Social Media Icons

perjantai 8. toukokuuta 2015

"Ei meidän lapset koskaan..."

5 kommenttia Share It:

Yritettiin joskus ottaa viikottaisia yhteiskuvia minusta ja lapsista. Ei oikein ottanut tuulta alleen. 

Tiedättekö sen iltapäivän villin hetken, kun päiväunia ei nukuta, lounas on katapultattu ikkunaan lusikalla ja action alkaa? Tai kun nukkumaanmenoaika lähestyy ja kaikkien pinna kiristyy.

Kuka piirsi tapettiin? Hei, taasko sä uitat pikkuautoja vessanpöntössä? Enkö mä ole tuhat kertaa sanonut, ettei veljeä saa lukita kaappiin! Ei, ei vauvalle saa syöttää pähkinöitä! Hei, älä kävele kumisappaat jalassa mun sängyssä! Ei, ei, älä kiipeä sinne vaatekaappiin! 

Jos saisin euron jokaisesta "on sulla hommaa", "kylläpäs nuo on ehtiviä" tai "on siinä käsityötä"-tyyppisistä aloituksista, veisin hulivilit etelänlomalle. Kahdeksi viikoksi. Ja ehtiviä he ovatkin; kun esikoinen lähti aikoinaan liikkeelle, ryömi hän pistorasialle - ja tämä ei ole vitsi. Eteisen tapettiin joku ehti piirtämään permanenttitussilla ennen kuin maalari sai viimeisen vuodan kiinnitettyä. Keittiön lapsiportti ei ole este, vain hidaste, jonka yli mennään joku rahilla tai lasten tuolilla. Eteisen kaappi on kiipeilyteline ja äidin naistenlehdistä saa mahtavaa, kiiltävää paperisilppua, keittiöstä varkaudella ja viekkaudella anastetuilla harjoittelusaksilla tai sitten ihan rehdisti käsin.

Emme ole halunneet kasvattaa lapsiamme pumpulissa. Meillä ei ole kulmasuojia sohvapöydässä, ei feedereitä sormiruokailijalla eikä kenelläkään ole ollut konttauskypärää liikkeelle lähtiessään. Rakastan lapsiani, ja suojelisin heitä kyllä kaikelta, mutta aika usein (koko ajan) suojelua tarvitsee myös kotimme materia. Tussit ovat lukitussa työhuoneessa kirjahyllyn ylähyllyllä, ovissa on ovistopparit, lipastojen laatikoiden väliin olemme tunkeneet parittomia sukkamyttyjä jäykistämään laatikkoa ja lastenhuoneen vaatekaapin ovet ovat "lukossa" kuminauhoilla. Vessan ovi pitää aina lukita viidensentinkolikolla ulkoa päin, ettei himokylpyilijä ja vessanpöntöstä tavaroita alas huuhteleva 2,5-vuotias ehdi paikalle. Ulko-oveen asennettiin turvaketju, koska esikoinen jokin aika sitten oppi vaivihkaa avaamaan ulko-oven itse, ja kesken jauhelihakastikkeen keiton löysin hänet  hetken huhuiltuani hämmästelemästä rapun kattoikkunaa. Uskalsin viime kuussa laittaa olohuoneen pöydälle tulppaanimaljakon ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen (mutta takavarikoin salaa pallot ensin).

Olen aina pitänyt ihan tavallisena sitä, että toinen tekee veljestään muumion käyttämällä metreittäin vessapaperia, tyhjentää jokaisen auki saatavan laatikon, laukun tai korin, seisoo sohvalla vuoden vanhana, tekee jooga-asanoita keittiötuolilla keikkuen ja piirtelee graffitteja kerrossänkyyn aamukuudelta punaisella vahaliidulla jos työhuoneen ovi (lastenhuoneen vieressä) onkin jäänyt lukitsematta.
Ymmärtänette siis varmaan hämmennykseni, kun esimerkiksi äitini ja jotkut ystäväni ovat silmin nähden kummastuneita hitaasti todenneet, etteivät heidän lapsensa koskaan ole tiputtaneet tavaroita vessanpönttöön/piirtäneet seiniin/kaivaneet laatikoita/tiputelleet maljakkoja/syöneet huonekasveja/kantaneet vettä kastelukannulla leikkikeittiöönsä. "Ei kukaan teistä ole koskaan kaivellut laatikkoja kotona", sanoi mutsini, kolmen lapsen äiti. Mieheni mummo taasen muistaa kertoa huokaillen, kuinka Henkka lapsena iski ruuvimeisselin uuteen televisioon, porasi sähköhammasharjalla kylpyhuonekaakeleiden saumoja ja mäiskäytti pihakivellä tyylihuonekalun käsinojaan muina miehinä.

Aika monta kertaa syyksi tälle kaikelle luovuudelle, omatoimisuudelle ja yllytyshullun kokeilunhalulle on rivien välistä ehdoteltu kotihoidon virikkeettömyyttä. "Kun lapset saavat purkaa energiaansa ulkona riekkuen, eivät he villiinny kotonakaan". Ei auta selittää, että kahden kerhopäivän, yhden perhekerhopäivän ja miltei päivittäisten puistotreffien lisäksi meillä ulkoillaan joka aamu, ja yleensä myös iltapäivällä ruoan jälkeen. Olemme sikäli onnekkaita, että ihan naapurustossamme asuu paljon saman ikäisiä ja lapsiamme vähän vanhempia leikkitovereita, ja kesäisin puistoruokailusta ja aidatuista puistoista huolimatta hengailemme aika usein ihan oman pihan porukan kanssa, vaikka jonkin verran käymme tietysti myös puistoissa ja perhekerhossa.
Niinpä heittelen henkisiä yläfemmoja, kun isommat lapset ovat olleet hoidossa, ja lastenvahdit silminnähden yllättyneinä ovat henkäilleet, kuinka "kaiken sen ulkoilun, puuhailun ja reippaasti syödyn lounaan jälkeen lapsi istui koiran vesikuppiin ja toinen kiipesi kirjahyllyyn!". Mitä minä sanoin, tekisi mieli vastata, mutta nyökkään ja hymyilen pitkään. Priceless.

Mitä lähemmäs kesälomaa mennään, sitä leppoisammin huomaan suhtautuvani lasten.... Mielikuvituksellisuuteen, omatoimisuuteen ja kyltymättömään uteliaisuuteen. Puren hammasta, ja tuumin itsestään niin kovin ylpeän melkein-neljävuotiaan kanssa, että kyllä, se on tosi hieno punainen auringonkukka tuossa tyyriin hintaisessa tapetissa. (Ajatus liitutaulumaalilla maalatusta seinästä lastenhuoneessa ei tunnu enää pöllömmältä sekään.)

Mutta miksi tätä kaikkea mietin? Koska puolivuotias Allu lähti tänään liikkeelle. Toistaiseksi hän osaa vain peruuttaa, kääntyä määränpäässään oikeaan suuntaan ja kikattaa onnellisena konttausasennossa. Arvaatteko, mihin hän tänään ensimmäisenä suunnisti? Television antennipiuhan luokse.

And here we go again.

PS. Osallistuittehan jo äitienpäivän Lolli Jo-koruarvontaan? Jos päivänne koostuvat samanlaisista kommervenkeistä, olette vähintäänkin ansainneet voiton.

Seuraa Bloglovinissa, Facebookissa, Instagramissa (@lapsellistablogi) tai Blogilistalla

5 kommenttia:

  1. Meidän kaksi lasta on justiinsa sellaiset joita ei tarvitse juurikaan kieltää tällaisissa asioissa. Ainoa turvaväline on portit portaikossa, ja esim. maljakoita meillä nyt ei muutenkaan ole juuri esillä. Mulle tulee tämän tästä vastaan ihan uusia juttuja kavereiden keskusteluissa (pyykkikoneen lapsilukko tms.) koska meidän ei ole tarvinut moisia edes miettiä.

    MUTTA mä en laske tätä pätkääkään omaksi ansioksi vaan lapset on vaan niin erilaisia. Meidän 2- ja 4-vuotiaat on ketteriä, todella eläväisiä ja ehtiviä ja ovat esim. tippuneet niin monesta eri paikasta että en ole laskuissa mukana, sen sijaan juuri mikään kielletty ei ole houkutellut. Katsotaan ilmestyykö tämän jälkeen tussia tapettiin kun ääneen sanoin :)

    VastaaPoista
  2. Meillä opittiin noin 1.5 kk sitten ryömimään ja suoraa päätä sähköjohdon luo. Ehdin väliin ennen kuin sai sen suuhun. Muita suosikki kohteita lattialla on eläinten vesi- ja ruokakipot

    VastaaPoista
  3. kuulostaa erittäin tutulta..meillä pienempi karkasi puiston korkeista aidoista huolimatta alta 2veenä sieltä hetkessä..puhun pari minuuttia puhelimessa ni 100dvd on pitkin lattiaa..wc pytty o tukittu ties miten monesti.pienempi oppi avaamaan koiraportit n. vuoden iässä joten niistä ei oo hyötyä ku koiran kanssa..oon kiivetty jokapaikkaan,seinät o piirretty ,edellisessä asunnossa myös parvekkeen kaiteet ja lattia..ikkunasta heitellään millon mitäkin ..ja kyllä nää tyypit viettää useesti ison osan viikkoa päiväkodilla ja kotona ollessa puistoiltiin joka pv 2-3krt ja kerhot ja harrastukset päälle

    VastaaPoista
  4. Kuulostaa ihan siltä, että hommaa riittää! Meidän neiti piirsi myymälän avajaisten aattona kaupan seinään permanenttitussilla - mutta lohduttauduin sillä, että tulipahan sekin homma korkattua oman lapsen toimesta, niin ei tarvitse toisten olla pahoillaan, jos/kun taiteilijoita löytyy muistakin perheistä. Oli muuten hyvin kaunis kynäote kaksi vuotiaalla...

    VastaaPoista
  5. Kuulostaa tutulta! :D Lapsilukot keittiön kaapeissa ovat nykyään vaan pienoinen hidaste, kolmevuotias osaa avata ne jo näppärästi. Ja tussitaiteilu.. kyllä, täälläkin tapahtui näin isän vahtivuorolla. Lasten luovuutta ei tule tukahduttaa? ;D

    VastaaPoista