Social Media Icons

lauantai 3. lokakuuta 2015

Gaalailtoja ja cavaa - tai sitten ei

9 kommenttia Share It:

Olen viime kuukausina miettinyt paljon, mitä minä todella haluaisin. Millainen minä haluaisin olla. Mitä minä haluaisin tehdä. Millainen minun kuuluisi olla, ja miten elää. Tai että pitäisikö minun alkuunkaan sopia johonkin muottiin, elää toisten viitoittamalla tiellä. 

Elämäni suuntaa ovat viime vuosina viitoittaneet pitkälti lapset ja mieheni opiskelut. Minä olen varastanut aikaa sieltä, mistä olen voinut, tuntenut huonoa omatuntoa ja riittämättömyyttä. Toivonut, että voisin olla parempi äiti, vaimo, ystävä. Parempi bloggaajakin. 

Muistan, kun ystäväni kesällä miehen opiskelupaikan varmistuessa kysyi, mitä minulle kuuluu. Vastasin, että meille kuuluu todella hyvää, mies sai opiskelupaikkansa, odottelemme kerhojen alkua ja vauvan kanssa elämä on mukavan tasaista, kesäkin ihana. "Niin, aivan, mutta mitä sulle kuuluu? Mitäaiot tehdä?", hän jatkoi. 
Myönnän. Pala nousi kurkkuun. Enkö minä muka tee tarpeeksi? Enkö ole tarpeeksi hyvä? Täytyykö minun yrittää vielä enemmän? Joustaa vähän enemmän? Tuskin nukun öisin, juoksen tukka putkella paikasta toiseen, hoidan lapset, siivoan ja laitan ruokaa, yritän miellyttää kaikkia, ja silti joku kysyy, että mitä ajattelin tehdä

Ja sinä hetkenä, sinä päivänä minä sen tajusin. Ettei minun tarvitsisi aina yrittää miellyttää muita. Ajatella aina ensin muita. Elää tai tehdä valintoja tavalla, joka miellyttäisi muita - siis oikeasti kotimme ulkopuolisia ihmisiä. Aika monella oli ja on edelleen mielipiteensä siitä, kuinka minun kuuluisi kasvattaa lapseni, laittaa ruokani, elää kotonani, mitä minun pitäisi tehdä työkseni ja mitä ei ainakaan. Ensimmäistä kertaa aikoihin mietin, mitä minä haluan, nyt ja myöhemmin. Vastauksenkin tiesin, olin kai tiennyt jo pitkään. Tavallaan olen miettinyt ja puntaroinut asiaa jo salaa vuosia, mutten uskaltanut lähteä tavoittelemaan unelmiani. Alan totaalista vaihtamista. 

Syksyllä palasin kouluun, illoiksi vain. Sanoin miehelleni, etten tiedä, miten me sen järjestämme, kun kuitenkin hoidan lapsia kotona ja bloggaan osapäivätyönä, mutta jotenkin me sen teemme. If there is a will, there is a way. Ja olemme tehneetkin. 

Olen ollut todella väsynyt ja toisinaan on tuntunut siltä, että kasaantuvat tehtävälistat ja ikuinen morkkis omasta riittämättömyydestä ei lopu koskaan, mutta enimmän osan aikaa olen ollut todella onnellinen ja kiitollinen siitä, että uskalsin olla itsekäs. Vaatia aikaa itselleni. 
Koulupäivinä päivät alkavat aamukuudelta ja loppuvat illalla yhdeltätoista. Toisinaan appivanhempani ovat raivanneet omasta kalenteristaan tilaa ja tulleet hoitamaan lapsia, kun mies ei ole ehtinyt palaamaan omasta koulustaan ennen kuin minun on täytynyt jo mennä. Järjestely on ja ei ole ideaali, mutta sopii meille nyt. 

Eilen paistoin kotona kasvispihvejä, hoidin laskuja, pesin pyykkiä ja pakkasin laukkua samalla kun iso osa ystävistäni valmistautui blogigaalaan. Minä olin matkalla tenttiin. Ohikiitävän hetken ajan mietin, pitäisikö minun olla harmistunut tai pahoillani tuplabuukkauksesta, vaikka tiesin, ettei tietenkään pitäisi. Enkä ollut. Päinvastoin - minusta tuntui ihanalta, että sain tehdä sitä, mitä halusin, ja pyrkiä kohti omia, pysyvämpiä tavoitteita. En omista, enkä halua omistaa korkokenkiä, enkä edes pidä suurista ihmismassoista. Tentti meni ihan päin puuta ja matkalla sinne sain kuulla huonoja uutisia, mutta kotiovella odottivat lapset iltasatukirjan kanssa yöpuvuissaan. 

Olen tehnyt asioita väärässä järjestyksessä, väärällä tavalla ja väärille ihmisille, mutta jotain olen tehnyt oikein. Elämäni ei ole täydellisen ihanaa, mutkatonta tai hienoa, ja välillä mukaan on mahtunut todella paskoja kamalia aikoja, mutta juuri nyt kaikki on hyvin. Riittävän hyvin. Työpöydällä on edelleen neljä kahvimukia eikä pyykinkuivausteline ole liikahtanut viikkoon olohuoneen paraatipaikalta. Deadlinet puskevat päälle ja laihiskin on junnannut paikoillaan maaliskuusta saakka. Olen kuitenkin ollut läsnä enemmän. Olen laulanut ja leikkinyt, maalannut vesiväreillä ja juonut näkymätöntä kahvia. Ollutkin vain. Iltaisin olen tietokoneen sijaan aika useasti käpertynyt miehen kainaloon katsomaan Greyn Anatomiaa. Olen itkenyt, ole huutanut, olen tiuskinut ja olen ollut ärsyyntynyt. Myöhässä. Väärässä paikassa. 

Ja silti. Nyt on näin. Ja näin on riittävän hyvä. Minä olen riittävän hyvä. 

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) tai Blogilistalla

9 kommenttia:

  1. Itku pääsi tätä kirjoitusta lukiessa. Hyvällä tavalla! <3 Itsekin olen kahlannut samoissa tuntemuksissa ja ajatuksissa jo pitkään.

    VastaaPoista
  2. Apua, tiedätkö mulla meni tätä lukiessa kylmiä väreitä, koska teksti olisi voinut pieniä yksityiskohtia lukuunottamatta olla mun kirjoittama. Että osaan samaistua tilanteeseen ja tunteisiin, ihan todellakin. Miten onkaan välillä vaikeaa ja väsyttävää pyörittää koko palettia, mutta siltikään mitään siitä ei vaihtaisi pois. Ja miten elämä voi samaan aikaan olla aivan ihanaa ja ihan tosi raskastakin. Voimia sinne! :)

    VastaaPoista
  3. Tää on ihana teksti <3 Vertaistukea parhaimmillaan! Kiitos tästä ja muistakin. You rock! Iina

    VastaaPoista
  4. Sä oot huippu ja paras. Kiitos tästä. ♡T.vakkarilukija

    VastaaPoista
  5. Oot Anna huikea,ihanaa miten oot pysyny niin omana ittenäsi suurista lukijamääristä huolimatta <3

    VastaaPoista
  6. Voi, kunpa minäkin uskaltaisin... Olet rohkea! Voimia!
    - Ninni

    VastaaPoista
  7. Olen seurannut blogiasi siitä saakka kun odotin meidän esikoista kanssasi (Helmi) samaan aikaan. Pitkään aikaan en ole vain ehtinyt tänne ja nyt pääsin. En voi sanoa muuta kuin että ihailen Sinua äitinä ja oman elämäsi sankarina todella suuresti!

    Olen potenut noita kaikkia kirjoittamiasi asioita...poden todella syyllisyyttä siitä että olen huono äiti kun väsyneenä ja stressaantuneena tiuskin lapsille ja on muka aina niiiin paljon kotitöitä tehtävänä. Mutta sitä tämä kai on- kaikilla samanlaista mutta silti erilaista :D

    Jatka kuule ihan samaan malliin. Sinä olet huikea ihminen! <3

    VastaaPoista