Social Media Icons

torstai 28. huhtikuuta 2016

MINÄ JA OPINNOT - PITKÄ, PITKÄ TIE

20 kommenttia Share It:

En oikeasti enää edes muista, mistä aloin alunperin kirjoittamaan, mutta opinnoistani minun ei ensin pitänyt sanoa sanakaan. Ja nyt minua jännittää ihan kauheasti. Jännittää sanoa tämä. Mutta tiedän, etten voi muutakaan. Olen nimittäin huomannut, että kun ei enää tiedä mitä sanoa, on toisinaan hyvä sanoa, mitä on mielen päällä.

Muutama viikko sitten vietin ystävieni kanssa kuohuviinin ja suomi-iskelmäntäyteistä koti-iltaa ilman lapsia - ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen. Halusin esitellä paikalla olleet ystäväni, ja kertoa, miksi juuri he ovat paikalla, miksi juuri he ovat ystäviäni, ja miksi he ovat minusta niin ihania. (Niin, vähän silleen Vain elämää-henkeen.) Esittelyringissä pyyhittiin silmäkulmia, kaadettiin lisää viiniä ja siivottiin eräs keittiöäksidentti, mutta yllättävintä minusta oli, kesken kierroksen ja sen jälkeen ystäväni alkoivat yllättäen kehua minua ja kaivoivat kimppalahjan esiin (kiitos vain vielä - olen ihan sanaton!). Tajusin, että minua ympäröi paitsi ihana porukka, jonka kanssa on helppo olla, myös ihmisiä, jotka arvostavat minua juuri tällaisena. He tuntevat minut läpikotaisin ja pitävät minusta sittenkin.

Olen parin viime vuoden aikana tietoisesti karsinut elämästäni ne ihmiset, jotka saivat minut voimaan sanoillaan ja teoillaan pahoin. Olen ikävöinyt ja olen surrut niiden ihmissuhteiden päättymistä, mutta näin jälkeenpäin en voi kuin todeta, että päätös oli todella oikea. Tiedän, etten ansaitse sellaista lyttäämistä.

Mutta jonkinlainen häpeä, surkean pieni omanarvontunne minussa on asunut silti pitkään. Tunne siitä, etten osaa mitään tai ole missään hyvä.

Kun mieheni viime kesänä sai kuulla saaneensa unelmiensa opiskelupaikan monen hakuyrityksen jälkeen, kysyi samana päivänä kaksi kaveriani, mitä minä olin ajatellut tehdä. Tunsin ensin vain suunnatonta ärtymystä - ikään kuin en tekisi tai yrittäisi tarpeeksi! Sittemmin tajusin, ettei kukaan ollut vuosiin kysynyt, mitä minä oikeastaan haluaisin. Olin vuosia ajatellut sitä, mitä muut toivovat, mitä muut tarvitsevat, ja mitä minun täytyisi tehdä muita ihmisiä varten.

Olen tehnyt elämässäni monia asioita oikein, vain hassussa järjestyksessä. Ennen lapsia unelmaduunilta tuntunut homma ei enää ole sitä. Rakastavan ja kannustavan tukiverkon myötä tajusin, että voin aidosti ja oikeasti tavoitella unelmiani. En siis välttämättä sitä, missä on hyvä työllistyvyys ja kilpailukykyinen palkka, vaan sitä, missä olisin hyvä ja mitä nauttisin tehdä.

Minulle käänteentekevää oli palata jatkamaan kesken jääneitä lukio-opintojani viime syksynä. Ensin häpesin sitä. Paljon. Minua hävetti, etten ollut sen pidemmällä. Samaan aikaan kun minä kahlasin lukion kurssitarjotinta, vanhat kaverini päivittelivät uutisia viimeisistä harjoitteluista ennen valmistumista, gradun syntyvaiheista ja unelmaduuneista.



Tuntuu, että olen viime viikot ja kuukaudet istunut käsieni päällä haluamatta sanoa sanaakaan blogissa, väistellyt kysymyksiä ja vastannut epämääräisesti. Kun olen yrittänyt kirjoittaa kuulumisistani, tiedän, että opinnot ovat olleet iso osa sitä, mutten silti ole saanut sanotuksi mitään.

Lukion jatkaminen iltaopintoina on tuonut paitsi kaivattuja hetkiä kodin ulkopuolella, myös uusia näkökulmia ja tuttavuuksia. Osaan arvostaa niitä myös enemmän nyt. Esimerkiksi ruotsin opinnot tuntuvat pakon sijaan mahdollisuudelta oppia ihan uusi (tai jos ei uusi, niin ainakin kauan unohduksissa ollut) kieli! Aikuislukiossa hienoa on ollut sekin, että tiedot tuntuvat jäsentyvän osaksi arkista ja tavallista elämää, ja oppimiaan tietoja osaa käyttää sekä soveltaa uudenlaisella tavalla. Euroopan kulttuurihistorian kurssin kympin jälkeen juhlin museoretkellä ja jo yhden ruotsin kurssin jälkeen osasin tilata Tukholmassa erikoisruokavalioon sopivan lounaan.

Käytännössä iltaopinnot ja verkkokurssit ovat tarkoittaneet vähäisestäkin vapaa-ajasta luopumista, aikataulujen sumplaamista ja lastenvahtiavun pyytämistä. Olen odottanut miestä saapuvaksi oven suussa takki päällä, ajanut läpi ruuhkaisen kaupungin hakemaan häntä jotta ehtisin itse kouluun, ja toisinaan tosiaan turvautunut tunnin tai parin hoitoapuun, kun aikatauluja ei vain ole saatu muuten synkkaan. Olen halunnut käyttää illat ja tunnit tehokkaasti, joka toisinaan on tarkoittanut sitä, että olen välitunnilla ajanut toimipisteestä toiseen seuraavalle oppitunnille ja päiväsaikaan olen istunut pihalla kirja kädessä.

Tahti on ollut kova. Oppitunteja on päivälukiota puolet vähemmän, ja jaksot kestävät vain reilun kuukauden, mikä on tarkoittanut isoa työmäärää ja lyhyttä aikaa. Minua eteenpäin on kuitenkin ajanut kova motivaatio, läheisten tsemppaus ja selkeät tavoitteet - olen odottanut liian kauan, ja nyt vain on mun vuoroni. Reilun kolmen viikon päästä päättyvässä, viime viikolla alkaneessa jaksossa minulla on kuusi kurssia, joista kolme suoritan tenttien, eli siis lupauduin palauttamaan noin kolmekymmentä esseetä seuraavan parin viikon aikana. Seuraaville viikoille ja viikonlopuille on tavalliseen tapaan tietysti myös töitä, mutta onneksi isi-kesä eli elokuun loppupuolelle kestävään vahtivuoronvaihtoon on enää hetki. .....En mä laske, mutta 8 päivää.

Minä olen tyyppinä sellainen, että kun oikeasti teen jotain, haluan aina tehdä sen kunnolla - muutoin käyttämäni aika ja näkemäni vaiva tuntuu hukkaan heitetyltä, turhalta. Tämä projekti on kuitenkin vaatinut kompromisseja (joissa en ole kauhean hyvä) ja käytettävissä olevien resurssien rajallisuuden hyväksymistä. Kun kotona on oksennustauti, ei illalla ole koulua, ja niin edelleen. On vaatinut paljon tajuta, ettei kaikkea tarvitse osata (tosin matemaattisissa aineissa tämän hiljaisen ajatustyön lopputuloksen sain päätökseen varmaan jo ala-asteella). Kun viime jakson palautuspäivänä sain takaisin neljä koetta, jäi ensin päällimmäiseksi mieleen yksi kasi kolmen kympin joukossa.

Hankalimmaksi olen kuitenkin kokenut työn, lasten kotihoidon ja opintojen yhteensovittamisen. Hetket, jolloin lapset ovat iltapäivällä itkeneet ovenraossa ja pyytäneet, etten lähtisi. Miten silloin toivonkaan, että voisin jäädä. Että olisin opintojeni suhteen valinnut toisin jo aiemmin. Haluaisin olla enemmän läsnä kotona, ja kuitenkin saada hyviä arvosanoja, kodin siivotuksi, työt tehdyiksi.

Lähestyvä kesäloma ja ihan oikea aika (ei keskiyöllä, yee-haw!) sekä blogille että koululle tuntuu niiiiiin kaivatulta. Ja niin ansaitulta. Kirjoitan ensimmäisen kerran syksyllä, eli siis luen ja teen töitä kesällä.

Otsikon pitkällä, pitkällä tiellä viittaan siis siihen, että toinen iltatähtisiskoistani pääsee ylioppilaaksi ennen minua (ei muuten naurata), mutta toivoakseni pääsisin kolmannelle asteelle ennen kolmeakymppiä.

Löytyykö muuten sieltä ruutujen toiselta puolen perheen perustamisen jälkeen opintoja jatkaneita? Miten meni - tai menee?

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi)

20 kommenttia:

  1. Täällä yksi.Ensin ammatti oppisopimuksella ja nyt jatkan ammattikorkeassa.Nyt kun reilu 3 vuotta melkein putkeen opiskellut niin alkaa vähän tökkiä.Mutta opintoihin tulee nyt taukoa kun kolmas lapsi syntyy.Muttta toivon että jaksan ja pystyn käydä sitten koulun vielä loppuun.
    Aikamoista tasapainoilua on ollut juuri se että on pakko ottaa se aika tehtäville ja lukemiselle.Välillä tuskastuttaa aikalailla mutta jostain vaan saa sen voiman ja mulla on kyllä suuri haave joskus valmistua, että sen avulla saa aina lisää motivaatiota.
    Mutta olishan se joskus kiva vaan käydä töissä ja sit viettää aikaa perheen kanssa ajattelematta mitään koulutehtäviä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh, kolme vuotta ja lapset päälle - nostan hattua! Munhan on helppo tuuletella kun ensimmäinen vuosi tulee täyteen vasta syksyllä! :D

      Mutta tuota kyllä kaiholla mietitään miehen kanssa usein; että tuleeko oikeasti vielä se aika, kun voi tulla vain töistä kotiin ja... Olla?

      Poista
  2. Voi vitsit, samaistun kyllä tähän niin täysin. :D Ei ole ihan helppo yhdistelmä, aika monet illat (ts. kaikki illat) saa istua koneella ja vääntää koulutöitä kun pienet on saatu petiin. Itse asiassa kun syksyllä ehdottelin treffejä niin tämä uskomaton koulutöiden määrä on ollut syy, miksi en ole ollut kovin aloitteellinen. Täältä siis rutkasti tsemppiä läpsystä vaihto-päiviin, kokeisiin lukuun ja ryhmätöihin - I feel you!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, mä olen tuntenut huonoa omaatuntoa kun en ole saanut aikaiseksi ehdottaa tapaamista, koska nämä hommat. Onnekseni en ole ainoa! :D Tsemppiä sinnekin!

      Poista
  3. Täällä perheellinen yhden lapsen äiti, joka kirjoitti viime keväänä ylioppilaaksi tänä keväänä valmistun lähihoitajaksi ja suuntana lääketieteellinen. Ajattelin ennen lukio-opintojeni aloittamista, että jos tosiaan haluan kirjoittaa ylioppilaaksi, voisin saman tien ryhtyä lukemaan oppiaineita kohti unelma-ammattiani. Tulevaa ammattia väheksymättä. On ainakin töitä, joita pääsee melko helposti tekemään ja josta saa kokemusta sitten joskus sitä "the one and only"- ammattia varten :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä totta! Hoitoalalla on tosiaan hienoa 100% työllistyvyys ja todella hyvät mahdollisuudet tehdä töitä joustavasti myös koulun ohella. Tsemppiä valintakokeisiin!

      Poista
  4. Turhaan häpeät lukio-opintojen pariin palaamista. Upeaa että jahtaat omiakin unelmiasi. Olen odottanutkin koska kuullaan blogissa sun opinnoista, kiva että uskalsit jakaa :) Itse opiskelen liiketaloutta iltaisin aikuispuolella ja hoidan 1,5v poikaa päivisin kotona. Välillä on raskasta, mutta tämä on uhraus jonka teen mielelläni että voin olla kotona pojan kanssa pidempään. Rahatilanne ei olisi sallinut ensin 2,5 kotona olemista lapsen kanssa ja sitten vielä 2 vuoden opintoja. Näin pääsen takaisin työelämään 2 vuotta aikaisemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, kiva kuulla :)

      Samat syyt ajoivat minuakin opintojen pariin lasten kotihoidon aikana - vaikka myönnän kyllä, että koeviikkoina kuulen päiväkotiseireenien kutsun.... :D

      Isosti tsemppiä sinnekin opintielle! Ei tosiaan ole aina niin kovin siistiä viettää kaikkia "vapaailtojaan" koulussa, mutta se toivottavasti kantaa hedelmää myöhemmin.

      Poista
  5. Mä nostan hattua! Koska mä vakaasti uskon että musta ei olis yhdistämään töitä, opintoja ja perhettä ja kaikkea niiden välissä. Mietin jossain vaiheessa varovaisesti nettilukiota, kun jätin aikoinaan lukion kesken hypätäkseni ammattikouluun. Mutta ei, just nyt ei rahkeet riittäis. Toisaalta nyt on hyvä näin, olla töissä ja olla kotona :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja onneksi lukio-opintojen pariin palaaminen on kohtalaisen iisiksi tehtyä - kun tulee aika, jolloin voit ja ehdit palata, niin tartu ihmeessä tilaisuuteen :)

      Poista
  6. Oot kuule ihan super, kun pikkulapsiaikana lähdit opiskelemaan. :) Rohkea päätös! Älä kuitenkaan väsytä itseäsi liikaa. (Ja minähän oon paras sanomaan mitään, kun monta kertaa viikossa paahdan 10-12 tunnin päiviä ja sunnuntai on ainoa vapaa...)

    Minä olen ollut nyt vajaam vuoden taas amk-opinnoissa mukana ja meinasi tuossa joulun tienoolla palaa käämi ihan totaalisesti. Kailotin kaikille, että meikä jää taas kotiin vuodeksi ja mut näkee vasta, kun koulu on muuttanut uusiin tiloihin. Sitten tuli huhtikuussa alkanut harjoittelu ja uusi työ ja ai että mä rakastan työelämää. Tätä mä haluan tehdä ja pian. Kyllä mä palaan kouluun syksylläkin. Päätökseen vaikutti sekin, että meille tulee viimein metrokin elokuussa. Jes!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, työelämä! Sieltä saa kyllä kummasti pontta ahkeroida koulussa, kun tietää vähän, mitä on edessä. Tsemppiä AMK-opintoihin! :)

      Poista
  7. olihan tuossa viime vuoden puolella kun oli koulua, töitä, 5lasta ja mieskin töissä (pääosin mun opintojen aikaan kotona) vielä ois opinnot hiukan kesken, luokkakaverit valmistu helmikuussa, mut mä tein sentään opiskeluaikaan 2lasta ja ei puuttus enää kun 2 harjottelua ja joku viikko teoriaa :) kyl mä joku kaunis päivä aion valmistua. nyt lähen töitä jatkamaan ja mies jää vanhempainvapaan pitämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ...A P U A. :D Sinulla on kyllä melkoinen paletti! Itse en selviäisi, joten nostan vain hattua. Vau!

      Poista
  8. Mä teen nyt toista maisterintutkintoa: meidän ensimmäinen lapsi ilmoitti tulostaan kesken hakuprosessin, mutta miehen kannustamana jatkoin pyrkimistä ja pääsin sisään. Ehdin opiskella yhden jakson syksyllä ja viikkoa jakson viimeisen kokeen jälkeen tytär syntyi. Vajaan vuoden olin kotona ja viime syksynä jatkoin opintoja. Ohjelma on periaatteessa kaksivuotinen, mutta valmistun hiukan etuajassa ensi vuoden alussa. Ns. omaa vapaa-aikaa ei käytännössä ole (silloin kun en opiskele, vietän aikaa tytön kanssa), mutta ennemmin puristan nyt lyhyen hetken kuin sitkutan vuosia pikkuhiljaa. Kompromisseja vaatii ja koska itse en enää (toisin kuin nuorempana...) pärjää nukkumatta, on esim. blogi ollut käytännössä 3 kk tauolla enkä ole ehtinyt salillekaan kuin pari hassua kertaa, vaikka normaalisti käy väh. 2-3 kertaa viikossa. Mulla on onnekseni erinomainen tukiverkko, jonka takia tämä ylipäänsä onnistuu.
    Rohkea kirjoitus ja nostan sulle hattua. Mutta sanoisin kyllä myös, että ihan turhaan häpeät. Ylpeä sun pitäisi olla kun teet töitä unelmiesi eteen. Mä olen nyt vähän päälle 30 ja aivan vasta alkanut hahmottaa mitä oikeasti haluan urakseni tehdä (se tutkinto ei muuten auta sen keksimisessä!). Tiedän paljon noin kolmikymppisiä alanvaihtajia ja alusta hekin joutuvat aloittamaan :) Ja tuosta perfektionismista: mulla kesti kaaaaauan oppia siitä eroon, mutta ikä auttaa siinäkin. Osaa paremmin erottaa olennaisen ja asiat tosiaan asettuu kokemuksen myötä paremmin myös kontekstiin. Muista että sun arvo ei määräydy sun saamien arvosanojen mukaan (eikä ne aina kerro edes oppimisesta). Toki sellaisiin numeroihin kannattaa panostaa joilla on merkitystä sun jatko-opintojen kannalta, mutta nekin voi aina uusia, korottaa tai systeemin kiertää. Mitä pikemmin tämän tajuaa, sitä helpompi on hengittää.
    Tsemppiä, ole ylpeä itsestäsi! Näytät hienoa esimerkkiä teidän lapsille :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, miten ihana ja tsemppaava kommentti, kiitos! Ihan sydämessä läikähti! On niin mahtavaa kuulla, ettei perheen perustamisen jälkeen ole ainoa, josta tuntuu, että unelmiaan on oikeus tavoitella ja vaihtaa alaa, vaikka se toisikin mukanaan säätöä ja kompromisseja.

      Poista
  9. Todella upeaa että olet jaksanut miettiä omia unelmiasi ja lähteä tavoittelemaan niitä, vaikka se on tuntunutkin vähän hassulta palata lukio-opintojen pariin. Ihan turhaan häpeilet, on mielettömän hienoa että jaksat tavoitella unelmia sitä pidempää reittiä kautta.

    Itselläni on jo kymmenes opiskeluvuosi menossa, takana vähän kaikennäköistä estettä. Alempiarvoisuuden tunne on siis melko tuttu :( Huomaan että nykyään välttelen joidenkin tuttujen tapaamista koska en vaan halua selittää että en ole vieläkään työelämässä. Opiskelujen ja perhe-elämän yhdistäminen on ihan hirmuisen vaikeaa, joten ei kannattaisi uhrata muiden ajatuksille yhtään hetkeä vaan keskittyä siihen omaan valintaansa.

    Tsemppejä sulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua on helpottanut vanhojen kavereiden kriiseily siitä, että me toiset olemme jo perheautollisia supermarket-tyyppejä, kun itse vasta valmistuttuaan ja työelämään päästyään tuntee erilaisissa asioissa olevansa keskeneräinen - ja luulen, että keskeneräisiä me kaikki tulemme olemaan tappiin saakka ;)

      Isot tsemppihalit opintojen ja perheen yhdistäjälle! Hautaa alemmuudentunteesi, minä ainakin olisin tosi ylpeä :)

      Poista
  10. Kuulostaa niiiiiin tutulta. Täällä yksi kahden lapsen ooiskelijaäiti painii samanlaisten ajatusten parissa. Lähdin jatkamaan opintojani tammikuussa nuoremman lapsen ollessa vuoden vanha. Ensinnäkin opintojen oravanpyörään hyppääminen vaati neljän vuoden jälkeen aikamoisen opettelun opiskelurutiineissa ym. Puhumatakaan ajan riittämättömyydestä.. Tsemppiä teille ja mukavaa kesää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, onneksi en ole ainoa! Kiitos tsempeistä - ja niitä kovasti sinnekin! Ihanaa alkavaa kesää! :)

      Poista