Social Media Icons

maanantai 19. lokakuuta 2015

Silver lining

11 kommenttia Share It:

Huh. Ja huh. Viimeiset puolitoista viikkoa ovat olleet raskaat, yksinäiset ja suoranaisen tragikoomiset. Kaikki mikä on voinut mennä pieleen, on mennyt pieleen - ainakin joinain päivinä. Joku paukautti eteisen kiintokalusteen peilioven saranoiltaan lähdön hetkellä, toinen karkasi ovesta pihalle, kolmas söi rasiallisen ksylitol-pastilleja. Kuivausrumpu hajosi - tietenkin sinä päivänä kun päätin pestä lakanapyykkiä. Mies vietti syyslomaa toisaalla, ja viisi päivää venyi kymmeneksi. Nostan hattua yksinhuoltajille - en ymmärrä, miten handlaatte työt, kodin, ruoanlaiton ja lapset!

Eilen aamulla ulos lähtemisen aikaan yritin parhaani mukaan rauhoitella pukemisangstia, vääntää rautalangasta, miksi lokakuussa ei voi käyttää sandaaleja ulkona, etsiä teille tuntemattomille joutuneita avaimia ja puhelinta. Päiväuniaika lähestyi, lounas oli vielä uunissa, ja kolme enemmän tai vähemmän pukeissa olevaa lasta  (ja no, ehkä yksi äitikin) huusi eteisessä ulos maailmaan tuskaa. Lähdön hetkellä huomasin, että tutti oli kateissa. Hikikarpalot otsalta valuen juoksin ympäri asuntoa, tarkistin takkien taskut, pinnasängyn, kuivauskaapin, tietäen, että kotoamme niitä löytyisi vähintään kaksikymmentä, muttei akuutin kiireen keskellä yhtäkään. Siirsin sohvat, tv-tason, ryömin sänkyjen alle ja syynäsin hoitolaukut - kirkuva lapsi hiuksissani roikkuen, tietenkin. Löysin tutin. Heikotti.
Kuten tavallista, ulkona kaikki se maailman tuska hälveni. Huuto loppui. Mutta kun tarkemmin katsoin itseäni ja heitä, tajusin, että olin yhä flanellisissa yöhousuissa, ilman sukkia ja rintaliivejä, hampaat harjaamatta.

Onneksi sadepilvilläkin on usein hopeareunus. Minun oli ystävä, jonka kanssa olin sopinut leikkitreffit pihaan, ja joka iloisena minut nähdessään tuumasi: "eikä! mulla on ihan samanlaiset yökkärit!". Ei pitkää katsetta, ei kysymyksiä.  Kipaisin sisään, pyöräytin cappuccinot take-away-kahvikuppeihin, pesin hampaat, vaihdoin housut ja palasin pihalle. Kuopus nukahti keinuun, esikoinen rakensi hotelliketjun eskarilaisen kaverin kanssa hiekkalaatikolle ja liki kolmevuotias tapansa mukaan suhasi ympäri pihaa etsien milloin muurahaisia, milloin tammenterhoja. Paria tuntia myöhemmin lounaalle kotiin tuli hyväntuulinen ja väsynyt porukka.

Vaikeinta ja raskainta kotiäitiydessä (vai sanoisinko töiden ja opintojen sovittamisessa lasten kotona hoitamiseen) on minulle ollut yksinäisyys ja tunne omasta riittäämättömyydestä. Tunne siitä, että on jokaista yöherätystä, vaipanvaihtoa, uhmaraivoa ja lounasriekkumista varten olemassa ainoana aikuisena. Yksin. Yksin vastuussa, yksin ulkopuolella, ja kuitenkin kaiken keskiössä.

Neljässä vuodessa olen onnistunut kokoamaan ympärilleni tukiverkon, joka auttaa silloin, kun tuntuu, ettei itsellä ole enää mitään mistä ammentaa voimaa ja ymmärrystä. Varmaan lähes yhtä kauan on kestänyt oppia sanomaan ääneen, kun ei enää jaksaisi.

Minä kaipaan ja tarvitsen niitä ihmisiä, hopeareunuksia silloin, kun tuntuu, ettei mikään onnistu. Sitä naapuria, joka tuo luomujuurestuliaisia maakunnasta sukulaisilta, ja jonne voi kätevästi kierrättää pieneksi jääneet tyttöjen vaatteet. Tarvitsen sitä ystävää, jolle voin soittaa muuten vain, ja toisaalta sanoa suoraan, jos en ehdi tai jaksa puhua. Sukulaisia ja perheenjäseniä, jotka yleensä pystyvät muokkaamaan aikataulujaan niin, että yllättävän tai pakollisen menoni aikaan tiedän, että lasteni on hyvä olla. Ystävää, jonka kanssa voi jäädä risteykseen seisomaan niin pitkäksi aikaa, että tulee kylmä. Puhua kaikesta ja ei mistään.

Näin on hyvä.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) 

11 kommenttia:

  1. En pysty käsittämään, miksi siedät sellaista, että Henkka jättää sut keskenään 10 päiväksi, tai edes puoleksi siitä, kun ei sen ole pakko. Toi oli normaalia parisuhteessa ehkä hikisesti 70-luvulla. Ei tuollaista perseilyä kompensoida lohiaterioilla.

    VastaaPoista
  2. Mitä sun miehesi touhuaa jos kerta sinä olet aina yksin, ainoana aikuisena vastuussa, ja apu löytyy vain sukulaisista ja ystävistä :O ja hän lomailee tuollasia pätkiä ja samalla itse olet ihan loppu. Ei kuulosta kovin tasa-arvoiselta..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistin taas, miksi kirjoitan mieluummin talvihaalareista. :D

      Puhuin nyt kuitenkin yhdestä ja varsin tapahtumarikkaasta jaksosta, jonka olin lasten kanssa kotona. Mitä tulee tukiverkkoon, niin enemmän tai vähemmän pyrin olemaan sosiaalinen myös päivisin lasten kanssa ollessani, kun mieheni, aika monien muiden tavoin, on klo 7-17 poissa. Hän ei siis voi olla esimerkiksi suuhygienistin aikaan maanantaina klo 11.20 kotona, mutta joku avuliaista sukulaisista tai vaikka ystävistä voi. Ja sitä nyt siis tarkoitin. :)

      Jaksamisella en tarkoittanut loppuun palamista, vaan ihan oikeasti huonoa viikkoa, johon mahtui paljon hammassärystä PMS-ketutukseen ja tuttidraamaan.

      Poista
  3. Mä meinaan välillä (usein) hajota silloin kun mies on töissä tai treeneissä,lapset huutaa vuoron perään, ruoka kiehuu jo toistamiseen liedelle ja kahvi jäähtyy kuppiin. Pyykkikasoja siellä täällä, puhtaat ja likaiset pinot vierekkäin.. Onneks noi hajoilut hetket on vaan hetkiä. Ja silloin on todellakin niin tärkeitä ne tukiverkot. Ystävät, sukulaiset,naapurit. Tai vaikka tämä blogi. Huomaat, että hei välillä muillakin kupolissa kiristää ja kaikki ei todellakaan mene niin kuin strömsössä. Ja joo mä tiedän sen muutenkin,mutta kyllä se Tom Hankskin olisi varmasti mielummin siellä autiollasaarella jutellu ihmisen kuin lentopallon kanssa. Be you be cool. Ugh! Olen puhunut. -I :)

    VastaaPoista
  4. Älä Anna vaan missään nimessä kirjoita pelkistä talvihaalareista :)! Tää on niin tuttu itselle, vaikka lapsia ei edes ole kolmea. Nostan sulle hattua, että olet pärjännyt noin hyvin soveltaen menoja sillon kun on pakko arki yksin hoitaa. Ja sellaisia hetkiä tulee väistämättä vastaan.

    Ja voih,välillä tosiaan niistä kymmenestä tutista on kaikki häviksissä ja löytääkseen edes yhden täytyy tehdä raivaamisia ;)!

    Hyvä että on hopeiset reunat auttamassa ja hienoa että osaat välillä pyytää myös apua läheisiltä <3

    VastaaPoista
  5. Tää on niin huippu blogi, kun kirjoitat myös näistä ketutuspäivistä! Tulee sellainen olo, että ihanaa, että muillakin kuin meillä on tällaista. ;) Ja ne tutit, huoh. Se tunne, kun TIETÄÄ, että niitä on monia, mutta tarpeen tullen ei löydä yhtäkään..

    Asiasta seitsemänteen. Haluaisitko kertoa, miten huomasitte, että teillä pelkkää äidinmaitoa syövä vauva on allerginen eri ruoka-aineille (kuten maito, muna ja viljat)?

    VastaaPoista
  6. Jos nyt olisin siellä, halaisin sinua! Kirjoitat koko sydämestäsi, jatkathan niin! Tiedän itse kolmen lapsen äitinä, että joskus vain ei jaksa. Meilläkin mies on mukana arjessa, mutta tukiverkkoa ei ole lähellä. Joskus sitä vain kaipaisi, että edes joku ottaisi lapset tunniksi, että voisi juoda kupin kahvia rauhassa tai että voisi lähteä miehen kanssa vaikka lenkille kaksin.
    Kirjoitat joskus kuin minun elämästäni (paitsi että osaat sen paljon paremmin)!

    PS. Kommentointi blogiisi kännykällä on kovin vaikeaa, itse en ole onnistunut vielä kertaakaan valitsemaan kaikkia kuvia oikein ja täytyy palata pöytäkoneella kommentoimaan.

    VastaaPoista
  7. Ihanaaa kun joku muukin.... Ite vaaan kahden kanssa täl hetkel kotona. Mies painaa duunia ja tukiverkko on jossain n150km päässä. Tänäänki 2&5v tekivät kylpyhuoneen lattiasta uima-altaaan. Kaikki siteet oli liimattu nätisti riviin lattiakaivon päälle ja suihku täysille. 2v hajupommi istui hyvin tyytyväisenä vaippa kouras keskellä lattiaa ja uitti kylpyankkaa ja kakkavaippaa. 5v nauraa räkätti ku pyykkitelinekin otti ja kaatui siihen altaaseen. Ja tää kaikli tapahtui sillä väliin kun itse imuroin lastenhuonetta missä oli multaa koko kukkapurkillinen leväällään ja teurastettu joulukaktus silppuna vieres. He olivat tehneet salaattia.

    Tää bkogi pelastaa päiväni enemmän ku kerran viikossa,kiitos siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei jumankekkale, tämä kommentti piristi enemmän kuin mikään hetkeen :D siis anteeksi, ei ole tarkoitus nauraa sinulle ja tilanteellesi, vaan tuon tilanteen ironialle kuin myös oman arkeni samaistumiselle siihen. Huippua että muillakin on aavistuksen ehtiväisiä lapsia!

      Aiemmille kommentoijille seitkytlukulaisesta ja tasa-arvottomista vanhemmuussuhteista sanon vaan, että ehkäpä kannattaisi punnita niitä tilanteita sieltä oman laatikon ulkopuolelta. Omassa arjessani vastaan kaikesta yksin, miehen töiden siirryttyä hän on ollut kotona tänä vuonna kuuden viikon kesäloman ja viikonloppujen verran, eikä edes jokaisena viikonloppuna. Tämän vuoden tähänasti pisin rypistys oli neljän viikon pituinen, ilman tukiverkkoja.

      Ja ei, en aio erota siksi, että tilanteet ovat sanelleet järjestelymme ja että se on "seitkytlukulaista". Tämä on meidän arkeamme, perheeseemme kuuluu myös isä jota kovasti kotiin kaivataan joka ikinen päivä ja toivottavasti lähitulevaisuudessa tilanne helpottaa ja mies pääsisi "vain" siihen 7-17 -duuniin.

      Annalle vielä loppuun kiitos huippuavauksista, ei niitä haalareita vaan jaksais. Ja pahoittelut kilometrikommentista.

      Poista
  8. Ihanaa kun kirjotat muustakin kuin niistä talvivaatteista! :)
    I feel you, taistelin eilen tunnin että sain kolme lasta ja vain huomatakseni ettei miulla oo edes sukkia jalassa. :D

    VastaaPoista
  9. Niin ja siis taistelin että sain kolme lasta ulos! Järki juoksee nopeemmin kun kädet kerkee kirjoittaa. ;)

    VastaaPoista