Social Media Icons

lauantai 23. toukokuuta 2015

Viikon parhaimmat (imetys-)uutiset

14 kommenttia Share It:

Olen viime vuodet elänyt enemmän tai vähemmän jonkinlaisessa uutispimennossa. Meille tulee pääasiassa naistenlehtiä, televisiosta voisin itse luopua kokonaan ja kun puhutaan edes blogi-ilmiöistä tai haasteista, olen yleensä ihan pihalla - sikäli kun ne eivät kosketa Reiman välikausivaatteita tai Crocsin tehtiryhmää, mereen tippuneen vauvan laupiasta ja epäröimätöntä pelastajaa tai kuninkaallisia vauvauutisia. Kun Bebe au Lait-blogista bongasin yllä olevan kuvan, jonka tarina löytyy täältä, mietin, että tässä on oltava yksi viikon parhaimmista uutisista.

Minä olen imettänyt kaikkia kolmea lastamme ja kolmatta imetän tietysti yhä edelleen. Olen törmännyt monenlaisiin ennakkoluuloihin, outoihin käsityksiin, vielä kummallisempiin imetyssuosituksiin, tutkimuksiin ja mielensäpahoittajiin. Ehkä eniten ihmisiä on kummastuttanut pienen taaperon imetys, perhepedissä nukkuminen ja imettäminen sekä eritoten raskaana ollessa imettäminen - minähän olen viimeiset (reilut) 4,5 vuotta ollut raskaana, imettänyt, ollut raskaana ja imettänyt, tai vain imettänyt. Raskaus-imetys-kombo ei ole koskaan erityisesti mietityttänyt tai vaivannut minua, vaan asian kanssa on eletty päivä kerrallaan, fiiliksen mukaan. Kumpikin lapsista on vieroittunut rinnalta pois aika luonnollisesti raskauden puolivälin tienoilla, ilman itkudraamaa tai hampaiden kiristelyä.

Ensimmäisen lapsen kanssa tunsin olevani pitkään hukassa imetysprotokollan suhteen. Kaalinlehtiä, ihokontaktituubeja ja outoja luukkuvirityksiä! Rintapumppu, jota kukaan ei osaa koota! Missä lasta voi edes imettää? Tuijottaisiko joku yleisellä paikalla? Olisinko itsenipaljastelija? Pervo? Miksi imetys sattuu? Kasvaako lapsi riittävästi? Pitääkö häntä röyhtäyttää vai ei? Milloin kiinteitä ruokia? Milloin on aika lopettaa? Imetänkö liikaa? Sylittelenkö liikaa? Täytyykö vauva opettaa tuttipullolle?

Toisen lapseni kanssa, yhden onnistuneen ja ihanan imetystaipaleen jälkeen suorittaja-äiti minussa nosti päätään. Minun lapseni ei syö pullosta, ei syö äidinmaidonkorviketta, ei aloita sormiruokailua ennen puolen vuoden ikää, minä kannan häntä lähelläni, pidän ihokontaktissa, ja minun tehtävänäni on vuorokauden ympäri vastata lapsentahtisesti hänen tarpeisiinsa. Minun, ei kenenkään muun. Yhden kerran hän sai tuttipullosta äidinmaidonkorviketta, kun pakkasen varannot ehtyivät. Tärisin harmaana kylpyhuoneessa noro-viruksen kourissa, enkä kyennyt pitämään edes lasta sylissäni. Poikamme painoi jo syntyessään liki 4,7 kiloa ja söi sen mukaisesti myös vatsan toisella puolen. Poltin itseni loppuun, lakkasin syömästä kunnolla, uuvuin ja laihduin viidessä kuukaudessa 21 raskauskilon lisäksi 9 kiloa.
Tunsin saavani fanaattisista imetyspuheenvuoroista vertaistuen ja tietouden sijaan vain paineita, syyllisyyttä ja tunteen siitä, että voisin aina olla vähän parempi. Tuona rankkana aikana olin kuitenkin salaa kiitollinen siitä, että jaksoin yrittää ja onnistuin - tuntui, että osasin tehdä edes jotakin oikein.

Jos jotenkin kuvailisin imetysaikaani nyt, kolmannen lapseni kanssa, olisivat oikeat sanat varmastikin helppo, rento ja ihana. Olen kantapään ja imetystukilistojen kautta tullut huomanneeksi, että monesti vähemmän on enemmän. Juon riittävästi vettä, pidän vauvaa paljon lähelläni, imetän aina kun hänestä tuntuu siltä ja... Siinäpä se. Oli kyse sitten tiheän imun kausista, suihkutisseistä tai rintaraivareista, olen oppinut luottamaan itseeni, ja luottamaan siihen, että riittää kun yrittää, tekee parhaansa. On ollut helpottavaa huomata, kuinka yksinkertaiset ja helpot asiat ovat niitä isoja asioita. Meillä esimerkiksi jokailtaiset huudot ja rääkymiset loppuivat siihen, että aloin kesäloman alettua menemään vauvan kanssa samaan aikaan nukkumaan sen sijaan, että olisin yrittänyt hiippailla makuuhuoneesta pois viettämään "omaa aikaa" (kirjoittamaan blogia). Läsnäoloni makuuhuoneessa riittää, ja pahimpiin hampomishuutoihin auttaa särkylääkettä enemmän vaippasillaan ihokontaktissa oleminen kantoliinassa tai repussa. Tiheän imun kautena tein lastenhuoneen nurkkaan säkkituolista ja tyynyistä mukavan imetyspesän, ja otin kasan Duploja ja kirjoja viereeni - win-win. Villainen imetysmekko ja puinen pihakeinu pelastivat talven ulkoilut (sillä samalla tiheän imun kaudella). Ja kuitenkin päällimmäisenä ajatuksena on ollut, että jos tämäkään ei auta, ei imetys tai sen onnistuminen määritä minua tai äitiyttäni. Minä en aio olla uupunut sankariäiti, en enää.

Australian Ellen kansikuvauksissa ikuistettu huippumalli Nicole Trunfion imetyshetki näyttää luontevalta, kauniilta ja sensuellilta. Ei pervolta, ei oudolta, ei suorittamiselta. Kaikki tarvittavat välineetkin näyttävät löytyvän: äiti ja lapsi.

PS. Imetyksen isoihin ja vähän pienempiinkin iloihin, suruihin ja ongelmiin löytyy oma ihana ryhmänsä facebookista, Imetyksen tuki ry, jossa kukaan ei pyydä etsimään vastaavaa aloitusta, vähättele tai tuputa. Ryhmässä on mahdollista esittää kysymyksiä tai tehdä aloituksia avoimina kaikille, tai sitten pyytää apua hommaan koulutetuilta imetystuki-äideiltä. Itselleni esimerkiksi oli ihan uutta tietoa, että YouTubesta löytyy imuotteen parantamiseksi ja imetysasentojen tueksi aikamoinen liuta videoita!

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) tai Blogilistalla

14 kommenttia:

  1. Lopetin blogisi lukemisen äitienpäivänä, koska en halua enää lukea yhtäkään kirjoitusta siitä kuinka olet tyytyväinen valintoihisi, mutta sitten et kuitenkaan ole. Tällä erää kirjoitat imettämisestä, ilmeisesti tarkoituksenasi kannustaa muita äitejä imettämään, mutta tästä(kin) kirjoituksesta tulee olo, että "imettäkää, äidit imettäkää, tai ette ole mitään!". Niiin, äitihän ei ole äiti, ellei imetä. Oletko miettinyt, että jotkut äideistä eivät fysiologisesti pysty imettämään, vaikka kuinka sinä sitä hehkuttaisit, eikä se tee heistä huonompia äitejä? Ja siis tarkoita sellaisia äitejä, joilla ei esimerkiksi ole rintoja koska ne on syövän vuoksi poistettu tai elintärkeä lääkitys estää imetyksen.

    En tiedä, oletko kunnossa, mutta ajoittain tuntuu, että sinun pitäisi hakea apua. Kirjoitat perheblogia, jossa säännöllisin väliajoin kerrot, kuinka miehesi ei arvosta sinua, kuinka et saa nukuttua, kuinka imettäminen oli vaikeaa, kuinka sinua väsyttää ja väsyttää lisää, lapsia ei meinaa jaksaa ja niin edelleen. Kaikki nuo tunteet ovat toki normaaleja, mutta se, että perheblogi pyörii äidin ahdistuksen ymärillä, ei ole tervettä. Ei kukaan vapaaehtoisesti kolmen lapsen äiti voi olla noin ahdistunut ja voida samalla hyvin! Tuntuu, kuin sisälläsi olisi joku suuri patoutuma miestäsi ja perhettäsi kohtaan. Tunnet itsesi onnistuneeksi äidiksi, kun pakotit itsesi imettämään. Ei kuulosta kovin terveeltä. Luuletko, etteivät lapsesi vaistoa sinun ahdistustasi? Ilmeisesti olet onnellinen, kun olet polttanut itsesi loppuun hankkimalla kolme lasta pienellä aikavälillä, elättäen samalla miehesi, joka ei arvosta sinua edes äitienpäivänä ja kaiken ohella olet onnistunut imettämään, vaikka olet ollut raskaana, olet herännyt lapsentahtisesti ja tehnyt kaiken muunkin oppikirjan mukaan. En tiedä oletko kuullut koskaan sitä, että sinun arkesi on jonkun lapsuus? Luuletko, etteivät lapsesi vaistoa, että olet kireä, yliväsynyt ja aliarvostettu? Pitäisikö nyt kuitenkin löyhätä ja asettaa vähemmän tavoitteita itsellesi ja lapsillesi? Enkä siis toivottavasti lue enää koskaan blogiasi, tästä tulee vain pahalle ja ahdistuneelle mielelle lapsiesi puolesta. Välillä valitettavasti mainostat ahdistuneita kirjoituksiasi kanavilla, joissa niistä ei vöi välttyä. Toivottavasti haet apua. Ennen kuin on liian myöhäistä. Ja kyllä, olen itsekin väsynyt äiti, mutta minua arvostetaan omassa kodissani, mieheni pitää huolen siitä, että saan joskus nukkua enkä ole perheen elättäjä. Lapseni valvovat mutta minua ei väsytä, koska olen osa perhettä, jossa kaikki puhallamme yhteen hiileen toistemme eteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siiis whaat? nyt ei kyllä taida anonyymillä olla kaikki hyvi. Ei muuta.

      Poista
    2. Kovasti sanottu, mutta saman ristiriitaisuuden minäkin olen havainnut... Se on hämmentävää. Niinkun en tiedä onko annalla kaikki hyvin vai ei. Parisuhde on ehkä heikoilla? Toivottavasti ei!

      Poista
    3. Mietin pitkään tätä kommenttiasi. Itse asiassa koko muuten niin hauskan illan, jota vietin kesäloman ensimmäisellä viikolla perheeni kanssa.

      Toivon sinulta kolmea asiaa: 1) että purkauksesi helpotti omaa, selkeästi pahaa oloasi 2) että jatkossa yrittäisit muistaa, että muutaman tekstinpätkän tai kuvan perusteella saamasi kuva ei välttämättä vastaa todellisuutta (jokainen tulkitsee ja projisoi tekstejä tavallaan), mutta että jokaisen tekstin takana on aina ihan oikea ihminen ja 3) toivon, ettet tosiaan palaa tänne enää.

      On totta, että viimeisin kuukausi on ollut stressaava ja täyttynyt dead-lineista monella elämän osa-alueella, mutta olemme siitä huolimatta viettäneet aika tavallista elämää; nousseet seitsemältä, ulkoilleet aamupäivän, lukeneet kirjoja päiväuniaikaan, käyneet tapaamassa sukulaisia ja ystäviä. Ja kaikesta kiireestä huolimatta päällimmäinen tunne on kyllä onni. ME olemme perheenä puhaltaneet yhteen hiileen - tässä tapauksessa mieheni valintakokeisiin.

      Mieti kuitenkin tätä: jos kirjoittaisin ja kuvaisin elämän kauniita ja ilahduttavia asioita, kirjoittaisin mukavista puistopäivistä ja viikon parisuhdeillasta, olisi meidän elämämme jonkun mielestä liian hyvää ollakseen totta. Koska eihän kukaan voi aina olla onnensa kukkulolla. Ja nyt kun olen pyrkinyt tuomaan esille myös toisenlaista arkea - että välillä ottaa päähän ja väsyttää, niin nyt olen lasteni varhaislapsuuden runnellut ihmisraunio, joka ahdistaa ahdistavalla blogillaan kymmeniä tuhansia ihmisiä kuukaudessa.

      Otaksuinkin imetyksen olevan teemana sellainen, josta on yksinkertaisesti hyvin vaikeaa kirjoittaa, ilman että kukaan pahoittaa mielensä. Mutta sinulla sanottavaa riitti teeman ulkopuoleltakin, näemmä.

      Poista
    4. Anna kertoo asioista niinkuin itse ne näkee ja kokee. Lukija vastaanottaa ne juuri niin kuin itse haluaa. Taitaa anonyymillä olla aika rankkaa omassa elämässä kun täytyy vikoja etsiä muista.

      Poista
    5. Kuten tuossa useammat ovat jo todenneet niin tämä blogi ei vaikuta muiden mielestä mitenkään olevan "perheblogi pyörii äidin ahdistuksen ymärillä".

      Blogeilta kaivataan ja vaaditaan yleensä omakohtaisuutta ja aitoutta - ja elämään kuuluu ristiriitaiset tunteet ja mielensäkin saa ja voi vaihtaa. Se mikä toimi viime vuonna, ei toimi ehkä enää tänä vuonna. Vaatimukset jonkinlaiseen tasalämpöistä kuvaavaan tekstintuottamiseen on tietysti helppo esittää - ja myös helppo toteuttaa. Lukea julkkisten kuvauksia elämästään aikakauslehdistä...

      Mitä positiivisempi on ulkoinen kuvamme, sitä suurempi on usein se varjo jota emme halua nähdä tai tunnustaa itsessämme koska ei sovi siihen kuvaan jota haluamme itsestämme näyttää muille - ja samalla nähdä itseämme.

      Elämään, myös parisuhteeseen, kuuluu yleensä erilaisia ajanjaksoja ja kaikenlaisia ja myös ristiriitaisia tuntemuksia, myös niihin "hyviin liittoihin". Itse en ole tavannut vielä pitkään yhdessä ollutta pariskuntaa jolla ei olisi joskus erimielisyyksiä, tunnetta siitä ettei toinen arvostaisi tms.

      Tälläiset "et ole terve, tarvitset apua"-purkaukset voisi lähettää privaviestinä jos kokee todellakin tarpeellisena ja on huolissaan. Lienee turha spekuloida mikä saa toisen moiseen purkauksiin, mutta terveen minäkuvan omaava ihminen hyväksyy myös ristiriitaisuudet toisessa ja itsessään osana ihmisyyttä.


      Tälläiset "et ole terve, tarvitset apua"-purkaukset voisi lähettää privaviestinä jos kokee todellakin tarpeellisena ja on huolissaan.

      Poista
  2. Oho, kylläpä voi ihmisen tekstejä tulkita monella tavalla! Mä taas käsitin, että toi täydellisyyden tavoittelu liittyi toisen lapsen vauva-aikaan, eikä ole mitenkään tämänhetkinen tilanne. Ja mä taas oon nähny Annan teksteissä mainiota itseironiaa, kenenkään elämä ei ole täydellistä ja musta Anna kertoo myös niistä epätäydellisyyksistä sellaisella tavalla, joka saa itselleni hymyn ja tuttuuden tunteen aikaan. Ja viimeiseksi, miten omista imetyskokemuksistaan voi puhua niin, ettei kukaan ikinä missään keksi syyllistyä, ei kai se väärin ole iloita siitä, jos kolmannen kanssa imetys onnistuu rennosti ja helposti ilman stressiä?!? -Kolmen kanssa

    VastaaPoista
  3. No kääk miten tuolla ekalla kommentoijalla viiraa! :D Ja tietysti anonyymiyden takaa raukkamaisesti räimäisten...
    Mä voin sanoa omasta puolestani, että tämä blogi on ollut mun kurssini äitiyteen. Sain ekan oman lapseni, piiiiiiitkään odotettuna, joulukuussa. Kesällä raskaushuuruissani etsin epätoivoisesti kaikkea mahdollista aiheeseen liittyvää tietoa ja kokemusta, löysin blogisi ja siinä meni sitten varmaan viikko, kun jokaisen joutohetkeni käytin sun blogin lukemiseen ekoista postauksista alkaen. Ja nyt oma poikavauvani "seuraa" pari kuukautta jäljessä sun Allusi kasvua, ja mä luen sun blogisi joka päivä. Rakastan sun kirjoitustapaasi, itseironiaasi ja inhimillisyyttäsi. Toivon, että jaksat jatkaa vielä pitkään bloggaamista - ja jos ja kun ehkä joskus lopetat, tunnen varmasti menettäneeni elämästäni yhden "ystävän", vaikka en ole koskaan sua tavannut - enkä ennen tätä ikinä mitään kommentoinut, en vain osaa ja/tai ehdi!
    Niin joo, ja yhtään ei haittaa se, että mä olen kohta jo 37 vee ja sä olet... Krhmmm.. Hieman nuorempi ja hehkeämpi. ;)
    Ja lopuksi sanottakoon, että mun imetys meni ihan persiilleen suurista luuloistani huolimatta, mutta yhtään en ole täältä blogista saanut aihetta itseruoskintaan ja alakuloon siihen liittyen, en aiemmin enkä tästäkään postauksesta. Että NIH!
    Tämä oli tällainen "blogirakkauden" tunnustus sinua kohtaan. Toivotaan että tuo eka kommentoija saa apua ajoissa.
    Ihanaa kesänalkua, kiireestä ja pääsykoestressistä ja muusta häslästä (=normielämää meillä kaikilla?) huolimatta!

    VastaaPoista
  4. Huh huh, minusta Annan blogi on yksi parhaista - ja minulla ei ole edes lapsia. Ehkä ensimmäisen kommentin anonyymin luetun ymmärrys ja tekstin tulkinta ei ole parasta mahdollista, mutta kyllä ihmettelen, kuinka Annan teksteistä saa tuollaisen tulkinnan väännettyä. Tsempit Annalle ja kiitos mukavasta blogista!

    VastaaPoista
  5. Nyt on kyllä pakko tulla sanomaan kiitos. Kiitos että jaksat postata imetyksestä. Jos olisin löytänyt vuosi sitten blogisi kun imetysurani takkuili pahemman kerran, olisin saanut kullanarvoista tietoa imettämisestä ja siitä kuinka sen saa onnistumaan. Luonnollisesti ammattikasvattajana en saanut suuta auki neuvoloissa ja monesti sanoin, ettei se (imettäminen) vaan onnistunut meillä. Totuus on, että jos olisin tiennyt kaiken sen mitä tiedän nyt - olisin ehkä löytänyt keinot saada meidänkin imetyksen toimimaan. Kiitos siis, että jaksat postata näistä - tulevaisuuden varalle muutama näistä postauksista on jo laitettu kirjanmerkkeihin, jos joskus pikkukakkonen suvaitsee saapua meidänkin luokse ;)

    VastaaPoista
  6. <3 Voi kumpa useammat muutkin puhuisivat/kirjoittaisivat imetyksestä, liian monet vaikenevat niin imetyspettymyksistään kuin onnistumisistaankin :/ Miten niin luonnollisesta asiasta onkin voinut tulla luonnotonta ja vierasta joillekin äideille :/ Jatka samaan malliin ja koita antaa tuollaisten anonyymien kommenttien mennä korvista läpi ja roskiin! :) -M

    VastaaPoista
  7. Sun blogi on mun mielestä harvinaisuus tässä nykyisessä blogimaailmassa. Jotenkin moni blogi on muuttunut toistensa kopioiksi. On kauniit kuvat, kauniit asut, kauniit lapset, kauniit asunnot ja itse bloggaajat ovat kauniita. On tapahtumaa ja millon minkäkin tuotteen kissanristiäiset ja kilpailuja ja vaikka mitä.

    Älä nyt käsitä väärin - sinäkin olet kaikinpuolin ihana ja perheesi myös. :D Nykyään vaan tuntuu, että monen blogi on vain kiiltokuva kun kaikki tuntuu olevan liiankin täydellistä. Sinulla ei ole näin, olet onnistunut lisäämään ja pitämään blogissasi elämän makua.

    Ei se tosin ole bloggaajien vika, että heidän bloginsa muuttuvat pinnallisiksi. Sellainen on kai pakko olla, koska se kiinnostaa tätä pinnallista yhteiskuntaa. Eikä sinne nettiin kuitenkaan mitä tahansa ole järkevää kirjoittaa omasta elämästään, sehän on selvää.

    Mun mielestä on aivan ihanaa, että sä olet aito ja ennen kaikkea samaistuttava. Sitten kun täällä ilmaisee stressiään ja niitä oikeita aitoja asioita elämästä - ettei kaikki olekaan niin kaunista, niin palautteeksi saa "tuntuu että sinun pitäisi hakea apua", vai miten meni... En ymmärrä. Ihmiset tottuu kai siihen kiiltokuvaan ja aito elämä alkaa tuntua joltain kammoksuttavalta.

    Sä osaat selkeästi myös kirjoittaa ihan oikeasti etkä vain kerro asioita listamaisesti. Monet tosi suositutkaan bloggaajat eivät osaa kirjoittaa yhtä hyvin, heillä puolestaan on se kiiltokuva hyvin koossa joka tuo julkisuutta. Karua.

    (Huomioksi vielä, ettei tule väärinkäsityksiä: en arvostele ketään bloggaajaa ihmisenä, uskon, että kaikki ovat ihania ja aitoja ihmisiä. Arvostelen vaan tätä blogikulttuuria, joka ei tahdo hyväksyä ihmisiä inhimillisinä.)

    VastaaPoista
  8. Hei,

    jostain syystä kännykällä selatessa kommentit eivät näy. Puhelin on Lumia 820.

    t. Satunnainen lukija

    VastaaPoista
  9. Imetys on ihana ja upea asia. Itsekin olen jotakuinkin samoin ollut raskaana tai imettänyt tai ollut raskaana ja imettänyt viimeiset...6.5 vuotta. Pisimmillään imetin reilu 2.5 vuotiaaksi ja uusin tulokas on 3kk, imetys on ehdottomasti yksi niistä asioista, joita jään kaipaamaan pikkuvauva-ajoilta. Upeampaa läheisyyden muotoa pienen vauvan kanssa en ole löytänyt. Että kiva kun uskalsit kirjoittaa aiheesta. Musta ylipäätänsä imetysmyönteisyys on viime vuosina lisääntynyt, kun vertaa esikoiseni vauva-aikaan. Ja se on hyvä se.

    VastaaPoista