Social Media Icons

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Kauan odotetut vastaukset

3 kommenttia Share It:
Tämä viikko on ollut yksi parhaista. Olemme tehneet pientä pintaremonttia kotona (siis räjäyttäneet kodin makuuhuoneet, koko vaatehuoneen, nukkuneet olohuoneessa ja väistelleet kosteita seiniä), grillanneet hellesäässä ulkona. Aurinkoisella viikolla ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua, kun pitkään odotetut tulokset viimein tulivat. 

Henkka avasi aamupalapöydässä puhelimensa ja valahti kalpeaksi. Mitään sanomatta hän poistui keittiöstä ja kutsui minut hetken päästä työhuoneeseen luokseen. Olin jo varautunut huonoihin uutisiin, tai niitä ainakin hänen ilmeensä nähdessäni odotin. Kun vilkaisin tietokoneen näyttöä, tunsin kuinka veri valahti jalkoihin ja sydän jätti yhden lyönnin lyömättä. Tuntui niin musertavan hyvältä, helpottavalta. Kaikki oli viimeinkin selvää, seuraavan syksyn ja seuraavien vuosien marssijärjestys selvä - Henkka sai opiskelupaikkansa, kahden vuoden lukemisen, iltoja vievien valmennuskurssien ja kaiken sen puurtamisen jälkeen. Hän vaihtaa tiedekuntaa, viimein.

Luulen, että monen on vaikeaa ajatellakaan, kuinka paljon aikaa ja voimavaroja lukeminen ja valmentautuminen vei, kuinka rankkaa se kaikille meille oli ja kuinka monta kertaa kumpikin meistä oli valmis heittämään pyyhkeen kehään. Sillä kun perheellinen ihminen päättää muuttaa elämänsä suuntaa hakemalla kouluun, jossa liki 90% hakijoista hautaa haaveensa vuosi toisensa jälkeen, on muuttujia enemmän kuin yksi.

En ole koskaan nukkunut niin vähän, kuin mitä nukuin koko talven ja kevään. Nousin kuudelta ja menin nukkumaan kahdelta pyykit laitettuani ja työt tehtyäni, heräsin öisin vauvan kanssa ja vietin päivät yksin lasten kanssa. 
Monien ennakko-oletuksista huolimatta terve ja tyytyväinen vauva tuntui tekevän meille tosi hyvää; oli tavallaan pakko pysähtyä, pakko priorisoida ja pakko joustaa - kummankin meistä. Kaikkein väsyneimpinä ja rankimpina viikkoina (kuukausina) oli se toivottu kolmas lapsi, silkkiposkinen ja nauravainen vauva, taaperojoukon (vai leikki-ikäisiäkö nuo jo ovat?) ihana jatke. 

Kuluva vuosi oli meille silti pääsykokeisiin saakka rankka. Joku mietti, kuinka minusta kuultaa tyytymättömyys ja tunne siitä, ettei minua arvosteta. Ja varmaan kuulsikin. Osani kaikessa tuntui aika epäkiitolliselta, olla nyt sivussa ja silti pyörittää kaikkea taustalla; jokaista yösyöttöä, vaipanvaihtoa, sähkölaskua ja kerhoaamua. Kun pääsykokeet viimein koittivat, mietti kumpikin meistä, olivatko ne todella tämän kaiken arvoisia. Entä jos opiskelupaikkaa ei irtoaisi tänäkään vuonna? Jaksaisinko vielä yhden vuoden epätietoisuutta, stressiä ja kelloa vastaan taistelua? Jaksaisiko hän? Pystyisikö lähipiirimme venymään samalla tavalla avuksi vielä yhden vuoden ajan?
Niin monet kerrat kirosin, että olisitpa sä sellainen kahdeksasta neljään-mies, jolla olisi viikonloput vapaat ja jouluna lomaa. Ja oikeastaan niiden tunteiden ja ärtymyksen vuoksi päätimmekin, että hän on kesän lasten ja minun kanssani kotona. Se tarkoittaa tietysti sitä, ettemme tänäkään vuonna tee ulkomaanmatkaa tai kylpylälomaa, törsäile muhkeita kesälomapalkkoja (eipä yrittäjille sellaisia kerrykään) emmekä ota liiemmin parisuhdeaikaa ulkona (tokkopa moista olemme tehneet ennenkään, toim huom).

Kesäloman kaksi ensimmäistä päivää nukuin. Menin nukkumaan seitsemältä, heräsin yhdeltätoista, nukuin päiväunet ja menin taas nukkumaan. Nyt, kuukauden jälkeen, olo on levollinen ja hyvä. Aamukuuden herätykset eivät tapa kun nukkumaan pääsee ennen kello kahta, aktiivisuusrannekkeenkin mukaan unta kertyy öisin enemmän kuin 3,5 tuntia. 

Oliko rankka vuosi, loputon tsemppaaminen ja stressaaminen opiskelupaikan arvoista? Varmasti. Juuri nyt tuntuu siltä, että taivas on auki, mikä tahansa on mahdollista. Ja syksyn suunnitelmat ovat nekin selvillä. Kerhoreppuja pakataan kaksi, koulureppuja yksi. 

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) tai Blogilistalla

3 kommenttia:

  1. Huh mikä kevät teillä takana! Tsemppiä opintoihin miehelle. Mahtavaa, että näin aikuisiässä jaksaa opiskella :). Itse on miehen kanssa molemmat menty putkesta toiseen, lukiosta yliopistoon, sieltä kohtuullisessa viidessä vuodessa ulos suoraan työelämään... Nyt vähän päälle kolmekymppisenä on jo melkein 10 vuotta työuraa takana :).

    Jossain vaiheessa teki mieli opiskella lisää ja kävinkin avoimen yliopiston kursseja työpaikan hienosti osallistuessa ajalla ja rahalla ;). Mutta sekin jäi sitten lasten hankinnan alle. Ehkä vielä joskus toinen yliopistotutkinto tai jopa väikkäri on edessä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, alanvaihto ei olekaan ihan pikkujuttu kun on lapsia. Toisaalta todettiin, että ehkä juuri nyt on aika toteuttaa niitä haaveita ja ponnistella niitten eteen kun lapset ovat pieniä ja menot myös (vielä, kääk!).

      Mutta... Never say never! Väikkäriä duunaamaan vaan ;)

      Poista
  2. Paljon onnea koko perheelle! Mulla oli sama tilanne pari vuotta sitten, kun mieheni haki jo kolmatta kertaa unelmiensa opiskelupaikkaan ja lopulta sai sen. Takana hänellä oli jo tutkinto ja muutaman vuosi työelämässäkin. Meilläkin kolme pientä lasta, ja kuulosti erittäin tutulta nuo ajatuksesi pääsykoerumban ja arjen pyörityksen keskellä. Usein tuli uskonpuute, onko tässä mitään järkeä syytää rahoja valmennuskursseihin ja lomia lukemiseen, jos opiskelupaikkaa ei koskaan saakaan. Edelleen on arki melkoista sumplimista miehen opintojen, oman työn ja lasten kanssa, mutta kyllä me on ihmeesti selvitty. Loppujen lopuksi koko rutistus on yhdistänyt meitä perheenä ja pariskuntana. Ehdottomasti kannattaa toteuttaa haaveita! :-)

    VastaaPoista