Social Media Icons

torstai 10. syyskuuta 2015

Ihan tavallisia hetkiä, tavallisia ihmisiä

4 kommenttia Share It:

Minä olen aika monta vuotta kulkenut kamera mukanani, harrastelun vuoksi ihan, viime aikoina vähemmän kuin ennen. Miksikö? Koska pidän enemmän ihmisistä aitoina, muuntelemattomina. Hetkeä ennen tarkennusta ja laukaisua tapahtuu aikuisissa tapahtuu jotakin. Ryhti, muikea, väkinäinen hymy, tai kiusaantuminen. Sen seuraaminen on hauskaa vain silloin, kun oikeasti on kuvaamassa muffinssia. 

Lapsia kuvaan paljon. Omiani ja joskus muidenkin. Rakastan heissä sitä, ettei heillä ole tarvetta esittää tai miellyttää ketään. Seinää vasten seisovat jännittyneet, jäykät hahmot, jähmeät hymyt kasvoillaan (siitäkin huolimatta, että he omasta vapaasta tahdostaan tahtovat itsensä ikuistetuiksi). Kuvissani, meidän perhealbumissamme ja täällä blogissakin he saavat olla juuri sellaisia kuin ovat, vuotavine nenineen ja itse valittuine, hullunkurisine vaatteineen. Minä kuvaan heidät tällaisena, koska haluan muistaa heidät tällaisina - itsensä näköisinä, aitoina. 


Kaksivuotias filosofini sanoittaa tunteitaan miltei taitavammin kuin nelivuotias, on äärimmäisen empaattinen ja herkkä, ja kuitenkin niin täynnä vauhtia ja intoa, ettei hänestä saa kuin epätarkkoja tai hyvin vakavia otoksia. Kuviinkin aika usein tallentuu se poika, jonka tunnen. Hän, jonka läikkyvä ja ylitsevuotava ilo tarttuu, joka kiipeää syliin rauhoittumaan, ja joka suri kaksi viikkoa kohtausta Dumbo-elokuvasta, jossa norsuvauva otettiin äidiltään pois. Hän, jolle kerhon aloitus ja remonttievakko ovat tehneet tiukkaa, ja joka salaa käy syömässä rikkalapioon lakaistuja talk-muruja. 


En edes jaksa laskea, kuinka monta kertaa joku on hämmästellyt kuvaamiani kohteita, kauhuissaan raivannut tiskipöytää tai oikonut paidan helmojaan. 
Mitä, mitä sä nyt noita onnettomia amppeleita kuvaat, meillä on komeat juhannusruusut! Älä siitä mummon vanhasta ja ruosteisesta kellosta ota kuvaa, pöhkö! Ja miksi sä ylipäätään otat kuvia nyt, ihan tavallisena päivänä?

Koska juuri tällaiset hetket, ihmiset ja paikat haluan muistaa. 

Huomaan, kuinka oman mummolani seinät ja tapetit alkavat kulua pois muistikuvissani. En muista, mitä sukujuhlissa, häissä tai syntymäpäivillä tarjottiin, keitä oli paikalla tai mitä minulla oli päälläni. 
Sen sijaan muistan yhden lapsuudenkotini sinisen muovimaton kylpyhuoneessa, äidin gobeliinisen meikkisalkun, hänet peilin edessä rajaamassa silmiään. Muistan Oriflamen logon ja jääkaapin Sanasol-purkin, äidin punaisen kylpytakin ja Minni Hiiri-yöpaidan. Muistan, miten mummolan portaat narahtivat askellettaessa, heidän kaksi ovikelloaan, Ruotsissa asuvan Armas-isoenoni lempeän hymyn ja aksentin. Muistan käsisaippuatelineen ja vanhan räsymaton vessassa, mummon aarteita pursuilevan vintin ja kohokuvioidun kangastapetin mummon makuuhuoneessa, jota pidin maailman kauneimpana. 
Muistan palvelutalossa asuneen Sanni-tädin joka tarjosi kahvileivän sijaan kuivattuja luumuja ja kurkkupastilleja. Muistan illan, jona pelasimme Monopolia (toisen) mummolan aulan lattialla isän kanssa. Tsägähiiri se sanoi veljestäni, joka voitti. 


Lapsuudestani on aika vähän kuvia - kaikki mahtuvat yhteen valokuva-albumiin. Yhdestä olen kuitenkin tyytyväinen: suurin osa on varsin autenttisia, arkisia. On kuvia, joissa itken, joissa minulla on huono ryhti, joissa olen kiusaantunut. Omat henkilökohtaiset suosikkini on otettu mökillä, kun olen ollut yhdeksän tai kymmenen vanha. Isäpuoleni oli ostanut uuden kameran, jossa oli huikean makea itselaukaisin, ja koska olimme sattumoisin kaksin hereillä aikaisin aamulla, otimme puolen filmirullan verran yhteiskuvia ihan vain huvin ja urheilun vuoksi, ilman erityistä agendaa. Hauskasta ja erilaisesta, ja silti aika arkisesta, aamusta jäi pysyvä muisto, jotain konkreettista. 

Toivon, että ihmiset etenkin näin digiaikana rohkaistuisivat useammin ottamaan kuvia arkisista ja aidoista tilanteista ja ihmisistä välittämättä esteettisyydestä tai sommittelusta. Ne tavalliset hetket, asiat ja esineet kun jäävät mieleen. Meillä esimerkiksi on aika sataa kuvaa synnytyksistä (ennen H-hetkeä tietysti, haha) ja tuhansia arkilounaista pasta bolognesen ääreltä. Ja tuhansia, tuhansia tämän kaltaisia kuvia - ihan tavallisista päivistä, iltapäiväulkoiluista ja pillimehu-angsteista. 

Millaisia kuvia teidän perhealbumistanne löytyy - omasta lapsuudesta tai oman perheen albumista? Entä oletteko käyneet kuvauttamassa itseänne toisinaan ihan ammattikuvaajalla?

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) tai Blogilistalla

4 kommenttia:

  1. Meillä kuvattiin todella paljon lapsuudessani. 90-luvun laman aikaan myös tosin silloin ei ostettu salamaa (muistaako joku kameraan erikseen asennettavan salaman? Sillä sai otettua 10 kuvaa):D Juuri vähän aikaa sitten päivittelin sitä kuinka suurin osa niistä kuvista on laatikossa omissa kuorissaan, ei kansioissa. Nykyään digikuville käynyt sama juttu. Ne "makaavat" muistitikuilla. Kai se olis otettava "lomaa" perheestä ja tehtävä asialle jotain.. Iina

    VastaaPoista
  2. Ihan totta, että niin helposti sitä vain laitetaan albumeihin ja näytille ne hienoimmat ja silotellut kuvat – synttäripöytää ja kynttilän puhallusta muistetaan kuvata, mutta harvemmin kuitenkaan niitä ihan tavallisia arkiaterioita, joita kuitenkin on vuodessa huomattavasti useammin.

    Nyt digiaikana olen ehdottomasti halunnut pitää huolta siitä, että kuvia päätyy myös oikeisiin albumeihin asti. Ukkini kuvasi paljon, ja oli aina hurjan jännittävää päästä katsomaan millaisia kuvia sinne kansioon oli ilmestynyt!

    VastaaPoista
  3. tosi hyvä postaus! ihastuin kauan sit sun blogiin just sen takia että osaat kirjoittaa nii kivasti perus kuulumisia ja laittaa arkikuvia. musta sellaiset kuvat on parhaita missä tehään jotain, eikä haittaa vaikka lapsilla ois vähä toisiinsa sopimattomat vaateyhistelmät tai kiisseliä naamas. :') nyt ite kun bloggaan, haluan myös laittaa niitä arkisia kuvia, laitan kuvia missä tehään kavereitten kans pitsataikinaa lattialla istuen, kuvia jossa leivotaan pullaa ja käytetään juomapulloo kaulimena kun unohettiin ettei oltu ehitty ostaa vasta muutettuun kämppään kaulinta, asukuvia joissa ilmeet on aivan miten sattuu ja hiukset lentää tuulen mukana. mun mielestä sellaiset kuvat on ihania, kuvaa sitä normaalia arkea ja sitä miten välillä pitää vähä soveltaa asiaa jos toista :) sulla on mahtava blogi ja niin suloiset lapset!

    VastaaPoista
  4. Olit jotenkin tosi kauniisti kiteyttäny sen, mitä oon itsekin ajatellut, että juuri niistä arkisista asioista voi ottaa kuvia. Kaiken ei tarvitse olla aina siloiteltua! Meilläkin kuvataan paljon ja ihan tavallisia kuvia, arjesta ja juhlasta... Välillä on sotkua ja välillä ei. Juuri niitä "aitoja" kuvia onkin niin mukava myöhemmin katsella, koska niissä voi tavoittaa vielä jotain siitä hetkestä kun kuva on otettu. Tämä sinun kirjoituksesi jotenkin kolahti muhun ja veti herkäksi.

    VastaaPoista