Social Media Icons

tiistai 19. huhtikuuta 2016

I TOLD YOU SO - AJATUKSIA HUONOSTA AAMUSTA

7 kommenttia Share It:

Sanon tämän heti ääneen, nostan kädet ilmaan ja otan vastuun omista tunteistani: minä mokasin tämän aamun enkä muistanut, kuinka olla järkevä ja vastuuntuntoinen aikuinen. Voisin vedota univelkaan, huonosti nukuttuun yöhön tai aamupalaan, jonka lähdön kiireessä skippasin, mutta oikeasti käyttäydyin kuin idiootti, koska edes kolmen pienen lapsen, työn ja koulun yhteensovituksen myötä en ole maagisesti muuttunut aikataulut handlaavaksi ihmiseksi. Syvällä sisimmässäni kai (tänäkin) kerhopäivänä tiesin, ettei 20 minuuttia riitä pukemiseen, vartti syömiseen, ja että eväät olisin oikeasti voinut pakata jo edellisenä iltana. 

Minun perisyntini äitinä ja vaimona on, että olen ongelmanratkaisuun ja kompromisseihin haluton ja että peiliin katsominen on liian usein vaikeaa. Olen uhkakuvien maalailija ja aika usein jo valmiiksi lietson itseni mäkättämällä primitiiviraivon partaalle. 

"Mä niin tiedän, miten tässäkin tulee taas käymään, kun mä olen sata kertaa sanonut, että lasten iltapalan pitää olla tukeva, eikä toi nyt millään riitä, mutta tottakai sun piti syöttää niille banaania tuntia ennen iltapalaa - etkö sä edes yhtään ajatellut happohyökkäyksiä suussa - ja sitten taas sitä ollaan tässä! Niin, kai sä nyt tiedät, miten tässä käy? Taas valvotaan yksi yö nälkäisen ja huutavan lapsen kanssa, tai minä siis valvon, ja aina tässä käy näin KUN EI VOI KUUNNELLA MITÄ TOISELLA ON SANOTTAVANA, MUTTA MISTÄS MINÄ MITÄÄN TIEDÄN". Kas näin. Esimerkiksi. Yllä olevan Siskonpeti-sketsin nähdessäni tunsin häpeän punan kuumottavan korviani. Tunnistin itseni - no, tietysti kevyellä draamalisällä.

Kerhoreppua pitkin eteisen seiniä paiskonut ja olohuoneen paperisilppuun upottanut lapsi lähti aamupalataiston ja vääränväristen hanskojen kanssa matkaani vaikka uhkailikin muuta, mutta kun hän hiekkatiellä huomasi unohtaneensa reppunsa eteiseen, tunsin pitelemätöntä voitonriemua, jota en voinut pidätellä. "Mitäs minä sanoin? Toivottavasti se kaikki kiukku ja huuto oli tämän arvoista", julistin, ja tajusin heti mokanneeni. Loppumatkan kuljimme hiljaa, ja vasta kerhon eteisessä tossuja pukiessani pyysin anteeksi. Ylpeys käy liian usein lankeamuksen edellä - lisättäköön sekin äitisyntieni listaan. 

Lentosuukkoja heitelleestä ja pupun loikkia käsien pesulle pomppineesta kerholaisesta päätellen vain toiselle jäi pohjattoman huono olo. Mietin lähes päivittäin, kumpaa nämä epäonnistumisten ja ylilyöntien hetket enemmän traumatisoivat - minua vai heitä. 

Ainoa lohdullinen ajatus on, että kun oikeasti on hätä, ikävä, pelottaa tai jännittää, kelpaa vain yksi ihminen: minä, äiti. Minä, joka naputan sokerisista välipaloista ja sotkuisesta huoneesta, minä, joka luen iltasadut, liimaan laastarit ja tiedän, mistä löytyvät parittomat sukat, Lego-ohjekirjat ja kaverien synttärikutsut. Kunpa vain osaisin joskus irrottautua tästä äiteihin sisäänrakennetusta syyllisyydestä ja nähdä useammin itseni sinä aikuisena ja vanhempana, jollainen suurimman osan ajasta olen. 

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) 

7 kommenttia:

  1. WORD! Täälläkin käsi ylhäällä. Myönnän sen olen syyllinen!
    -I :)

    VastaaPoista
  2. Oli kyllä tän päivän osuvin juttu! Kiitos tästä! Huonosta aamusta leppoisampaan iltaan.. :D

    VastaaPoista
  3. Aargh! Osui ja upposi. Löydän täältä juuri tuon saman fiiliksen, juurikin kerhoaamuina. Ja kuinka aikuiseksi sitä joskus tunteekin itsensä omaa käytöstä seuratessaan....

    VastaaPoista
  4. Jep, tätähän se on ! Arki ja syyllisyys, kun ei voi olla täydellinen :)

    Meillä on 1,5 v ja 5 kk vauva, ja tunnen miltei joka päivä syyllisyyttä siitä, etten kerkeä, jaksa ja pysty tarpeeksi. Mietin koko ajan, saako esikoinen riittävästi syliä ja lepertelenkö tarpeeksi vauvalle. Pelkään pitäväni esikoistamme liian aikaisin liian isona - sen seurauksena ehkä huomioin häntä paljon enemmän kuin vauvaa. Toisaalta vauva taas tarvitsee minua enemmän juuri nyt.

    Nämä ajatukset pyörivät päässäni kehää ja syövät voimavarojani entisestään. Sitten pelkäänkin, etten keskity olennaiseen (lasten kanssa oloon) vaan analysoin liikaa :D Voi, kun osaisi olla tyytyväinen itseensä äitinä!

    VastaaPoista
  5. Kiitos! <3 Juuri viime viikolla vollotin autossa vietyäni eskarilaisen, kun olin ihan kamala aamulla. Pyysin kyllä jo naulakoilla anteeksi ja rutistin, mutta kamala olo jäi silti. Onneksi joka aamuna saa uuden mahdollisuuden toimia viisaammin. :) Blogisi on aivan huippu ja mainio piristys arkeen. <3 -Tiina

    VastaaPoista
  6. Komppaan täysillä! Sinua ja siskonpetiä 🙈 Aina mietin että jos joku minulle puhuisi noin, että kuinka paha mieli minulla olisi. Kuinka siis voi sortua tekemään sen omalle lapselleen 😔 silti siihen sortuu harvase päivä...

    VastaaPoista