä siitä asti kun olet ollut 13v?

    VastaaPoista
  4. Ihana toi vanha Henkan teksti! <3 Harmi, ettei kuvat enää näkyneet.

    VastaaPoista