Social Media Icons

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Mitä meille oikeastaan kuuluu?

7 kommenttia , Share It:


Tämän kysymyksen äärellä olen istunut koneen ääressä saamatta montaakaan sanaa perhearjesta puserretuksi blogiin. Mitä teille oikeastaan kuuluu, miten menee, kysyi tuttavani kun sattumalta törmäsimme kaupassa. Ihan hyvin, hyvin, vastasin.

Tunnen silti samanaikaisesti valtavaa syyllisyyttä ja helpotusta siitä, että niin moni asia on kääntynyt päälaelleen. Olen miltei viiden vuoden ajan vaihtanut tauotta vaippoja, elänyt univajeessa ja käyttänyt hävyttömän paljon aikaa pohtiessani rukkasaleja tai kiintymyssuhteen pilaamista milloin minkäkin mokan vuoksi. Ennen kuopuksen syntymää meillä oli tunne siitä, ettei lapsiluku ole täynnä. Pienet ikäerot, allergiat, puhkeamisillaan oleva uhmaikä ja kuopuksen uudet taidot viimeistään ovat viimeistelleet ajatuksen siitä, että meidän lapsilukumme on nyt tässä. Now and forever.

Viime kuukausina on tapahtunut paljon. Mieheni aloitti opinnot uudessa koulussa, minä aloin jatkamaan vanhoja opintojani ja toivoakseni valmistun ennen hoitovapaan loppua. Kaksi kolmesta käy pari kertaa viikossa kerhossa. Isompia hampaidenpesuille ja lelujen siivoamiseen motivoivat tarravihkot, enin osa asioista on neuvoteltavissa eikä uhmaikä syö vähäisiä zeniläisyyden rippeitä (aina). Noin puolitoistavuotias herra kävelee itse, syö itse, nukahtaa helposti, nukkuu lastenhuoneessa kahden muun kanssa ja tällä hetkellä hänestä ihaninta ikinä on kävellä parkkipaikalle tai kivuta itse rappuset ylös. Halleluja!



Esikoinen on solidaarinen ja yritteliäs sovittelija, joka yrittää löytää muita miellyttäviä ratkaisuja, kompromisseja, ja haluaa mieluusti ilahduttaa muita, mutta kun hän suuttuu, sen tietää koko taloyhtiö. Hän tykkää askartelusta, maalaamisesta, piirtämisestä, lautapeleistä (etenkin Huojuvasta tornista) ja Lego Friendseistä.



3,5-vuotias keskimmäinen on herkkä ja touhukas poika, joka ei ole hetkeäkään paikoillaan, ja jonka suu käy tauotta. Hän nousee aamulla ensimmäisenä ja nukahtaa illalla viimeisenä. Lapsistamme hän on kuitenkin varovaisin; nyt kun voimistelurenkaat ovat roikkuneet vuoden katossa, uskaltaa hän oikeasti kiivetä niihin itse keinumaan. Hän puhuu ikäisekseen uskomattoman paljon, ja uskomattoman paljon myös ihan hupunpuppua - kerhossa hän viimeisimmäksi kertoili, että on niin kovin väsynyt, koska on yöt tappanut karhuja ja dinosauruksia. Kovimpia juttuja hänestä ovat kilpa-autot, dinosaurukset ja merirosvot.



Puolitoistavuotias Allu on kymmenenkiloinen kahvakuula, joka potee tällä hetkellä hirvittävää eroahdistusta ja on aina osannut ottaa tässä sirkuksessa paikkansa ja tilansa. Hän nauttii hiljaisista kerhopäivistä ja hetkistä, kun saa olla yksin. Hän on hyvin ulospäinsuuntautunut ja sopeutuvainen, ja esimerkiksi mummolassa kiertää kiltisti vapaasta sylistä toiseen suukkoja jaellen ja itsekseen höpötellen. Ja kuten todettu, Allu on myös se äänekkäin ja nopeimmin nollasta sataan kiihtyvä tyyppi, joka hakkaa puoli tuntia päätään pöytään ja huutaa koska ei haluaisi ruokalappua.

Rakastan perhettäni ja pidän elämästäni näin, vaikka se vielä pari vuotta tai vaikkapa vuosi sitten oli hyvin erilaista. Minua tai minun äitiyttäni ei mitata ulkoilukerroissa vesisateella, AV-palstalla, vesipilareilla tai ostettujen pussismoothieiden määrällä. Kun on elämää ja menoa kodin ulkopuolella, osaa suhteuttaa paremmin asioita.

Arvostan koti-aikaa enemmän kuin ennen. Päiviä, jolloin voimme vain potkulautailla ulkona, viettää sunnuntaipäivää koko perheen voimin puistossa tai sateisena iltana katsoa elokuvan sohvilla pötkötellen.

Vauva-aika alkaa monella tapaa olla historiaa, mutta haikeutta enemmän olen ylpeä ja helpottunut. Ei enää vastasyntyneen vatsavaiva-itkuja, loputtoman pitkiä kirkuvan lapsen kanssa valvottuja kuukausia, tunnetta siitä, että pitäisi olla kolmessatoista paikassa samaan aikaan (okei, se tunne kulkee mukana, muttei yhtä vahvana tai syyllistävänä) eikä tuntien imetysmaratoneja. Me ihan oikeasti tehtiin se!

Vaan mitäpä muuta? Pyykkikone pyörii kaksi-kolme kertaa päivässä, aikataulut elävät työ-ja koulutilanteen mukaan, mutta menoa on seitsemänä päivänä viikossa, viikonlopun kauppareissuista on tullut inhimillisiä, parisuhde voi hyvin, kenkien mukana kantautuvan hiekan määrä on infernaalinen ja varovaisen arvioni mukaan kotimme on täysin siisti vuonna 2030. Ehkä. Neljän kuukauden aikana olen pitänyt kaksi vapaaviikonloppua, mutta helpotus ei onneksi ole enää kuin viikkojen päässä, kun vaihdamme vuoroja.

Tätä kaikkea kuuluu meille. Entä mitä kuuluu teille? Minusta on ihanaa huomata, kuinka kommentoijissa ja peukuttajissa löytyy vuodesta toiseen tuttuja nimiä ja tuttuja kasvoja. Te olette saaneet vauvauutisia, muuttaneet, remontoineet, tulleet samoihin aikoihin vanhemmiksi, luovineet univelassa ja samanlaisessa syyllisyydessä, ilossa, rakkaudessa. Mitä siis teille kuuluu nyt?

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) 

7 kommenttia:

  1. Olipa kiva kuulla teistä☺täällä nuorin kohta 3 toiset 5v ja 7v. Ja mä nautin kun lapset jo "isoja"meillä ei oo ikinä ollut tilannetta että kohta 3v olisi ollut meidän perheen nuorin lapsi kun on aina tullut just ennen vauvakin. Lapset oma toimisia. Kaikilla suht sama päivärytmi. Kaikki voi syödä samaa ruokaa.yksinkin näiden kanssa jo pärjää eikä oo katastrofi jos mies joutuu vähän ylitöihin tai lähtee viikonlopuks johonki.tms. omat työkuviot alkaa selviytyy ja muutenkin kaikki suht mallillaan☺

    VastaaPoista
  2. Olipa kiva kuulla teistä☺täällä nuorin kohta 3 toiset 5v ja 7v. Ja mä nautin kun lapset jo "isoja"meillä ei oo ikinä ollut tilannetta että kohta 3v olisi ollut meidän perheen nuorin lapsi kun on aina tullut just ennen vauvakin. Lapset oma toimisia. Kaikilla suht sama päivärytmi. Kaikki voi syödä samaa ruokaa.yksinkin näiden kanssa jo pärjää eikä oo katastrofi jos mies joutuu vähän ylitöihin tai lähtee viikonlopuks johonki.tms. omat työkuviot alkaa selviytyy ja muutenkin kaikki suht mallillaan☺

    VastaaPoista
  3. Ihana kuulla <3 Meillekin kuuluu hyvää, oon tässä tovin pohtinut meidän sitä the lapsilukua. Nyt on hyvä, vai josko vielä yksi, ja taas alusta. Sä sanoit niin hyvin "me tehtiin se" kaikkien vauvavuosihärdellin jälkeen :)

    VastaaPoista
  4. Just viime postausta lukiessa mietin et mitä teille kuuluu oikeesti ja kaipasin niitä sun vanhoja kuulumis kirjotuksia.itseäni ei noi mainos postaukset niin kiinnosta ja blogien seuraaminenki rajottuu nykysin kahteen blogiin.meille kuuluu hyvää.esikoinen käy viimeisiä kuukausia eskaria ja koulupaikka on varmistunut.muutettiin uudelle alueelle..pienempi elää ah niin ihanaa uhmaa ja pahanteko ikää..sen 8allergiaa katos ja nautitaan ku saa laittaa mitä huvittaa ruuaksi ilman kaikkia rajotuksia.vuorotyö arki on samaan aikaa kivaa mutta raskasta..loman alkuun on reilu 50päivää:)

    VastaaPoista
  5. Kiva oli kuulla teistä! Nämä postaukset kiinnittää erityisesti huomion, kun on tullut niin monta vuotta "elettyä teidän arjessa mukana":D
    Meille kuuluu perus kotiarkea. Esikoinen lähentelee 5 vuoden ikää ja kuopus täyttää komiat 11kk piakkoin. Täälläkin tuntuu siltä, että lapset olivat meidän osalta tässä :-)

    VastaaPoista
  6. Täällä se lukija joka bongasi teidät kesällä Särkisalmen Abcltä! :D
    Meillä nuorimmainen nyt 7kk ja vanhin lähtee syksyllä eskariin. Hulinaa siis on koska ikäerot ovat kolmella nuorimmalla reilun vuoden. :D
    Ollaan selvitty kauheasta flunssasyksystä ja talvesta. Toivotaan että sairastelut oli tässä! Vauva kävi läpi vielä influenssan ja vatsatauti kiersi kaikki. Huhheijaa ja onneksi tulee kesä! :)

    VastaaPoista
  7. Saadessani kolmannen lapseni en suostunut uskomaan, että olisin asialla viimeistä kertaa. Mieheni "päätti toisin", eikä neljättä lasta taloon tullut.
    Nyt, kun kuopuksen syksyllä aloittaa koulun, osaan olla tuosta asiasta jo hyvilläänkin. Toki toisinaan mietin, ehtisikö sitä vielä, iltatähden.
    Kolmen lapsen koulut, päiväkodit ja moninaiset harrastukset, tässä työelämän lomassa, vaativat kuitenkin melkoisen paljon. Jos vauvavuosista on päällimmäisenä jäänyt mielikuva "hullun rankasta", ei näitä elämän ruuhkavuosia uskalla ajatella kuin adjektiivilla "mielipuoliset". Elämä on yhtä palapeliä, aikatauluja, säätöä ja erityisjärjestelyjä. Ja kuitenkin, olen noista tenavista ihan valtavan ylpeä. Siitäkin, että harrastavat. Ja ovat niin taitavia.
    Toivon jonain päivänä ehtiväni taas olla minä. Sitten kun on taas sitä aikaa.

    VastaaPoista