Social Media Icons

perjantai 2. joulukuuta 2016

Sanat, joita en odottanut ikinä kuulevani

1 kommentti Share It:


Tiedättekö ne amerikkalaisista elokuvista tutut kohtaukset, jossa päähenkilö sydän pamppaillen ja onnesta sulaen henkäisee: "oi, luulin ettet ikinä sanoisi noin!"? Minä olen viime viikkoina ollut (ainakin parina päivänä viikossa) se henkilö. Minä. Me. Ja tämä on ihanaa.

Kaksivuotiaaksi ennättänyt kuopus näet aloitti kuukausi sitten kerhotaipaleensa, ja valehtelisin jos väittäisin, ettei minua jännittänyt ennakkoon. Niin kuin ihan sairaasti. Meillä ei näet ole liiaksi asti yhteisiä sanoja, joten tauottoman kälätyksen viestejä voimme kotonakin vain arvailla. Kerhon aloitukseen liittyvää jännitystä (minun) ei yhtään helpottanut se, että kaksivuotias Allu on huutanut koko syyskauden kerhon pihalla isompia sisaruksia viedessä ja hakiessa. Joka kerta. Oikeasti.

Viisi tuntia viikossa järjestettävän, lähileikkipuiston kerhon koimme kuitenkin tärkeänä harjoitteluna ennen ensi syksyllä alkavaa päiväkotia. Ja ihan rehellinen ollakseni, olen haaveillut siitä viikottaisesta viidestä yksinäisestä tunnista kotona - siitäkin huolimatta, että se kuluu yleensä siivotessa tai kouluhommia tehdessä.

Ensimmäisenä kerhoaamuna kaksivuotias pyöri eteisessä, katseli meitä kaikkia vuoron perään, toi meille kenkiä ja hoputti lähtöön. Koko lyhyen matkan hän istui rattaissaan sanomatta sanaakaan, mutta kerhon pihalle päästessämme hän nosti kätensä rattaista nostamisen merkiksi ja taakseen vilkaisematta meni hakemaan kirkkaanoranssin huomioliivin ja painui sitten muiden mukana polkuautoja hämmästelemään. Haikeuden sijaan tunsin helpotusta.

Ensimmäisenä kerhoaamuna suuntasin miehen kanssa yhtä matkaa kohti kauppaa ja bussipysäkkiä, mutta hetken mielijohteesta päätimmekin testata uutta smoothiebaaria ennen omille teillemme lähtemistä. Ja siinä me istuimme, varttia yli yhdeksän keskiviikkoaamuna, siemailemassa chai-lattejamme, ohitse juoksevien työmatkalaisten kiitäessä ikkunapaikkamme ohi. Ihan hirveän montaa kaksistaan vietettyä hetkeä ilman a) synnytyssalia b) remonttihommia c) huonekalujen kasaamista tai d) jouluostoksia emme ole viettäneet viimeisen viiden vuoden aikana. Edellisistä treffeistä taitaa olla puolitoista vuotta.

Ensimmäisen kerhopäivän viimeisen kahden minuutin aikana kaksivuotiaalle oli tullut toistaiseksi tuntemattomasta syystä paha mieli, mutta muutoin hän oli kulkenut mykkänä muiden perässä, autuaan onnellisena ja kaikille musiikkituokiossa lauletuille lauluille vimmatusti taputtaen.

Toisen kerhopäivän aamuna hän kierteli taas kuin kissa kuumaa puuroa. Hän seisoi talvihanskoja vastaan kapinoimatta oven suussa muikea ilme kasvoillaan, odottaen, hymyillen. Kerhoon päästessämme hän tyytyväisenä muiden vanavedessä meni hakemaan liiviään eikä katsonut peräänsä. Kun tulin hakemaan lapsia, ei kuopus edes noteerannut saapumistani vaan onnellisena esitteli lelulaatikosta löytyneitä dinosauruksia hänen kanssaan kaksi kerhopäivää viettäneelle kieliharjoittelijalle.



Kerhokuviot lienee solmittu onnellisten tähtien alla. Lapset tykkäävät ihan mielettömästi kerhosta, kerholaisista ja sen ohjaajista, ja pienellä ryhmällä on hyvin ohjaajia - nyt kerholaisten kanssa touhuaa työharjoittelijat mukaan lukien neljä ohjaajaa. Kerhonohjaajat ovat ihania. Hyväntuulisia, lämminhenkisiä, rentoja. Sellaisia tyyppejä, joihin voin luottaa. Joiden sylistä tiedän tarvittaessa löytyvän tilaa - joskaan sitä ei tänä syksynä ole tarvittu. Kun viikolla yritin houkutella kerhosalissa dinosaurusleikkiinsä uppoutunutta kaksivuotiasta mukaani pukemaan ulkovaatteita, vastasi hän huhuiluihini tiukasti ensimmäisellä kaksisanaisella lauseellaan: "no, mitä?!".

Ehkä eniten ovat lohduttaneet sanat, joita en niin kovin temperamenttisista ja vauhdikkaista lapsistani kuule kovin usein: "me vaan koko ajan mietitään, että voiko tää oikeesti mennä näin hyvin".

Melkein harmittaa jäädä alle kolmen viikon päästä joululomalle.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) 

1 kommentti: