Social Media Icons

perjantai 15. toukokuuta 2015

Tai entä jos kaikki saavat tietää, millainen todella olen?

27 kommenttia Share It:
Totuus blogikuvista jne.

Muistan erään äiti-vauva-jumppatunnin liki neljän vuoden takaa, johon olin ilmottautunut vauvakiloja karistaakseni ja ehkä myös samanhenkisiä ja saman ikäisten vauvojen äitejä tavatessani. Kaivoin kaapistani jo vähän pinkeiksi käyneet jumppatrikoot, mallasin esikoisvauvalleni pitkään kotona lipaston edessä rentoja ja mutta siistejä vaatteita, jotka viestittäisivät, että olen ihan ookoo tyyppi, täysjärkinen ja tutustumisen arvoinen. Pukuhuoneessa oli tiivis tunnelma, lauma naisia turvakaukaloineen ja vanuhaalareineen. Tunsin tutun ramppikuumeen, kätteni tärisevän ja värisevän ääneni vauvalleni jutellessa. En pidä ahtaista paikoista, en jumppaamisesta enkä isoista ihmislaumoista. Tunsin kysyvän ja mittailevan katseen jo pukuhuoneessa, sitten vaivihkaa liikuntasalin peilin kautta luodut vilkaisut, mutta päätin olla kiinnittämättä asiaan mitään huomiota - oletin katseen nimittäin johtuvan nuoresta iästäni, raskauskiloistani tai niistä epämukavista, pinkeistä jumppacapreista. Tunnin päätteeksi valuin muiden mukana pukuhuoneeseen ja sieltä vessaan. Kun astuin vessasta ulos, kuulin puolityhjästä pukuhuoneesta supatusta: "Sascia... blogi... Lapsellista... vauva..". Hiljaa ja nopeasti keräsin tavarani, nappasin kaukalon matkaani ja rivakoin askelin ryntäsin autolle ja ajoin kotiin lyhytlahkeisissa jumppatrikoissani ja teepparissa vaikka oli syyskuu. En mennyt jumppaan enää toista kertaa, vaikka maksoin koko kaudesta.

Syynä ei ollut se, että joku tunnisti minut blogini profiilikuvasta, vaan tunne siitä, etten vastannut odotuksia tai hänen saamaansa kuvaa minusta, jonka vuoksi hän ei tullut esittäytymään. Hämmentävämpiä kohtaamisia on sattunut eteeni sittemmin; esimerkiksi yksi naapureistamme tiedusteli pihalla kun olimme juuri muuttaneet, että "kuinka vanha tuo teidän Armas onkaan". Kesti hetken, ennen kuin tajusin, että kysymys esitettiin minulle - Armashan ei ole vanhemman poikamme kutsumanimi. Blogistani emme puhuneet sanallakaan kuukausiin, vaikka monta kertaa pihalla kohtasimmekin, enkä tiedä, kummasta meistä se tuntui kiusallisemmalta. Vasta myöhemmin tajusin, että kynnys tulla puhumaan toisaalta ventovieraalle ihmiselle on aika korkea, vaikka tietäisikin tämän elämästä yhtä ja toista.

Minä käyn läpi jatkuvaa identiteettikriisiä. Tiedostan, että niin monien muiden tavoin olen yksi niistä, joka kertoo itsestään ja elämästään jotain, ja sitten taas ei kuitenkaan kaikkea - mitä taas vaadittaisiin jonkinlaisen kunnollisen kokonaiskuvan muodostamiseen. Minä olen se, joka kuvaa ruoka-annoksen, mutta tietoisesti rajaa sormenjäljistä lähmäisen ikkunan ja tiskipöydän pois kuvasta. Se, joka valitsee kuvasarjoista parhaimmat kuvat julkaisuun, oli kyse sitten omasta naamasta tai siitä ruoka-annoksesta. Facebook-tai Instagram-tunnukset omistaville tällainen käytös ei varmaan ole mitenkään erityisen vierasta, sillä tottakai me haluamme tulla nähdyksi parhaassa mahdollisessa valossa ja olla pidettyjä, mutta itse koen suurehkon yleisön edessä dilemmaksi sen, että kuvien takana on tarina, jonka jokainen tulkitsee miten tulkitsee. Vaikka päätän itse, kuinka paljon kerron tai näytän, on pintaraapaisuni usein todellakin vain pintaa - ruoka-annoskuvan takana on se tiskipöytä (niin kun varmaan kaikilla?) ja voin valita kuvan, jossa mahamakkara jää piiloon neuletakin alle, mutta oikeissa kohtaamisissa olen aseeton; blogiani lukeneella ihmisellä on jonkinlainen mielikuva minusta, ja jos en sovi siihen, tuntuu, kuin huijaisin jotakuta (vaikka niin ei tietystikään ole tarkoitus). Henkilökohtaisen rajan vetäminen on vaikeaa sekin: kiloista puhuminen tekee kipeämpää kuin limatulppastoorit ja lasten yksityisyyden varjelemiseksi kirjoitan varsinaisesti heistä aika vähän.

Ehkä keljuimmalta tuntuu se, että näen itse itseni aika kelmeässä valossa ja olen hyvin itsekriittinen. Kun kommenttiboksiini kilahtaa kommentti, jossa arvellaan, että olen varmaan ihana ja rakastava äiti, mietin sitä aamua, jolloin hampaita kiristellen tiuskin ulos lähdettäessä että jumalauta nyt lopetatte tai me jäädään kotiin. Tai sitä kertaa, kun vain vaivoin sain loihdittua hymyn kasvoilleni, kun eräs hyvän päivän tuttava tuumi, että taitaa olla hyvät kalvot ja photoshoppaukset blogikuvissa kun totuus vaikuttaa olevan toisenlainen. Hymyilin, enkä sanonut mitään, en selittänyt myöskään verenpurkaumista laikullisia kasvojani, siis että kärsin jäätävästä alkuraskauden pahoinvoinnista jonka lisäksi olin juuri toipumassa rajusta oksennustaudista, ja siis maannut ennen sattumanvaraista kohtaamistamme puoli päivää sikiöasennossa vessan lattialla.

Tuntui todella vaikealta selittää, miksi kaksi vuotta muuton jälkeenkin pakkaan lapset kerran viikossa autoon ja ajan samaan perhekerhoon, kuin jossa tapasimme käydä ennen muuttoa, toisessa kaupungissa. Olen yrittänyt vakuutella itsellenikin, että olen vain muutosvastarintainen tyyppi, joka on kiintynyt liiaksi tuttuun porukkaan (joka on vaihtunut tuona aikana, toim. huom.), mutta oikeasti syynä on, että pelkään läheisessä perhekerhossa törmääväni ihmiseen, joka tavallaan tuntee minut jo - muttei sano sitä ääneen. Älkää käsittäkö väärin - en todellakaan kulje aurinkolasit päässä ja henkseleitä paukutellen räyhää puistossa, että etkö sä tiedä kuka mä oon, mutta vierastan sitä tutkivaa ja mittailevaa katsetta, jonka syistä en voi olla varma (enhän ole ajatustenlukija). Se on vähän nurinkurista, koska kaikki lukijani, jotka ovat tulleet esittäytymään arkisissa paikoissa, ovat tuntuneet heti tutuilta, vaikken minä heistä ole tiennyt ennakkoon mitään! Olen esimerkiksi viettänyt tunnin Ikean lakanaosastolla niitä näitä jutellen, kutsunut kotiin kahville ja lähettänyt sittemmin kutsut lasten syntymäpäiville ihmiselle, jota en tuntenut ennen tuota kohtaamista, mutta joka oli lukenut blogiani kaksi vuotta ennen kuin törmäsimme. Yksi ensimmäistä kertaa blogiini ja talvihaalari-arvontapostaukseen eksynyt nainen taasen voitti arvonnan, ja yhteystietoja kysellessäni kävikin ilmi, että hän asuu 300 metrin päässä samanikäisten lastensa ja miehensä kanssa. Otin riskin ja pyysin puistoseuraksi. Enkä kadu - olemme yhteydessä säännöllisesti ja mielessä hän on yhä usein, vaikka he muuttivatkin sittemmin kauemmas.

Kaikki tapaamani lukijani ovat olleet helposti lähestyttäviä, symppiksiä tyyppejä joilla on hyvä silmä rennolle mutta siistille arkipukeutumiselle niin omien kuin lasten vaatteidenkin suhteen. Aika hauskaa on, että montaa heistä olen lähestynyt itse ihastelemalla ääneen ihanaa kesähattua, makeita kenkiä tai itse valloittavaa lasta kahvilassa tai esimerkiksi kotieläinpihalla (koska sellainen lörpöttelijä minä olen), ja esittäytyessäni olen kuullut, että nimeni on jo tuttu.

Syy, miksi kriiseilen asian suhteen juuri nyt, on varmastikin, että viime viikot ovat olleet hyvin raskaita. Olen ollut paljon yksin lasten kanssa, siivonnut ja tehnyt töitä. Äitienpäivälahjana antamani yhteinen teatteri-ilta äidin kanssa teki hyvää; tuntui, että elämä on jotain muutakin kuin astianpesukoneen tyhjennystä, pyykinpesua, imurointia, hiekkaleikkejä, koneella torkkumista iltaisin, nukutustaisteluja, imetystä, porkkanatahrojen hinkkaamista lattiasta ja erotuomarina toimimista aamuseitsemästä puoleen yöhön - joka päivä. Tuntuu, että vuorokauden ympäri joku tauotta reklamoi tai marisee, jossei joku lapsista niin sitten mies. Minua on vaivannut jonkinlainen kirjoitusblokki, sillä oikeasti haluaisin sanoa, miltä meillä oikeasti näyttää, miltä minusta oikeasti tuntuu ja mitä oikeasti tapahtuu. Että väsyttää, vituttaa, ja etten malttaisi odottaa miehen ensi viikkoisia pääsykokeita. En ole katsonut viikkoihin televisiota, en lukenut ainuttakaan lehteä, en oikeasti ehtinyt jutella ystävän kanssa. Aika monena päivänä olen unohtanut itse syödä. Ja kuitenkin tiedän ja tiedostan, että ihmiset lähellä ja kaukana kamppailevat ihan oikeiden ongelmien kanssa, ovat uupuneita, sairaita tai masentuneita. Minä kaipaan vain aamu-unia viikonloppuna ja edes yhtä viikottaista hengähdystaukoa kuntosalilla - onneksi enää hetken. 

En tiedä, saatteko ajatuksestani kiinni, sillä kaipa tämä on vain jonkinlainen synninpäästö likaisista hiuksista, hätänutturasta ja primitiiviraivon vallassa Prismassa tehdyistä viikonlopun ruokaostoksista. Jo pelkästään tämän kaiken kirjoittaminen helpottaa - taivaallisen manteli-maitosuklaan ja cappuccinon lisäksi siis. Joskus tuntuu vaan hiton hyvältä, kun antaa kulissien romahtaa. 

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) tai Blogilistalla

27 kommenttia:

  1. Itse olen saanut sinusta blogin perusteella sellaisen kuvan että olet rento, rempseä ja sanavalmis, helposti lähestyttävä ja hyvä äiti (koska eihän hyvä äiti mulle tarkoita ainakaan sitä etteikö koskaan volyymit kasvais lapsille "puhuttaessa") :) Jokainen lukija tietysti tulkitsee tekstin eri tavalla ja vetää omia johtopäätöksiä, ja siksipä kertomasi tilanteet vaikutti aika jännittäviltä!

    VastaaPoista
  2. Tsemppiä! Todella tyhmä kysymys, mutta käyvätkö siis sinun ja Henkan vanhemmat vielä töissä, etkö heistä saisi viikottain apua? (olet aiemmin puhunut heidän auttaneen)? Vai etkö vain halua pyytää jatkuvasti?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä meidän kummankin vanhemmat ovat vielä kaikki työelämässä, ja he toki auttavat ja ovat mukana lähestulkoon viikottain. Nyt keväällä hommaa vain on riittänyt niin, että kaikki jeesi-tunnit on saanut käyttää johonkin "pakolliseen". Onneksi tätä on jäljellä enää alle viikko :)

      Poista
  3. Kiitos, kiitos, kiitos tästäkin postauksesta. Jotenkin tästä blogista huokuu niin ihana inhimillisyys, etten voi kuin samaistua. Valoa ja iloa teille <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, mitä ihanaa palautetta! Ihan tuli itku silmään. Kiitos. <3

      Poista
  4. Kiitos tästä tekstistä :) ihmisiä on niin erilaisia ja itse olen tuntenut huonoa omatuntoa siitä että en osaa leipoa,en jaksa aina siivota ja tosi harvoin laittanut päälle jotain siistimpää.Velloin pitkään huonommuuden tunteessa ja jätin joitakin blogeja lukematta sen takia että tunsin itseni niin vajavaiseksi..miksei meillä tuoksu pulla..miksen osaa sisustaa..miksei meillä ole aina siistiä..miksen minä osaa pukeutua noin jne. Kunnes tajusin että minä olen ehkä jollain muulla tavalla hyvä äiti tykkään askarrella, lukea ja leikkiä lasteni kanssa,kyllä se riittää. Ihmisiä on niin erilaisia joillakin on energiaa vaikka mihin ja hyvä niin.Itse en ole tuota tyyppiä ja masennusta jo pitkän aikaa sairastaneena tiedän että kaikki on hyvin kun lapset on onnellisia.Vähempikin siis riittää. Hienoa että kirjoitat asioista suoraan täältä saa vertaistukea :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla! Luulen, että sosiaalisen median kiiltokuvien, kepeiden blogien ja tuomitsevien keskustelupalstojen kanssa on niin, että tieto lisää tuskaa, ja sellainen kiiltokuvamainen, kaiken kestävä äitimyytti iskostuu monelle ainoana ihanteena jo odotusaikana. Varmasti on niitäkin kaikesta selviäviä suoriutujia, mutta luulen, että enin osa on ihan tavallisia äitejä sotkuineen ja väsyineen. :)

      Poista
  5. Voi vitsit, oli ihan pakko jättää sulle kommentti, kun meinas kyyneleet tulla silmiin tästä tekstistä. Voisi hyvin olla mun itse kirjoittamia sanoja, vaikka en blogia kirjoitakaan. Samaistuin tosi vahvasti. Mullakin takana rankka talvi, eri syistä tosin, mutta itsepintaisesti olen pitänyt kiinni vähän paremmasta julkikuvasta sukulaisten nähden. Ja toisaalta, miksi ihmeessä? Miksi ei saisi sanoa välillä ääneen, että kaikki on ihan hanurista?
    Musta on tosi vapauttavaa, että kirjoitat rohkeasti näistä vähän vaikeammistakin asioista. Ei kaikki tosiaan ole niin siloiteltua kuin mikään julkisivu antaa ymmärtää, koskaan tai kellään. Odotan ehkä eniten uusia tekstejä juuri sulta ja sun blogilta, koska niiden äärellä tuntee jonkinlaista outoa hengenheimolaisuutta ja saa vähän sitä synninpäästöäkin. Että tosiaan, me äiditkin ollaan vaan ihmisiä ja joku uskaltaa sanoa sen ääneen. Että aamupalapöydässä ei tarvitse olla itse leipomaa leipää, ja lasten kanssa ei tarvitse jatkuvasti juosta värikylvyissä ja vauva-uinnissa, hyvä tulee muutenkin. Ja hei, kuka nyt ei rajaisi pahimpia sotkuja pois kuvista ja jättäisi näyttämättä ne kamalimmat kasvokuvat itsestään? Huh, tietäisitpä vaan miltä tänään meilläkin näytti. Ei ainakaan siltä mitä mun Instagram väittää..
    Loppuun haluaisin vielä lisätä pienen tsempin: että älä huoli, oot ainakin mulle antanut itsestäsi tosi mukavan kuvan, tunnut olevan aito ja empaattinen ihminen jolla on suuri sydän! Kaikista bloggaajista uskaltaisin (ehkä) tulla nykäisemään juuri sua hihasta, juuri siksi että ainakin luulisin tietäväni sun olevan kaikesta huolimatta aika samanlainen kuin me kaikki muutkin :) Saan ihan mielettömästi voimaa sun blogista ja arkikuvista Instagramissa, älä vaan muuta mitään vaan ole juuri sellainen kuin olet :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, miten allekirjoitankin huomioitasi. Tosiaan: miksi elämän pitäisi aina olla kadehdittavan ihanaa, upeaa ja kaunista? Miksei joukkoon mahtuisi niitä perseilypäiviä ja likaisia tiskipöytiä? Ja mikä ihmeen tarve meillä on kiillottaa julkisivua - jopa niille läheisille ja sukulaisille?

      Meillä oli huono viikko. Ei ensimmäinen, ei viimeinen, eikä varmasti oltu ainoita. :D

      Poista
  6. Mulla on siitä asti, kun aloin lukea blogiasi, sellainen tosi tavallinen kuva sinusta ja teidän perheestä. Ja tuo oli ehdottomasti positiivinen asia! Kyllä kai kaikki rajaa kuvista tiskit sjn muut, tai ainakin minä. Silti voi jossain blogeissa rivien välistä lukea sitä tavallista perhe-elämää. Ja samaistua, se on parasta.

    Olispa hauska joskus törmätä! Sen verran kaukana kuitenkin ettei ihan perusarki ainakaan samoilla kulmilla pyöri :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahah, voi miten hauska kuulla! :D Ihan tavallisia me ollaankin - itsestä tietysti vaan monesti tuntuu, että mennään riman ali...

      Poista
  7. Oon lukenut sun blogia jo monta vuotta, mutten muistaakseni koskaan kommentoinut. Halusin tulla kertomaan vaan, että sun blogi on kauan ollut mun lemppari tän aitouden ja elämänmakuisuuden vuoksi. Ihanaa että joku kirjottaa niistäkin päivistä jolloin tuntuu kun kaikki seinät kaatuu päälle ja kaikki vastustaa. Itse ainakin oon blogin perusteella saanut susta niin ihanan kuvan, vaikutat mahtavalta tyypiltä. Tsemppiä arkeen & ihanaa kesänodotusta teidän perheelle! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, kiitos, kiitos tsemppaavasta ja ihanasta kommentista. <3 Ja ihanaa kesän odotusta sinnekin!

      Poista
  8. Tiiätkö, oot jotenki niin symppis! Olisit sää melkoinen äiti Theresa jos et väsyis ja vittuuntuis välillä kaikkeen..Kolmen lapsen kanssa kotona, sitä on niin....äiti. Ja se et on ollu poissa niin kauan työ/kouluelämästä on oikeesti välillä raskasta. Ei niinkään lasten takia,(vaikka niittenkin välillä) vaan sen takia kun ei oo sitä jokapäiväistä aikuista sosiaalista yhteisöä, siis niitä työ -tai koulukavereita(ja puheenaiheita jostaki ihan muusta ku lapsista)....Välillä kun on niitä viikkoja ettei nää hirveesti muita kotiäipyleitä tai kavereita. Ja sitte ku tulee näitä, ettei saa ees vessassa käydä rauhassa tai tuntuu että koko ajan joku kyselee vieressä ku haluais olla vaan hiljaa...Onneksi ne on niiin rakkaita et sitä jaksaa ja haluaa niille parasta...mutta kyllä se vaan joskus helvetin raskastaki on tää kotiäitiys!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, punastuin ihan! Kiitos!

      Ja ihan totta kyllä tuokin. Välillä niin kadehdin miestäni ja kaikki työssä kodin ulkopuolella käyviä ihmisiä. Kahvitauot - ihan oikeat! Lämmintä ruokaa! AIKUISIA ihmisiä! :D Vou!

      Poista
  9. Mulla on semmonen epäilys, että kaikki tuntee salaa noin :) Mitä jos jengi saakin tietää että mä oon tavallinen, että välillä menee huonosti ellei tosi huonosti.. että vituttaa ja annan vaan olla jne. Mä oon imuroinut viimeksi 2 viikkoa sitten ja viettäny kaikki sadepäivät sisällä vaikka lapsi pyytelee aamukuudesta asti ulos menoa ja vain koska on vähän flunssaa eikä jaksa huvittaa. Mutta me ollaan sankareita kaikki, kun oikein silmiiin katsotaan :D Kippis sille ettei tarvi olla super mitään :) Jos nään sut jossain niin tuun esittäytymään, mulla on jo neljättä vuotta kotiäitinuttura ja silmäpussit vaikka tyttö on vasta 1v5kk eli siitä tunnistaa sitte :D
    t.Anonymfi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aaaahh, mikä ihana synninpäästö tuli sieltäkin. Kyllä helpotti omaakin oloa! :D Että mitäs jos... Ollaankin ihan tavallisia. Epätäydellisiä ja inhimillisiä. :)

      Poista
  10. Ensimmäistä kertaa tulin blogiisi ja koskettava tapa kirjoittaa koukutti. Hyvää analyysia, samastuin kolmen lapsen äitinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, ihanaa palautetta! Kiva, että viihdyit blogissani ensikertalaisena :)

      Poista
  11. Hieno kirjoitus! Hyvin sä vedät :) Vähän ajan päästä luet tätä postausta ja kaikki vitutus ja väsy on jo vähän väistynyt ja oot ihan että niin, tosta musta silloin tosiaan tuntui! Arki ja varsinkin arki pienten lasten kanssa on niin vaiheherkkää ja kaikilla on niitä päiviä ja jaksojakin kun kaikki vaan potkii päähän. Nyt taputat ittees olalle ja kehut vähän miten hyvin jaksat :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahah, voi kiitos! :) Ja kyllä, ihan tämä päänavaus riitti! Sain kummasti voimaa ja apinanraivolla, mutta hyvässä hengessä siivosin ja puunasin viikonloppuna näitä nurkkia... :)

      Poista
  12. Ettet vaan olisi liian ankara itsellesi. Ymmärän hyvin ruon tuijotus tunteen. Minulla on tausta täällä. Aikuistuin muualla..löysin itseni perustin perheen muutin takaisin. Ja välillä joidenkin ihmisten on vain vaikea ymmärtää etten ole sama ihminen kuin 15v sitten 17 vuotiaana. Minä aikuistuin opiskelin olin työelämässä ja nyt reipas kolmekymppinen taaperon kotiäiti jolle lapsi on kaikkikaikessa. Sinä Anna olet yksi minun äiti idoleistani ihan juuri sellaisena kun olet :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä ihan totta. On hassua, etteivät ihmiset kykene näkemään, kuinka aika ja aikuistuminen voivat muuttaa ja muuttavat ihmistä. :/

      Poista
  13. Sä olet mun mielestä rohkea, kun sä kirjoitat vaikeistakin asioista. Monesti mä ajattelen lukiessa, että mä niin ymmärrän mitä sä tarkoitat. Mutta harvoin osaan pukea ajatuksiani tekstin muotoon kommentiksi.

    Ja täytyy myöntää, etten mä ikinä kehtaa moikata ketään tuttua bloggaajaa, kun olen itse aina meikittä, tukka sotkussa ja kotiäidin univormu päällä ihmisten ilmoillakin. Sutkin mä olen pari kertaa nähnyt. Ens kerralla rohkaistun ja esittäydyn :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei! Mä olen varmastikin ollut myös siinä kuuluisassa kotiäiti-uniformussa. :D

      Ja kiitos ihanasta palautteesta!

      Poista
  14. Hihi, mä voin niin samaistua tähän kirjoitukseen.Paitsi että välillä mietin onko mun blogissa esillä vähän liikaakin ne elämän ankeammat jutut ja ei niin täydelliset näkymät? Mutta toistaiseksi en ole halunnut rajata mitään tunteita tai muhkuroita pois, sillä elämä ei ole mitään kiiltokuvaa ja sitä on ihan hiton vaikea hampaat irvessä yrittää keksiä joistakin vastoinkäymisistä valoisia puoli, vaikka peruspositiivinen tyyppi olenkin.
    Mä voin kyllä vain kuvitella, että sä olet mukava jalatmaassa-tyyppi ihan luonnossakin, minkä kuvan tästä blogista saa :)

    VastaaPoista
  15. Hei. Sinulla on hyvin aidontuntuinen kirjoitustyyli, ja blogiasi on ollut kiva seurata (noin vuoden verran). Älä murehdi muiden mietteitä! Halusin kommentoida vanhempaa tekstiäsi, jo silloin kun sen kirjoitit, mutten silloin kerennyt enkä nyt jaksanut selata sivuja niin paljoa taaksepäin:D Siis juttua hertsikan kirppareista. Aiheutti hirveän nostalgian ja kaipuun vanhoille kotiseuduille (joita en sinne muuttaessani olisi ikinä kuvitellut kaipaavani)! Kun piti lapsentulon myötä muuttaa isompaan asuntoon eri alueelle. Harkitsen kovasti käyntiä hertsikan avoimessa neuvolassa jonkin turhan syyn takia, tai retkeä picniciin joku aamupäivä.. T. Tuuli

    VastaaPoista