Social Media Icons

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Nyt

2 kommenttia Share It:



Perjantaina keinovalaistusta ja koleasta palloiluhallista kuuden tunnin rupeaman jälkeen tunsin lämpimän syystuulen vireen ihollani. Katsoin pilvetöntä, sinistä taivasta ja kuuntelin ratikkakiskoilta kuuluvaa kaukaista kolketta. Oloni oli kevyempi kuin viikkoihin. Ja on sitä edelleen.

Stressi. Jotenkin hassua, että siitä tajuaa kärsineensä vasta kun se helpottaa. Minä olen luonteeltani murehtija ja maalailemassa aina (vähintäänkin mielessäni) piruja seinille. Jo ennen kuin mitään on tapahtunut, olen keksinyt kolme erilaista kauhuskenaariota.

Syksy on mennyt jotenkin sumussa. Monta raskasta asiaa, menetyksiä, hyvästejä, huonosti nukuttuja öitä, työkiireitä, deadlineja, kaikki samoina viikkoina. Taustalla olen kuullut koko ajan ajatuksen siitä, etten ole tarpeeksi hyvä (tai hyvä ollenkaan), yrittänyt riittävästi, ansainnutkaan enempää ja että kaikki tulee menemään päin mäntyä.

Ja jotenkin kaikki enemmän tai vähemmän olen saanut tärkeimmät asiat luovituiksi. Jossen hyvin niin sitten vähän huonommin. Ihanaa on ollut myös huomata, että toisinaan omat pessimistiset ennakko-odotukset ja fiilikset omasta pärjäämisestä voi ylittääkin.

Kirjoitin nyt ensimmäistä kertaa syksyllä kaksi reaalia ylppäreissä, kummankin hampaita tekevän kaksivuotiaan kanssa yön valvottuani ja jättimäisen kahvitermarin kanssa. Perjantaina syksyn urakka päättyi ja alkuviikosta nähtäville tulivat alustavat koepisteet ensimmäisestä kokeesta, jonka jälkeen olin valmis esimerkiksi sulkeutumaan vessaan itkemään ja juomaan pullon viiniä (ehkä ne kolmen tunnin yöunet tuntuivat taustalla). Alustavat pisteeni jäivät pisteen päähän maksimimäärästä, mutta kuljin alkuviikon kotona myrtyneenä miettien kaikkia mahdollisia tapoja, joilla sitä voisi vähätellä (koska siihen totta vie parikymppisenä aikuisopiskelijana törmään usein, vähättelyyn).
Perjantain reaalin suhteen olin kuitenkin paljon rennommin fiiliksin, kyseessä kun oli minulle paljon vahvempi aine, historia. Mitä tuleman pitää, en tiedä. Kokeesta jäi kuitenkin hyvä fiilis.



Viikonloppuna vietimme tyttöjen aikaa. Kylässä kävi kavereita ja tänään sunnuntaina hengailimme esikoisen kanssa kaksin. Matkalla tanssitunnille kävimme katselemassa korkealta kalliolta avautuvaa maisemaa kotikulmista aamuauringossa. Silmiemme eteen avautuivat Mikko Mallikkaan taloilta näyttävät korkeat kerrostalot, kostea nurmikko, vuodesta toiseen lapsia hämmästyttävä jättimäinen vesilammikko kallion kolossa ja syksy kaikissa väreissään. Tunsin olevani läsnä, siinä hetkessä ja hänen kanssaan, ilman kiirettä ja hoppua. Olin jotain, mitä en ole moneen viikkoon ollut. Tuntui jotenkin helpottavalta nähdä, että asiat ympärillä pysyvät melkoisen muuttumattomina silloinkin, kun oman pään sisällä kuohuu.

Että mitäkö meille kuuluu? Juuri nyt: melkoisen hyvää. Hiljaisuus on laskeutunut. Syysflunssa iski sitten kuitenkin, joten olen aikeissa hautautua Downton Abbeyn ja teemukin kanssa sänkyyn. Kaikesta huolimatta on tunne, että ensi viikosta tulee hyvä. Parempi.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) 

2 kommenttia:

  1. Hyvää syksyä sinulle ja perheellesi! Olet superahkers kun jaksat opiskella ja työskennellä perheenpyörityksen ohessa, saat olla ylpeä itsestäsi! :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuin myös sinun perheellesi, Ambra! <3

      Ja hih, täytyy sanoa, että järin ahkeraksi en ole oloani viime aikoina tuntenut, kun jossain päässä on aina tehtävää eikä mikään tule valmiiksi. Vaan mihin olisikaan kiire valmiissa maailmassa... :D

      Poista