Social Media Icons

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Ei niin aurinkoista

2 kommenttia Share It:

Viime kesänä, ehkä näihin aikoihin, mietin ensimmäistä kertaa vuosiin, mitä minä itse tarvitsisin, mitä haluaisin ja mihin pyrkisin. Ilmottauduin syksyllä jatkamaan opintoja, otin ratkaisevia askeleita työkuvioissa. Syksy oli kiireinen, kevät vielä kauheampi. Päivät alkoivat aamukuudelta ja loppuivat iltayhteentoista, viikonloput olin keikoilla tai noin muuten menossa. Ystäviä tapasin yhden käden sormilla laskettavat kerrat (sikäli kun ei oteta lukuun satunnaisia termoskahvimukitreffejä hiekkalaatikon reunalla arkiaamuisin).

Ihan hiljan havahduin omaan pahaan olooni. Vaikka olen tehnyt juuri niitä asioita, joista sain voimaa, itseluottamusta ja uudenlaista pontta, on oloni ollut vetämätön, tahmea, kankea, jotenkin harmaa ja nuhjuinen. Olen ollut ärtyisä, menettänyt malttini, tuntenut stressin vatsaa kivistävänä kipuna ja jännityspäänsärkyinä. Asioihin tarttuminen on tuntunut haastavalta, enkä koe saaneeni kovinkaan paljon aikaan (vaikka konkreettisin mittarein, kuten kevään todistuksen ja työkalenterin puolesta toki olenkin).

Nyt lukulomalla olen toisinaan ollut useita päiviä putkeen sisällä, kotona, poistumatta lukunurkkauksestani kuin kahvinkeittimelle muiden ulkoillessa ja käydessä pyörälenkeillä. Aktiivisuusranneke on ollut latauksessa tietokoneessa nyt kolme viikkoa. En ole saanut öisin unta, ja jos olenkin, olen heräillyt lasten kanssa. Mieleen hiipi jo pelko sairastumisesta uudelleen.

Kevyitä (siis hitaita) pyörälenkkejä lasten kanssa olemme tehneet kesällä jonkin verran, mies enemmässä määrin, mutta noin muuten kaikenlainen vähänkään kuormittava liikunta on jäänyt kaiken härdellin keskellä, öh, koko vuodeksi.

Tänään kävin ensimmäistä kertaa varmaan koko tämän vuoden aikana ihan yksin reippaalla kävelylenkillä. Kuuntelin Abbaa vesisateessa ja hölkkäsin alamäissä. Askel askeleelta tunsin oloni ja fiilikseni keventyvän. Kotipihalla tunsin kolmen vartin reippaan kävelyn ja hölkän jälkeen kuinka terve puna nousi kasvoilleni ja hiki virtasi.

Olen painoni kanssa aina ollut jojoilija, ja kevään aikaan kertyneet seitsemän kiloa harmittavat, mutteivat yksin motivoi pururadalle - kyse on enemmänkin tästä jumalaisesta tunteesta liikunnan jälkeen.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi)

2 kommenttia:

  1. Ihanan rehellistä tekstiä <3 Mä itse unohdan helposti juuri liikkumisen ja liikunnan kaiken muun kiireen ja hässäkän keskellä vaikka se onkin juuri se mikä yleensä auttaa jaksamaan ja mistä saa energiaa. Ja sen muistaa vasta sitten, kun vetää ensimmäisen kerran pitäkstä aikaa juoksulenkkarit jalkaan..

    VastaaPoista
  2. Heinäkuu, kesäloma parhaimmillaan.
    Silti jo stressaan, olen uneton ja levoton.
    Lomasta ei meinaa päästä nauttimaan, kun jo
    pelkää tulevaa syksyä. Ja talvea. Arkea.

    Viime vuosi meinasi viedä lapsen pesuveden mukana. Kevättalvella olin niin loppu, että vain itkin siitä psykologin vastaanottotuolissa.

    Työt. Pidän työstäni. Tehtyäni sitä äitiyden lomassa viimeiset viisitoista vuotta, uskallan jo sanoa olevani hyvä työssäni. En kovin armollinen itselleni silloinkaan, piiskaan itse itseäni aina vain parempaan suoritukseen. Vaikkei meidän alalla varsinaisia tuotto-odotuksia olekaan.
    Opiskelu. Jotain omaa. Kehittävää ja satsaus tulevaisuuteen. Arjessa käytännössä liian monesti stressiä ja huonoa omaatuntoa.
    Perhe. Noin perusyksikkönä ihan hallittava homma. Mutta kun yhtälöön lisää kodin, jossa se perhe asuu (siivota pitäis, hanakin vuotaa, pakastinkin pitäis uusia ja joulukoristeet kerätä), vaatteet, joihin se perhe pukeutuu (uusien hankinta, olemassa olevien huolto ja vanhojen kierrätys), menot ja harrastukset (aikataulut, joiden luominen ja käytännön toteuttaminen vaatii useita ajettuja kilometrejä). Lasten koulu. Yritä edes tehdä sellainen vaikutelma, että homma on sulla hanskassa. Läksyt, liikkavaatteet, nimikoidut hanskat, löytötavarat. Vanhempainillat, wilmaviestit, keskustelu. Unohdusmerkinnät, positiiviset palautteet.

    Sen suhteen olen jo luovuttanut, että itse täyttäisin edes vähäisessä määrin nykyajan kauneusvaatimuksia. ei treenejä, ei rahkaa ja dieettejä.
    En edes uskalla ajatella tähän pakkaan sitä hetkeä, kun joku sairastuu ja korttitalo kaatuu.
    Olen varma, etten selviä tulevasta talvesta.
    Ja siltikään, en osaa etukäteen tehdä mitään sille, että olisin paremmin asiaan valmistautunut.

    VastaaPoista