Social Media Icons

torstai 20. lokakuuta 2016

Minä, äiti, metatyön epäammattilainen

3 kommenttia Share It:

Eilen Maria Veitolan kolumnia Vauvan nettisivuilta lukiessani tunsin, kuinka helpotuksen aalto kuohahti ylitseni. En ole yksin, en ole ainoa. Nimittäin äiti, jolla arjen pakka ei aina pysy hallinnassa.

Lupaan lapselle korvapuustin, kun palaamme märkinä kaupunkiin. Mutta kahvilasta, johon päädymme, on pullat loppu.Äidilleni lupaan lasillisen punaviiniä, kun pääsemme kotiin. Kotona muistan, etten ostanut punaviiniä.Yritin kyllä, mutta Alkon kassalla huomasin, että olin jättänyt lompakkoni kotiin. Se oli se sama päivä, jolloin unohdin lapsen repun raitiovaunuun ja avaimet kotiin.
Kuvaus epäonnistuneesta Korkeasaari-retkestä voisi tulla omasta suustani. Been there, done that. 
Aina kun joku kehaisee, kuinka paljon saan asioita aikaan ja kuinka ahkera mahdankaan olla, tekisi mieleni hautautua lattian rakoon. Paitsi että meidän lattialtamme ei tyhjää länttiä viheliäisesti levittyviltä Lego-palikoilta, pikkuautoilta tai eteisestä keittiöön saakka elintilaa valtaavilta parittomilta kengiltä löydy. 
Olen jo vuosia yrittänyt saada peitettyä kauhun ja yllätyksen sekaisen ilmeeni, kun ajaudun kerta toisensa jälkeen tilanteisiin, joissa huomaan unohtaneeni jotain. Ai, tänäänkö oli sen tutkielman viimeinen palautuspäivä? Ihanko totta olen unohtanut laskuttaa puolet heinäkuun asiakkaista? Kyllä kai lokakuussa vielä ehtii! Oliko sähkölaskun eräpäivä tosiaan viime viikolla? Voi hitsi, tänäänkö se kirppishaalarin hakija sitten tuleekin?
Viime viikolla muistin aamupäivällä särkylääkkeen ja kahvikupin kanssa sohvan nurkkaan hautautuessani, että lapsilla olisikin ollut kerhopäivä. Seuraavana päivänä, kun leikkikerhon muistin, unohdin tossut ja eväät kotiin. Niin, ja toisen repun. Lounaspuuhissa havahduin siihen, että lasten uusi kerho päättyykin puoli tuntia aikaisemmin kuin mihin olen viimeisenä kahtena vuonna tottunut. Kerhon pihalla huomasin, että olin juostessani napannut mukaan auton avaimet, en kotiavaimia. 
Uudessa kerhossa sentään ei onneksi ole lelupäivää (kai?), koska sen olen unohtanut ainakin viisi tai kuusi kertaa, ja sitten tuli hännän alla juossut kotiin etsimään juuri sen päivän kaikkien aikojen lempparilelua Nöpöä tai Tättiä. Kerholle viereisen kaupan paistopisteestä hakemieni karjalanpiirakoiden ja Nöpön kanssa päästessäni käykin ilmi, että kissojen ja koirien kanssa sängyn alta metsästämäni pinkin värinen hilekarvapanda on väärä. Lapsuus on pilalla. Taas. 
En muista lasteni päänympäryksiä tai painoa, varaan neuvolaan ajat pari kuukautta myöhässä ja kun jossain vaiheessa neuvolaan sadan metrin päähän hiestä märkänä ennätämme, en todellakaan ole muistanut neuvolakortteja. Hammaslääkäritarkistusaikojakin olen hoitanut koko kuluneen vuoden. Vaan kaipa on niin, ettei suutarin pojalla ole kenkiä - delegoin asian miehelleni, joka lupasi kahden kuukauden kesälomansa proggiksena ottaa homman haltuun. Lokakuussa asia on edelleen ajatuksen asteella. 
Perhekalenteri meillä on, mutta kaksi kuukautta keittiön uudistuksen jälkeen en ole vieläkään keksinyt paikkaa, johon sille naputtelisimme reiän. Perhekalenterikokeilu ei sikälikään ollut suksee, että meillä aikataulut kouluissa ja töissä elävät - ja kun yksi palikka putoaa, koko torni romahtaa. Yhtäkkiä täytyy löytää lapsenvahti viikonlopulle harrastusreissun siirtyessä ja samalla huomaa, että seuraavaan vapaapäivään onkin neljä viikkoa. 
Vaan kyllä minä yritän. Ennakoin ja ostan valmiiksi aleista tai kirppareilta ulkovaatteet, välikausirukkaset ja talvimyssyt. Ja joka kerran kellarissa käydessäni ja ulkovaatekasaa setviessäni mietin, että miten ihmeessä meille on muka oikeasti päätynyt kaksitoista välikausisettiä ja Ikea-kassillinen vetoketjullisia Reima-hanskoja. Illalla valmiiksi laittamani vaatteet eivät aamulla enää kelpaa, ja uusia asuja pukiessa yksi on repinyt jo sukat jalastaan ennen kuin toiselle saa paidan päälle.   Vaihtovaippoja ja varahansikkaita löytyy koululaukuista, eli hyvä ajatus minulla ainakin oli.  Minulla on vaunulokerikot, sukkapidikkeet, tarralapuin merkityt lelulaatikot ja sähköinen kirjanpito, mutta silti elän parittomien sukkien, laskuttamattomien töiden ja lastenhuoneesta vyöryävien lelujen keskellä. 
Kuten todettu: se yksi pahainen muuttuja saa koko tornin romahtamaan. Lasten kerhotuliaisina tuotu oksennustauti ja puhjenneet kystat samalla viikolla sekoittavat kahden viikon työkalenterin sesonkiaikaan, joka käytännössä tarkoittaa yhden kuukauden palkan menetystä tai ainakin sen pilkkoutumista ekstratöiksi koko loppuvuodelle. 
Kolmena ensimmäisenä vuonna teimme lasten kanssa joulukortit, jotka sitten unohdimme lähettää. Samoin kävi esikoisen ja kakkosen ristiäiskutsuille. Naimisiinkin menimme ristiäisten yhteydessä, koska unohdimme käydä tunnustamassa isyyden kun sen aika oli. 
Yritän lakata suomimasta itseäni, vaikka se onkin vaikeaa, ja muistaa, että unohtuneista neuvolakorteista ja ei-pakollisista kerhotossuista huolimatta tärkeimmät asiat tulee hoidettua. Pitkän päivän päätteeksi kotoa löytyy sylejä, joihin kavuta, kaikilla on puhtaat vaatteet ja vatsat täynnä, hampaat harjattu ja iltasatu luetaan ennen nukkumaanmenoa. Ihan erityisen onnistuneina pidän päiviä, jolloin Littlest Pet Shopit ja monsteriautot löytävät omiin laatikkoihinsa, viime minuuteilla naputellusta esseestä kilahtaakin kiitettävä, pyykkikori on tyhjä ja kalenteri järjestyksessä.
Asia, jonka kuitenkin useimmin - siis liian usein - unohdan, on ettei minun tai kenenkään muunkaan äitiyttä tai arvoa pitäisi mitata aikaan saaduissa tai muistetuissa asioissa. Kuolinvuoteellaan kukaan tuskin pohtii, että voi, olisinpa muistanut aina neuvolakortit tai pakannut aina eväät, jottei olisi tarvinnut turvautua lähikaupan paistopisteeseen ja smoothieihin. Hankalampaa on ruuhkavuosia eläessään olla se ihminen, johon kaikki perheen epäonnistuneet retket, aikataulutus tai pettymykset useimmiten henkilöityvät - äiti. 
Meillä syksy on ollut varsin matalalentoinen ja täynnä muuttujia, joten unohduksilta ja kämmeiltä ei ole vältytty. Päivinä, jolloin mikään ei tunnu sujuvan ja kaikki menee päin mäkkylää, olen hokenut itselleni mantraa, joka lohduttaa joskus, tosin ei aina: mä tein parhaani ja sen täytyy riittää.
Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi)

3 kommenttia:

  1. Ah, ihanaa! Tää vois yhtä hyvin olla mun tunnustus, erityisesti toi neuvolaosuus. :D

    VastaaPoista
  2. Se riittää enemmän kuin hyvin. Ja jos teidän muksuilta kysytään kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä, mikä oli tärkeintä, vastaus on läsnäolo, yhdessä tekeminen ja se, että sä olet master keksimään plan b:tä.

    VastaaPoista