Social Media Icons

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Tässä ja nyt

4 kommenttia Share It:

On syntymäpäiväni. Olen sairaana ja antibioottikuurilla, mutta onneksi jo paranemaan päin - palasinhan juuri kaikkien aikojen suosikkiartistini keikalta. Jostain syystä syntymäpäivien aamut ja illat ovat olleet minulle aina pohdinnan paikkoja. Vuodesta toiseen tosin vain mietin, pitäisikö juuri tänään tuntua erilaiselta, jotenkin merkittävämmältä kuin eilen. Mutta ehkä kasvu (myös fyysinen kasvu leveyssuunnassa, valitettavasti) on prosessi, joka ei näy tai tunnu yhdessä yössä. 

Heräsin siis aika samanlaisena kuin eilenkin, vaikka tänään on päivä, jona olen lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä ikävuotta. Ja se on tosi helpottavaa. 

Elämäntilanteeni ja siviilisäätyni huomioon ottaen kaksikymmentäviisi on tilastojen valossa vähän hassu. Reilun parin vuoden päästä olen keskiarvoensisynnyttäjän ikäinen, mutta minä olen naimisissa oleva kolmen lapsen äiti jo nyt. Voisinpa sanoa, etten ole koskaan joutunut arvostelluksi tai kyseenalaistetuksi sen vuoksi. Kunpa voisin.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vähemmän tunnen tarvetta pyydellä anteeksi tai selittää niitä asioita, jotka jäivät kesken, kuten koulua tai säästötiliä, ja sitä enemmän tunnen ylpeyttä omista valinnoistani, meidän valinnoistamme. Äidiksi tuleminen nuorena on varmasti ollut haastavinta ja ihaninta mitä olen koskaan kokenut. Haastavinta ja vaikeinta minusta on ollut jonkinlaisen suurennuslasin alla oleminen. Vastoin ennakko-odotuksia emme eronneet, alkaneet inhota toisiamme, ja vaikka toisinaan tuntui siltä, että hukkuu pukluharsojen ja niskaan satavan ei-niin-rakentavan palautteen alle, selvisimme siitäkin. 

Lapsemme ovat onnellisia ja terveitä, eikä heiltä puutu mitään. Me olemme onnellisia. Minä olen onnellinen. Kun on vuosia pelännyt mokaavansa jotakin peruuttamattomalla tavalla (esimerkiksi syömällä maksalaatikkoa raskausaikana tai unohtamalla D-vitamiinitipat reissukassista), tuntuu hyvältä huomata, että monta asiaa on silti tehnyt oikein. 

Viime vuodet ovat opettaneet ja kasvattaneet minua. Suhtaudun asioihin ja tilanteisiin rennommin, olen joustavampi ja vähemmän ehdoton kuin aikaisemmin. Osaan nauraa itselleni, pyytää anteeksi, kiittää ja nöyrtyä. Olen oppinut sietämään paremmin epämukavuutta, sinnikkyyttä, ja ihan oikeasti tajunnut, että parhaat, palkitsevimmat asiat elämässä eivät aina ole helppojen asioiden tai prosessien seurausta. Sanonta siitä, että oppirahat täytyy maksaa, pitää niin paikkansa. 

Uskallan olla oma itseni, vaikka se tarkoittaisi sitä, ettei joku tai jotkut pitäisi minusta. Minun makuuhuoneeni seinä on yöperhosen värinen, en harjaa hiuksiani, en leivo kakkuja syntymäpäiville ja sympaattinen, lahjakas Jari Sillanpää saa sydämeni läpättämään - enkä etenkään häpeile myöntää tätä. Se, että voi olla oma itsensä, ei tietenkään tarkoita, että voisi sanoa mitä tahansa kenelle tahansa. Välttelen konflikteja enkä halua pahoittaa toisten mieltä, mutten myöskään halua muuttua muiden vuoksi tai muuttaa ihmisiä ympärilläni. 

Olen oppinut terveellä tavalla itsekkäämmäksi. Osaan sanoa ei ja että nyt riittää. En voi enkä aio pyytää anteeksi sitä, täyteen buukatun kalenterin ja deadlinejen alla en voi perua menojani tai koulupäiviäni illanistujaisten tai kahvittelun vuoksi, tai että kiireen helpottaessa haluan viettää aikaa perheeni kanssa enkä istua koneella chattaamassa. Onneksi iso osa ystävistäni elää samassa keikkuvassa veneessä, ja tapaamisia voidaan sovittaa elämäntilanteeseen ja aikatauluihin sopiviksi - aamukahvit voi juoda kaverin pihalla leikkitreffeillä ja kävelylenkkikin on monta kertaa sovittu lasten nukkumaanmenoajan jälkeen supermarkettiin. 

Matka kahdestakymmenestä vuodesta kahteenkymmeneen viiteen on kasvattanut enemmän kuin mikään muu. Vaikka on kyllä niin, että viiden vuoden takaisia kuvia katsomalla totuutta ei voi olla huomaamatta - olin paitsi varovainen, nopeasti tulistuva ja epävarma, myös kymmenen vuotta nuoremman näköinen ja kymmenen kiloa hoikempi. Niin. Kaikki muutokset eivät ole niin positiivisia, mutta kuitenkin välttämätön osa elämää. Kai. 

Minulle tämä(kään) syntymäpäivä ei ole kriisin paikka, vaan enemmänkin tunnen kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä olen elämältäni saanut - sattumalta, onnekkaasti ja ankaralla työllä. Minulla on ihana, rakas perhe, ja mieheni myötä olen saanut myös toisen sellaisen; appivanhemmat, jotka ovat minulle kuin omat vanhemmat, suvun, joka kaikessa erilaisuudessaan (omaani verraten siis) on meille tärkeä ja läheinen. Minä olen hyvin perhekeskeinen ihminen, joten en voi olla iloitsematta siitä, että kaikki meille tärkeät ihmiset ovat lähellä ja elävät arjessamme - saatamme piipahtaa isovanhempieni luona kauppareissumatkalla, isäni saattaa yllättäen pyörähtää kotimatkansa varrella tuomassa tukussa tarjouksessa ollutta gluteenitonta pastaa, ja kun minulla on hammaslääkäriaika tai aikaisempi koulupäivä, tarjoutuu kolme eri porukkaa lapsenvahdeiksi. 

Minulla ei kerta kaikkiaan ole syytä kriiseillä, voida pahoin tai olla haikea. Näin on hyvä. Tästä on hyvä jatkaa.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) 

4 kommenttia:

  1. Onnea ja iloa seuraavallekin ikävuodelle! Musta kuulostat varsin viisaalta ja se on varmaan ainakin osittain lasten ansiota. Mä sain esikoiseni suunnilleen keskivertoiässä, oli jo avioliitto, asuntolaina ja ammatti. Kuitenkin koen, että nää oletusarvoiset elämän palikat, niin hyödyllisiä kuin ovatkin, on myös tehneet musta monessa kohtaa aika hysteerisen. Ehkä, jos lapset syntyvät normeihin nähden keskeneräiseen elämään, on enemmän tilaa myös oikeasti olla keskeneräinen ja opetella? Eihän kenenkään elämä ole valmis, eikä kukaan ole vanhempana valmis, oli sitten minkälaiset puitteet tahansa.

    VastaaPoista
  2. Onnea uudelle iälle! Olen saanut esikoiseni sinun iässäsi, mutta silti minusta välillä tuntuu, että hieman keskivertoa nuorempana ensisynnyttäjänä olen kohdannut enemmän paineita kuin esimerkiksi kolmenkympin jälkeen vanhemmaksi tulleet. Voin siis vaan kuvitella, miten vielä jokusen vuoden nuorempaan on suhtauduttu.

    VastaaPoista
  3. Ihanasti kirjoitettu, jälleen kerran.<3 Minä myös 25-vuotias, 4,5-vuotiaan ja 5kk-vanhan äiti, seurannut blogiasi lähes alusta saakka ja niin monesti olet kirjoittanut juuri kuin omasta päästäni. Niin tänäänkin.

    Ihanaa syntymäpäivää sinulle!

    VastaaPoista
  4. Ihana kirjoitus ja tuttuja tunteita!

    T.Sarianna

    VastaaPoista