Social Media Icons

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Neljävuotiaista

5 kommenttia Share It:



Voi. Taas kerran löydän itseni hämmästelemästä sitä tosiasiaa, että aika kuluu. Päivät pitkiä, vuodet lyhyitä. Aikaa ennen lapsia on hassua miettiä tai muistella, ja toisinaan tuntuu, kuin emme koskaan kaksin olisi olleetkaan. Tosi asiassa meillä kuitenkin on kolme alle kuusivuotiasta, joten yhteisiä vuosia ennen lapsia on toistaiseksi enemmän kuin mitä perheellisinä olemme viettäneet. Silti tänään tunnen ylpeyden lisäksi haikeutta. Vanhempi pojista on ennättänyt neljän vuoden ikään.

Ja paljon on neljään vuoteen mahtunutkin. Muuttoja, remontteja. Alanvaihdoksia. Haaveita. Epävarmuutta. Suruakin. Jos jotain olen oppinut, niin että elämän ennakoiminen tai suunnitteleminen on jossei mahdotonta niin ainakin vaikeaa. Siis sen, että vaikka yritänkin aina olla askeleen edellä naparetkivarustettuine kerhokasseineni, varavaatteideni ja välipaloineni, on asioita, joiden kulkuun en voi vaikuttaa. Käsidesipullostani huolimatta uhmakas kolmevuotias voi nuolla metron kaidetta. Tai vaikka me olisimme ajoissa, voi bussi olla myöhässä. Tai täynnä. Vuotuinen oksennustauti voi osua pitkään suunnitteilla olleeseen lomamatkaan ja vesirokko jouluun (based on true events).

Ehkä vaikeinta on ollut myöntää, että vanhemmuus on jalostanut myös epämiellyttäviä piirteitäni; huonoa stressinsietokykyä, alituista kiireen tunnetta ja syyllisyyttä tekemättömistä asioista. Olen aina pitänyt tunteesta, että pitelen kaikkia lankoja käsissäni ja hallitsen asioita, tilanteita. Pidän tietynlaisesta ennakoitavuudesta ja asioiden suunnittelemisesta etukäteen (toteutus onkin sitten vähän ontuvampaa). Äitini kertoi, että olen itse saman ikäisenä kuin poikani, neljävuotiaana, herännyt kesken yötä painajaisunesta ja nyyhkyttänyt, etten tiedä kuvitteellisten, tulevaisuudessa loka-ja marraskuussa syntyvien tyttölasteni isää. Olin miettinyt nimetkin valmiiksi ja luonnollisestikin olin myös jo asuntosäästäjä (joskin viidentoista vuoden saldo taisi olla 35 euroa, koska olin myös aika perso ihanille asioille). Hommat olivat hallussa: halusin rivitaloasunnon Lauttasaaresta tai Espoosta, ja toiveammattini oli lastenvaatekaupan myyjä.



Neljävuotias poikani on varsin erilainen. Hän on haaveilija, pohdiskelija. Äärimmäisen empaattinen ja herkkä. Oikeudentajuinen ja reilu. Hän miettii asioita paljon ja kertoo mitä ihmeellisimpiä asioita ja tarinoita, kuten esimerkiksi että hänen isänsä viikset löystyttävät huulia ja isä korjaa huulia punaamalla niitä aamuisin. Kuluneen vuoden aikana hän on luopunut näkemyksestä, että on syntynyt aikojen alussa dinosauruksen munasta kuoriutumalla. Toiveammatti on vaihtunut Jeesus-Batmanista jediritariin. Paljon muutakin on tapahtunut.

Hänellä on ajatuksia. Ajatuksia, jotka kertovat, että sämpyläpussi täytyy silputa kello 5.40 maanantaiaamuna kirkasvalolampun kajossa. Hän näkee paljon unia ja kertoo meille mitä ihmeellisimpiä tarinoita. Muutama yö sitten istuin tunnin hänen sänkynsä laidalla ja vakuutin, ettei kotiimme pääse lihavia, makupaloja loputtoman suuriin vatsoihinsa kerjääviä kissoja, jotka raapisivat  häntä mikäli hän kieltäytyisi niitä ruokkimasta.

Voimakastemperamenttisen esikoisen ja vielä nopeammin nollasta sataan kiihtyvän kuopuksen kanssa koen löytäväni helpommin keinoja hallita arkea ja tilanteita. Ennakoida. Omissa maailmoissaan viihtyvän, herkän neljävuotiaan kanssa eläessä saan aika ajoin huomata, että matkoihin täytyy varata enemmän aikaa jotta jokaista vastaan tulevaa kiveä tai käpyä voi tutkia, ruokapöytään ja hammaspesulle saa huhuilla pitkän tovin ja että ajatukset toisinaan vain vetävät uudelleen tapetoimaan seiniä terveyssiteillä. Televisiosta kerran tullut hyväntekeväisyyskonsertti videoklippeineen järkytti häntä syvästi, koska hän ei voinut ymmärtää, kuinka maailmasta saattaa löytyä lapsia, joilla ei ole ruokaa, puhdasta vettä tai vanhempia.

Syntymäpäivänään hän kertoi olevansa iloinen siitä, että on muuttunut pienestä ja keskikokoisesta lapsesta viimein isoksi, neljävuotiaaksi. Silmin nähden huikeaa muutosta juhlistimme ostamalla hänelle ainoan asian, jota hän joulupukilta toivoi: vihreän, muovisen ja ääntelevän valomiekan (ja jollaisesta me lama-ajan lapset vain haaveilimme), josta Insta-seuraajat tietysti jo tiesivätkin. Voi sitä riemun ja onnen määrää!

Mutta hei, vieläköhän linjoilla mahtaisi olla muita talven 2012-13 odottajia? Mitä teille kuuluu? Miten menee?

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) 

5 kommenttia:

  1. Meille syntyi esikoinen 2012 lokakuussa hieman ennen sitä löysin blogiisi ja luin äitiyslomalla muutamassa päivässä kaikki aiemmat kirjoitukset. Nyt lapsia on meilläkin kolme. Kesällä 2014 syntynyt keskimmäinen ja joulukuussa 2015 syntynyt kuopus. Blogistasi olen saanut hyviä vinkkejä, tarvittavaa vertaistukea ja uskoa että kyllä mekin tästä väsymyksen sekaisesta, mutta niin ihanasta elämän vaiheesta selvitään. Elämä meillä on ihanan kamalaa ja kamalan ihanaa, kaaosta ja kiirettä, kylmiä kahveja ja lämpimiä halauksia. Rauhallista joulun aikaa ja mahtavaa uutta vuotta teidän porukalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, eli ihan saman ikäisiä lapsia sielläkin! Musta on aina tosi helpottavaa, kun joku pystyy samaistumaan meidän kuulumisiin tai omiin fiiliksiin - tulee sellainen olo, että tämä on ihan normaalia ja samanlaista muillakin. :)

      Ihanaa joulun aikaa ja tulevaa uutta vuotta koko perheellenne!

      Poista
  2. Meillä myös 4v.poika. Keskimmäinen. Isosiskon pikkuveli ja pikkusiskovauvan isoveli.
    Hän on huoleton, ensimmäisiä lauseita oli "ei haittaa". Ei jää vatvomaan asioita.
    Aika kiivaskin ja tulistuva.
    Aivan ihana poika. Aina hän on äidille oma pieni poika ;)

    4 vuotiaasta esikoistytöstä muistan että se oli tosi kiva ikä. Uhma oli mennyttä ja tyttö ihaili kovasti äitiä. Aivan kaikessa halusi olla kuin äiti.
    Tämä poika on sitten ihan isin fani :)
    Mukava ikä. Pieniä mutta osaavia.
    Mukavaa uutta vuotta teille!

    VastaaPoista
  3. Mullakin keskimmäinen on viisi, siis just ja just 2011 vuoden lopussa syntynyt. Nyt kun täytti sen viisi ja eskari oikeasti alkaa ensi syksynä, harmittelen kun lapsuus on tuon syntymäajankohdan vuoksi niin lyhyt. Kolme päivää myöhemmin jos olis syntynyt, eskarikin alkaisi vasta 1,5 vuoden päästä. Aika kolmesta viiteen on mennyt aika nätisti, nyt synttäreiden kieppeillä alkoi ihan jäätävä uhma. Herkkiä ovat kaikki, ikäkauteen riippumatta. Esikoisen rooli on kyllä vaikea, huomaan sen itsekin, kaivaa itselleen ja muille ne rajat.

    VastaaPoista
  4. Meillä on 2012 lokakuussa syntynyt temperamenttinen neiti, perheen keskimmäinen ja kovin poikatyttömäinen. Sinun blogista oon saanu paljon vinkkejä ja ainakin jossain vaiheessa teillä oli samanlainen auto mitä meillä; loit uskoa siihen että takapenkille mahtuu kolme istuinta 😀

    VastaaPoista