Social Media Icons

tiistai 15. marraskuuta 2016

En mä pysty

3 kommenttia Share It:

Tuntuu, että kuulumisia kysyttäessä toistan vuodesta toiseen itseäni. Riippumatta siitä, millainen kombo elämäni paletille sillä hetkellä kuuluu, tuntuu, ettei aika yksinkertaisesti riitä kaikkeen. Vuodenajasta, kuukaudesta, säästä ja tähtien asennosta riippumatta vastaan aina: no, on aika paljon kaikkea nyt.

Ja onkin. Kuopuskin aloitti pari viikkoa sitten kerhon, mutta viisi viikottaista tuntia vapaa-aikaani olen käyttänyt lähinnä kaivautumalla lumihankien läpi kotiin, kauppaan ja uudestaan kerhon pihaan hakemaan jälkikasvua lounaalle. Päivät ovat enemmän tai vähemmän samanlaisia; alkavat seitsemältä, loppuvat yhdeltätoista, eikä seuraavan päivän to do-lista ole koskaan edellistä lyhyempi.

Pidän tietynlaisesta ennakoitavuudesta, joten saan ylimääräisiä sydämentykytyksiä ensi syksyä (esikoisen alkavaa eskaria ja pojille tarvittavia päivähoitopaikkoja) ja kaikkia siihen liittyviä muuttujia ajatellessa. Tulevasta keväästä nyt puhumattakaan! Enemmän tai vähemmän kaikki viisaudenhampaan poistosta toiseen ja viimeiseen kirjoituserään, yhteishakuun ja valintakokeisiin tuntuu kasaantuvan samalle kahdelle kuukaudelle.

Olen viimeiset pari viikkoa herännyt joka yö kolmen ja neljän välissä rintaa puristavaan ja mieltä jäytävään ahdistukseen. Tekemättömät asiat kalvavat mieltä, palautetta odottavat työt suorastaan pelottavat, ja koko ajan minua vaivaa selittämätön tunne siitä, että jossain vaiheessa kaikki tajuavat, millainen oikeasti olen. Ikään kuin olisin tahtomattani huijannut kaikkia tähän asti. Ja se tunne on niin hirvittävän lamauttava. En ole voinut iloita hyvästä palautteesta tai tuloksista, koska en pidä niitä ansaittuina tai vertailukelpoisina. Jatko-opintovaihtoehtoja miettiessänikin huomaan, etten halua puhua niistä tarkemmin muille, koska pelkään "mikä tuokin luulee olevansa"-kommentteja tai tyrmäystä.

Töihin ja opintoihin liittyvää ramppikuumetta lukuunottamatta kaikki muu rullaa niin kevyesti, etten tiedä, voiko tämä olla edes mahdollista. Elämä on melko tasaista, arkista rytmiä siivittävät rutiinit ja palaset noin muuten loksahtelevat paikoilleen. Useimpina päivinä ja hetkinä löydän itsestäni riittävästi zeniläisyyttä handlatakseni kolme uhmaikäistä suuremmitta traumoitta lähemmäksi kypsempää ikää. Meillä on nukuttu oikeasti kahdeksan tunnin öitä (tai siis ainakin lapset nukkuvat yhtäjaksoisesti vähintään sen verran), ruoka-aineallergiat ovat vanhemmalla pojalla helpottamaan päin, joulusiivous on hyvällä mallilla ja puolet joululahjoistakin hankittuna. Loppuvuoden viimeiset rutistukset ja loma häämöttävät. Sosiaaliset kontaktit ja omat harrastukset ovat olleet enemmän tai vähemmän katkolla, mutta siitä syyttäkäämme ruuhkavuosia.

Yksin jäädessäni tunnen kuitenkin eläväni odotushuoneessa. Elän epätietoisuudessa,  jonkinlaisessa epävarmuudessa, vaikkei mitään peruuttamatonta tai radikaalia olekaan tapahtunut. Ehkä pelkään valitsevani väärin.

Olen monta kertaa istunut tässä ja ollut aikeissa kirjoittaa vuosipäivästä, kaksivuotissyntymäpäivistä, uhmaiästä, kerhonaloituksesta, kuulumisistakin, mutta päällimmäisenä mielessä on ollut vain ensi kevät, kesä, syksykin. Eilen, omiin - ajoittain synkkiinkin - mietteisiini (siis opiskeluangstiin) vaipuneena havahduin kurssikaverini, kahden lapsen koti-isän, sanoihin: "tiedätkö, mä olen viime aikoina voinut miettiä vaan ensi syksyä ja kaikkea, mikä siihen liittyy, vaikka oikeesti sitä ennenkin olisi aika paljon tärkeitä asioita hoidettavana. Mutta mä herään öisin ja mietin, että mitä hemmettiä mä luulen tekeväni".

Mä tiedän. Mä todella tiedän.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi)

3 kommenttia:

  1. Mulla oli kolmannen lapsen syntymän jälkeen ja talon osto prosessin kesken samanlainen ahdistava rintaa puristaa tunne. Lisäksi kesken oli toki monta muutakin asiaa ja niinhän lapsiperheissä tuppaa olemaan. Säpsähtelin öisin hereille tai en saanut unta. Päivisin kuljin sumussa ja mua huimasi jatkuvasti. Raivasin lääkärissä ja tutkimukssa. Kerran menin jopa aamuyöllä päivystykseen,koska olin varma että mulla on vähintään sydänkohtaus tai joku muu vakava sairaus. Mitään vakavaa ei ole löytynyt. Nyt mä tiedän ja olen myöntänyt että kaikki johtui stressistä, liian vähästä unesta, itsensä laiminlyönnistä, niska-hartia ja purenta ongelmista. Sitä oli vain hirmu vaikea uskoa kun se ahdistus iski. Mulle kamalinta oli olla yksin. Lasten kanssa mun oli pakko jaksaa ja selvitä, mutta jos ne nukkui tai olin jostain syystä yksin ahdistus sai musta vallan. Voimia se menee ohi, mutta sun on pakko hidastaa ja kuunnella kehoasi. Helpommin sanottu kuin tehty. Voimia ❤

    VastaaPoista
  2. I feel you! Kiitos aamuisesta keskustelusta! Ja kuten huomaat jo ekasta kommentista että on meitä muitakin.
    Ja kiitos kun kirjoitit tämän. Vertaistukea tarvitaan aina ❤️
    -I :)

    VastaaPoista
  3. Elämän tuskaa, riittämättömyyttä, pelkoa valinnoista / valitsematta jättämisistä... samaa täälläkin. Suunniteltua, 'mutta hallitsematonta.

    Tsemppiä!

    VastaaPoista