Social Media Icons

lauantai 21. marraskuuta 2015

Tanssikenkiä ja tyttöjen iltoja

3 kommenttia Share It:

Miten toisinaan ikävöinkään niitä aikoja, kuin olimme vain me kaksi, vain me tytöt. Aikaa, joka minulla oli vain häntä varten. Kun en sanonut, että "odota rakas hetki, odota", "ihan kohta" tai että "näetkö sä että äiti tekee nyt jotain". Aikaa, jolloin saatoin istua vartomassa ensiaskeleita tai fiilistellä ensimmäisellä hiekkakakulla. Aikaa, jolloin tahtikeppiä heilutti vain yksi temperamentti ihmistaimi.

Tänään me surun värittämän ja haikean arkiviikon päätteeksi kaivoimme "tanssikengät" ja "Elsa-hameen" kaapista, ja hiippailimme sitten päiväunille jääneiden poikien luota autolle ja kekkeröimään. Kävelimme käsi kädessä, hitaasti ja hiljaa. Hän yritti siepata talven ensimmäisiä lumihiutaleita suuhunsa, näytti kuinka hevoset laukkaavat, ja pohti ääneen, miltäköhän kaima-isoisoisoäiti näytti lapsena, millainen hän on ollut vauvana, ja että kuinka kauan kestäisi, että hiukset kasvaisivat maata viistäviksi.

Minä saatoin vain hämmentyneenä ja ihaillen katsoa häntä. Miettiä, koska hänestä kasvoi niin iso, niin viisas, niin empaattinen. Ja että koska oikeastaan viimeksi olen ollut paikalla vain häntä varten.

Vauva on saanut osansa, keskimmäistä olen yrittänyt väliinputoajana ymmärtää ja huomata, mutta esikoinen... No, hän on usein se ensimmäinen ja viimeinen. Se joka odottaa, se joka joustaa, se joka oppii asiat ensimmäisenä. Hän joka vuoden vanhana söi itse haarukalla ja joka jo kaksivuotiaana puki itse päälle (28 kertaa päivässä, toim. huom.), siinä missä veljet ovat odottaneet leppoisaan tapaansa palvelua.

"Äiti, Ainon juhlissa oli niin hauskaa ja jännittävää! Ja minä rakastan minun tanssikenkiä ja prinsessojen hametta! Mutta otetaan ensi kerralla myös helmet. Ja pojat. Etkö sä ajatellut niitä ollenkaan? He tykkäävät niin kovasti Ainosta. Ja kakuista", huokaisi hän pikkuvanhaan tyylinsä autoon noustessaan.

Jos (kun) tunsinkin huonoa omaatuntoa, pyyhkiytyi se äkkiä pois. Jäljelle jäi vain tunne, että ehkä asioiden on pitänyt mennä juuri näin. Omalla painollaan.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi)

3 kommenttia:

  1. Voin sanoa että tiedän tunteen, täydellisesti! Havahduin pari viikkoa sitten tähän esikoisasiaan kun kaveri kysyi että milloin viimeksi oon ollut kahdestaan S:n kanssa..No enhän mä ole! Hyvänen aika ainakaan vuoteen?? Ei tullut mieleen hetkeä että olisin kuopuksen syntymän jälkeen ollut kaksin sen vanhimman, sen isoimman, osaavimman ja pärjäävimmän kanssa! Joka ikinen päivä on roikkunut vähintään se vauva mukana, ja koska se ei oo haitannut mua niin en oo osannut edes ajatella että se haittaisi isosiskoa?!

    Keskimmäinen kyllä sanoo suoraan ettei aina halua sitä pikkusiskoa mukaan roikkumaan ja valitettavasti välillä myös näyttää sen sille, mutta eihän se isoin sitä viitsi/halua sanoa. Tuli kyllä siitä(kin) niin huonoäitifiilikset, mutta onneks voin tässäkin asiassa tsempata. Vitsit että nautittiin kun käytiin tyttöjen kesken humputtelemassa. Pelkästään jo että saatiin mennä liukuportaita ja istua metrossa kun ei ollut rattaita mukana... :D

    VastaaPoista
  2. Ihanaa, että tulitte! <3 Parin viikon päästä tulette kaikki. Itsekin olen herännyt vasta nyt siihen, kuinka tärkeää olisi tehdä asioita kaksistaan esikoisen kanssa.

    VastaaPoista
  3. Mahtava teksti! Itsekin olen kipuillut saman asian kanssa viime aikoina. Esikoinen on se joka saa lähes aina odottaa että vauvan tarpeet täytetään ensin.. Ollaan jo sovittu äiti-tytär hotelliyöstä joka toteutetaan vuoden vaihteessa ja isi jää kotiin hoitamaan pientä siskoa. Eilen ehdotin josko mentäisi yhdessä nyt tulevana sunnuntaina elokuviin. "En mä oikein tiedä,kun isi ja sisko ei pääse mukaan,niin ollaan vaan kotona." Ehkä sitä välillä itse stressaa liikaa. Jospa nämä ihmisen taimet tosissaan on meitä fiksumpia ja huomaavat sen välittämisen ja rakkauden ilman sen suurempia kommervenkkejä... -I :)

    VastaaPoista