Social Media Icons

tiistai 16. elokuuta 2016

Ohikiitäviä hetkiä suojatiellä

1 kommentti Share It:

Elettiin kultaisen 1990-luvun loppupuolta. Olin juuri aloittanut koulun ja iltapäiväkerhon uudessa monitoimitilassa. Äitini teki pitkää päivää, mutta haki minut iltapäiväkerhosta kotiin, vaikka saapuikin junalla toiselle puolen kylää - hänestä se tuntui turvalliselta ja hyvältä tavalta opetella (vähäisen) liikenteen seassa kulkemista. Yhtenä alkusyksyn päivänä hän ei ehtinyt hakemaan minua kotiin, vaan oli sopinut kerhokaverini äidin kanssa minun tuomisestani kotiin. Heidän mukanaan en kotiin kuitenkaan mennyt, koska iltapäiväkerhon edessä olevaan risteykseen tilattiin ambulanssi.
Uuden, vastavalmistuneen monitoimitilan avajaisten yhteydessä oli puhuttu huonosta näkyvyydestä, mutkasta ja isosta pusikosta ennen risteystä - ja suojatietä. Odotin suojatien alussa reppu selässäni, kun kuulin vaimean auton äänen jostain kaukaa, sitten askeleita, kolahduksen ja kerhokaverini äidin huutavan vieressäni. Kuusivuotias koulukaverini oli lähtenyt juoksemaan yllättäen tien yli, kun auto oli tullut mutkasta eikä ehtinyt ihan pysähtyä. Vaikkei autolla näyttänyt olevan edes vauhtia, sinkosi koulukaverini pitkälle suojatien yli. Onnea onnettomuudessa - kirjaimellisesti - oli se, ettei hänelle käynyt pahasti, vaikka tilanne sivustakatsojan silmin näyttikin rajulta. Hän selvisi muutamalla mustelmalla, ruhjeella ja venähdyksellä.
En kuitenkaan ikinä unohda hänen äitinsä hätääntynyttä huutoa, kättä, joka irtosi sillä hetkellä omastani, koulukaverini hysteeristä itkua, lakananvalkoisena ja täristen autosta noussutta kuljettajaa.  Kimpoilevia kirosanoja ja syytöksiä. Minä seisoin niillä sijoillani, kykenemättä toimimaan tai sanomaan mitään.

Kun vajaata vuotta myöhemmin muutimme ja veljeni ylitti omalla ensimmäisellä koulumatkallaan mannerheimintien, oli äitini liikutuksensa keskellä vakava, varovainen. Samana syksynä joku rinnakkaisluokkalaisista jäi raitiovaunun alle samalla tieosuudella.

Me olemme mieheni kanssa yhteisissä kodeissamme asuneet lähellä ala-astetta jo vuosia, enkä voi kuin hämmästellä liian monien tapaa kaahata koulutiellä. Bussit painelevat surutta nasta laudassa, neljänkympin (!) maksiminopeusrajoituksella tietyt ja samat kuljettajat vuosi toisensa jälkeen posottavat kotipihoistaan risteykseen kuuttakymppiä, kovempaakin. Minua ajatuskin puistattaa - ajan aina melko hiljaa. Autojen välistä  ja bussien edestä loikkii koululaisia; kuka hakee palloa tieltä, kuka pelaa ajatuksissaan puhelimella, joku oikaisee kotiin suojatiettömän osuuden halki.

Ja nyt on taas se aika vuodesta. Pihateitä pitkin kulkevat pienet ihmiset suurine reppuineen. Facebook täyttyy vanhempien ylpeistä virstanpylväsilmoituksista: nyt alkoi eskari, koulu, yläaste. Tutun tien varrella näkyi suojatiellä vartovia, valppaita vanhempia opastamassa pieniä kulkemaan teiden yli turvallisesti.

Mieleeni on painunut Liikenneturvan radiomainos, jossa sanottiin, että suojatie voi olla vaarallisin tai turvallisin paikka liikenteessä - siitä päätämme me, jotka suojatien teemme.
Vilkuile kevyen liikenteen väyliä, anna tietä koululaisille, muista, että lapset ovat tienkäyttäjinä paitsi tottumattomia, myös arvaamattomia - he eivät osaa arvioida nopeuksia tai edes auton äänen kuultuaan tiedä, mistä suunnasta liikkuva ajoneuvo lähestyy. Ja yksi tärkeimmistä: muista, että asetetut nopeusrajoitukset ovat maksiminopeusrajoituksia, eivät suosituksia nopeudesta, jolla autoilijoiden tulisi vähintään kulkea.

Minut viimeistään varpailleni sai aikoinaan autokoulun kakkosvaiheen liukasrata-ajokerta, jolla näytettiin, mitä tapahtuu, kun viidenkymmenen kilometrin tuntivauhdissa on jarrutusmatkaa metri liian vähän ja edessä on ekaluokkalaisen kokoinen kumitötterö. Kumisen tötterön kieriessä ja hakkautuessa pientareeseen heräsi mielessäni vain yksi ajatus: minä olen nähnyt tämän ennenkin.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi)

1 kommentti:

  1. Hyvä kirjoitus. Minun kaverini jäi rekan alle neljännellä luokalla. En koskaan unohda luokassa ollutta tyhjää pulpettia, kynttilää ja valokuvaa sen kannella.

    VastaaPoista