Social Media Icons

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Oivalluksia

5 kommenttia Share It:

Klaanin nuorimmainen on nyt 8,5 kuukautta vanha, mikä tarkoittaa sitä, että hän on pian viettänyt yhtä kauan aikaa vatsan ulkopuolella kuin sen sisällä. Aika katkeransuloista. 

Kolmas vauva-aika on ollut kuin kolmas raskauskin; luopumista, nauttimista, fiilistelyä ja hetkessä elämistä. Päätin jokin aika sitten, että elämä ja maailma kotimme ovien ulkopuolella on toisarvoista näiden hetkien ja kuukausien aikana. En edes muista, koska olisin viimeksi lukenut sanomalehteä tai katsonut uutisia! 
Minulle isoimman nöyrtymisen ja opettelun paikka on ollut tietynlainen irti päästäminen, kontrollin menettäminen. Äitinä(kin) nimittäin huomaan olevani se ihminen, joka haluaa pitää kaikki langat käsissään. Ja suoriutua mahdollisimman hyvin. 


Pitkään suoriutuminen tarkoitti minulle suorittamista. Sitä, että en alittaisi yhtäkään rimaa, en pyytäisi apua ja hoitaisin kaiken itse, koska vain niin tekemällä tunsin olevani hyvä äiti, jollainen lapsilleni haluaisin olla. Tunsin hirvittävää syyllisyyttä asioista, joita en ehtinyt tai jaksanut tehdä, tai asioista, joissa en ollut riittävän hyvä. Miten ihmeessä joku ehtii ulkoilla tunteja päivässä, liikkua ja laihduttaa, lukea ja lorutella, tavata ystäviä ja sukulaisia, pitää kodin paraatikunnossa, hoitaa parisuhdetta, opiskella ja tehdä töitä - yhden päivän aikana, yksin, joka päivä? Meillä kasaantuivat aina joko tiskit tai lukulistan satukirjat enkä päivän päätteeksi yksinkertaisesti vain enää jaksanut lähteä lenkille.
Imetä lapsentahtisesti, laula, loruttele, sormiruokaile, kestovaippaile, kanna lähellä, ota omaa aikaa, älä jätä lasta hoitoon - hyväntahtoisten ja ehdottomien neuvojen määrä sai minut poistumaan perheaiheisilta keskusteluforuumeilta. 

Jossain vaiheessa tunsin olevani kurkkua myöten täynnä ruoanlaittoa, pukemista, riisumista, käsienpesua, syömistä, siivoamista ja taas syömistä ja siivoamista - koska päivän päätteeksikään en ollut koskaan valmis. Ylpeys käy lankeamuksen edellä, sanotaan. Hampaiden pureminen ja marttyyrikruunun kantamisen sijaan pyysin apua, ja kieltäydyin tuntemasta siitä syyllisyyttä ja tuntemasta itseäni huonoksi tai epäonnistuneeksi. Ja miksi tuntisinkaan? Näin jälkeenpäin ajatellen, on ihan hölmöä, että kahden vanhemman kodissa toinen hoitaisi jokaisen hoitotoimenpiteen, ruokailun ja pukemisen, vaikka olisikin hoitovapaalla! 

Tänä vauva-aikana olen ollut hyvällä tavalla vauvakuplassa. Olen oppinut katsomaan sotkuja ja raskauskiloja läpi sormien, ollut itselleni armollisempi, mutta vaatinut muilta enemmän. Isoimmat lapsemme ovat olleet hoidossa mummiloissa muutaman tunnin jaksoja tänä vuonna enemmän kuin edellisinä vuosina yhteensä (kuitenkin yhden käden sormilla laskettavat kerrat) ja olen auliisti tarttunut tarjoukseen, kun joku on halunnut pitää vauvaa sylissä sen aikaa, että saan syötyä itse. Jos lapset aiemmin kulkivat mukanani hammaslääkäristä kampaajalle, niin nyt olen tunnontuskitta vilkuttanut ulko-ovelta, että nähdään tunnin päästä. En esimerkiksi edes yrittänyt etsiä kuntosalia, jossa olisi ollut lapsiparkki! Sillä kun osaa toisinaan päästää irti, osaa nauttiakin. 


Mies on ottanut aktiivisemman osan kotona, vaikka toki meilläkin keskustellaan paljon siitä, mikä on oikea työjako, tai kuinka iso siivu kodin askareista ja lastenhoidosta kuuluu kummallekin. Luulen, että ruuhkavuosissa ja univajeessa kaikkia tyydyttävää ja täysin kitkatonta ratkaisua on mahdotonta löytääkään, ja että tilanne tasaantuu monin paikoin ihan jo kokonaisten, katkeamattomien yöunien myötä, mutta olemme hyvällä tiellä. Minä en mesoa väärinpäin puetuista sukkahousuista tai siitä, että lapsi lähtisikin kerhoon hiukset harjaamatta. Kun tärkeimmät asiat ovat mallillaan, kuka välittää takkuisista hiuksista kerran viikossa tai nurjista saumoista? 

Samaan aikaan kummatkin isovanhemmat ovat löytäneet isovanhemmuuden ilon. Äitini konttaa lattialla ja tekee muovailuvahasta tilataideinstallaatioita, isäni metsästi uimakenkiä ja gluteenittomia keksejä tuliaisiksi, anoppini on tehnyt lasten kanssa reissuja niin kotieläintilalle kuin lähimetsään, appiukkoni on pysähtynyt työkiireiltään ja istunut alas lukemaan Puppe-kirjaa. 

Tunnen olevani enemmän... Minä, en vain äiti kolmelle. Kolmannen ja viimeisen vauvavuoden lähestyvä loppu tuntuu vain hivenen haikealta, enemmän helpottavalta. Elämässämme koittaa uusi luku, uudenlaiset haasteet. 

Tuntuu, että on aika kääriä hihat. Challenge accepted.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) tai Blogilistalla

5 kommenttia:

  1. Ihana kuulla, että toivoa on! Näin esikoisen kohdalla tuo avunpyytäminen on ollut IIIISON kynnyksen takana, mutta lohduttaa aina yhtä paljon, etten ole ainut, jolla on niin. Samoin tieto siitä, että mahdollisten seuraavien lasten kohdalla tietää jo omat vahvuudet ja heikkoudet. <3

    VastaaPoista
  2. Ihanasti kirjoitettu, kosketti syvältä <3

    VastaaPoista
  3. Kosketti täälläkin. <3 Täällä kamppailtu myös tuon suorittamisen kanssa ja täällä ollaan myös niin kurkkua myöten täynnä nuita kaikkia. Jospa sitä itekin oppis hellittämään.Meillä nuorimmainen 7kk. itse haaveillu töihin lähtemisestä kuhan äitiysloma loppuu.

    VastaaPoista
  4. Tuon luopumisen tunnistan oman kuopiksenkin raskausajasta ja vauvavuodesta . Siinä, missä esikoinen teki asioita ensimmäistä kertaa (ekaa kertaa autossa, ekaa kertaa kylvyssä, ekaa kertaa päiväunille ulkona vaunuissa jne.) kuopuksen kanssa merkkipaaluiksi kasvoivat ne viimeiset asiat: tutista ja pinnasängystä luopuminen vaikka. Samalla helpotusta tuntien, kun makuuhuoneeseen saatiin taas tilaa pinnasängyllisem verran tai eteiseen, kun vaunuista luovuttiin.

    Toinen luopumisen hetki lasten kasvaessa tuli silloin, kun esikoinen meni kouluun. Ei ollut enää kolmea "alle kouluikäistä". Siihen asti kun oli ollut helppo määritellä itsensä kolmen alle kouluikäisen äidiksi. Mikä minä sitten olin? Kolmen äiti?
    Seuraava merkkipaalu saavutetaan kohta, kun kuopuskin menee kouluun. E enää päiväkotilaisen äiti. Osaako sitä edes ajaa kotoa suoraan töihin.

    VastaaPoista
  5. Ihania kuvia ja sie oot kyl nii huippu kirjoittamaan :)

    VastaaPoista