Social Media Icons

maanantai 21. syyskuuta 2015

Ozzy, näkymätöntä rahaa ja maanantai

8 kommenttia Share It:

Sanakirjasta löytyisi ruuhkavuosien kohdalta varmaan meidän viimeisin viikkomme. Viikko sitten maanantaina herättyäni haistoin koko asunnossa leijailevan viemärin tuoksun. Kylpyhuoneen lattia oli märkä, vessanpönttö haljennut ja irti - niin, viikko kylpyhuoneen lattiaremontin jälkeen. Yhtä tulikivenkatkuista, aamuseitsemältä käytyä puhelinkeskustelua seurasi urakoitsija ja putkimies, uusi pönttö ja vuorokauden käyttökielto. Päätin, että vuorokauden vuoksi emme majoittuisi muualle, vaan varroimme iltapäivällä tullutta putkimiestä ja lähdin lasten kanssa liikenteeseen. Yhdeksältä illalla kannoimme lapset kotiin nukkuvina, ja lähdimme taas tiistai-aamuna päiväksi pois.
Keskiviikkona vanhemmalle pojalle nousi kuume. Itse kävin lääkärissä näyttämässä kaksi kuukautta turvoksissa ja kipeänä ollutta polveani, mutta vastaukseksi sain, että jos puolen vuoden päästä vielä linkkaisin joka toinen viikko viikon kerrallaan, voisin tulla takaisin ja odottaa jonkinlaista hoitosuunnitelmaa.
Torstaina kouluun päästäkseni meillä oli työvuorojen ja aikataulujen mahdottomuuden vuoksi peräti kaksi eri lapsenvahtia kotona lapsia hoitamassa (kiitokset siis mummille ja vaarille, jotka tulivat läpsystä vaihto-meiningillä auttamaan!).
Perjantain lakkopäivän ja sen aiheuttamien logististen ongelmien vuoksi mies jäi kotiin, laitoimme yhdessä viikonlopun ruoat, sylittelimme kahta kuumeista ja kipeää lasta ja vuorottelimme työhuoneessa rästihommiamme tehden.
Lauantai jatkui toipilaiden kanssa rankkasadetta ikkunasta katsellen, legolinnoja rakennellen ja kouluhommia tehden. Illaksi mies lähti kaverin varpajaisiin, ja päivällä nukutut, pidemmät päiväunet kostautuivat iltavilleytenä. Hampaiden pesuun meni varmaan kolme varttia, ja viimeinen lapsista nukahti kello 23.20,  kun seuraava heräsikin ensimmäisen kerran 23.50. Sanoinko jo, että palautettavia tehtäviä oli kaksi ja aloitettuna nolla?
Sunnuntaina lähdin aamupalapöydästä valokuvauskurssille ja palasin kotiin vain hakemaan terveen nelivuotiaan Frozen-teemabileisiin. Illalla tunsin kovan, kuumottavan patin rinnassani, kiitos huonojen rintsikoiden ja päivän poissaolon. Yöllä nousi kuume allekirjoittaneelle(kin).

Tänään, tahmeana maanantaiaamuna ja -aamupäivänä olen tuntenut oloni tämän hullunkurisen ja äänekkään orkesterin takkutukkaiseksi Ozzy Osbourneksi, joka laahustaa päämäärättömänä kohtauksesta toiseen. Nimeäni ei sanota, se huudetaan. Neljä huonetta, keittiö ja kylpyhuone muistuttavat epäilyttävässä määrin crack-luolaa - lääkeruiskut lojuvat keittiön pöydällä, joku teki majan keskelle olohuonetta pyykinkuivaustelineen alle ja toinen piirsi psykedeelisiä auringonkukkia sohvapöytään.

Sade-ja flunssapäivät eskaloituivat kuitenkin dialogiin, jota en voi vieläkään ajatella poskeani purematta.

Kuului veret seisauttava kiljahdus, sitten lattiaa painokkaasti tömistävät kantapäät, ja tietysti konfliktin äänimerkki: nariseva ja tympääntynyt äidinkutsuhuuto.
4v: ÄIIITIII, voikko sä oikeesti sanoa tolle jotain kun se aiiiiinaaa-aa-aa-aa kiusaa ja pilaa kaiken, hei voikko sä sanoa tolle jotain?! No tolle mun veljelleni!
minä: Siis mitä täällä nyt taas tapahtuu? Mikä on hätänä?
4v: No se vei mun kolikon! EI! Se vei niitä KAKSI! Ne oli sieltä mun kassakoneesta, ja nyt Linna (nukke) ei saa nukkejen hilloa kaupasta.
minä: Ensinnäkin, mitä mä olen sanonut ihmisten puhuttelusta? Kukaan ei ole "toi", vaan hän. Ja toisekseen, mistä ihmeen kolikosta sä nyt oikein puhut?
2,5-vuotias katsoo minua lumoutuneena ja avaa sitten hitaasti nyrkkinsä. Tyhjän nyrkkinsä. "Tästä kolikosta", hän vastaa ylpeyttä ja ihastusta äänessään, ja näyttää siis typötyhjää kättään.
Minä: Siis tappeletteko te nyt mielikuvitusrahasta?
4v: Ei se ole mielikuvitusta, pöhkö. Se on vain näkymätön. JA HÄN VEI SEN MINUN KÄDESTÄ!
Paikalle konttaa kymmenkuinen vauva, joka ottaa tukea veljestään, nousee seisomaan ja tarttuu tätä kädestä kiinni. Kaksivuotias kirkuu kuin palosireeni, liikkumatta tuumaakaan.
2,5v: No nyt Allu vei sen! Anna se heti takaisin, sinä senkin kielo valas!
Huokaan, poimin näkymättömän mielikuvituskolikon vauvan kädestä ja sitä käsissäni pidellen kysyn, osaavatko he leikkiä sillä nätisti yhdessä, ja kaksi nyökkäystä saatuani olen ojentamassa kolikkoa 2,5-vuotiaalle kun hän äkisti vetäisee kätensä pois, irvistää ja huudahtaa sitten: "no hyi! Se oli ton suussa!".
Neljävuotias kiirehtii säestämään veljeään, ja silmiään pyöritellen huokaa: "No huhhuh, ihan sama. Se oli vaan leikkiä", ja kääntyy sitten veljet kannoillaan.

Jep. Maanantai.


Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi)

8 kommenttia:

  1. Oijjoij tuollaisia välienselvittelyjä odotellessa. Kyllä nauratti. :DDD

    VastaaPoista
  2. Siis aivan paras keskustelu, voi pieniä :D :D

    VastaaPoista
  3. Oh minkä takia muiden lapsiperhekatastrofit naurattavat mutta omistaan ei meinaa päästä yli eikä ympäri. Surkuhupaisaa :D anyway ihan loistava leikkikohtaus. toimisi tuollaisenaan sketsin käsikirjoituksena, vaikka Puoli seitsemään :D Tuuli

    VastaaPoista
  4. Eiiih! :D "Perhe-elämä olis ihanaa", kommentoi poikaystävä jokseenkin sarkastiseen sävyyn, kun luin tän postauksen sille ääneen (naurunpurskaus keskeytti lukemisen noin neljätoista kertaa) :D

    VastaaPoista
  5. Eikä! Ihanat näkymättömät rahat! Keskustelun alussa mietin miten onnistuu sisarukset saada sopuun jollain näkymättömällä. Mutta nähtävästi ihan hyvin. Tosin jos tilalla olisi ollut meidän tytöt, en tosiaan tiedä miten oltaisiin asia selvitetty. - nyt varsinkin kun on pahin tappeluvaihe päällä :'D

    VastaaPoista
  6. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista