Social Media Icons

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Minä olen oikea nainen

52 kommenttia , , , , , , Share It:







But I'm Human, Not a Sandwich-blogin Iina kirjoitti blogissaan aiheesta, joka oli ja ei ollut minulle tuttu. Tai sanotaanko, että pystyin ja en pystynyt samaistumaan hänen postaukseensa. Maisa Torpan käynnistämä tissigate on saanut keskustelun naisellisuudesta ja naiseudesta vellomaan uudenlaisessa mittakaavassa, ja Iina kirjoittikin hyvin niistä fiiliksistä, jotka kumpuavat kun kuka tahansa tuntee olevansa oikeutettu arvioimaan toisen naisellisuutta. Viimeisillään raskaana ja painoa kerryttäneenäkin Iina painoi noin kuusikymmentä kiloa, ja pienirakenteinen ja hento Iina on saanut kuulla jo vuosia, kuinka hänessä on oltava jotain dramaattisesti vialla ja kuinka poikamainen hänen pieni vartalonsa on. Arvostelevat kommentit ja epävarmuus omasta naiseudesta tai naisellisuudesta on minullekin tuttua, vaikka minun tilanteeni onkin aivan päinvastainen.

Minä olen 175 senttiä pitkä, kengänkokoni on 42, nahkahansikkaani ovat kokoa 8,5 ja minulla oli D-kupin liivit jo yläasteella. Kerrytin esikoiseni odotusaikana painoa yli 40 kiloa, joten kyllä, painoni meni kolminumeroisissa luvuissa viimeisissä neuvoloissa. Minulla on leveät hartiat, leveä lantio, isot kädet ja jalat. Lysähdin jo kouluiässä huonoon ryhtiin, sillä häpesin pituuttani, ja sitä, että seisoin luokkakuvissa aina takarivissä. Normaalipainoisena, mutta kaikkia muita tyttöjä pidempänä ja isompana minä olin se, joka ei voinut vaihtaa kaverin kanssa vaatteita niin halutessaan, ja se, jonka perään oli ihan ookoo huutaa että läskiperse. Kasiluokalla jalkapallojoukkueellemme tilattiin uudet verkkarit. Minun olivat kokoa M, muiden XS tai S, ja kun nappiksenikin olivat miesten osastolta, tunsin olevani norsu posliinikaupassa. Miehekäs, kookas, suuri, valtava.

Koko ikäni olen toivonut olevani vähän pienempi. En laihempi (toisinaan kyllä myös sitä), vaan pienempi. Oli aika, jolloin etsin miesten urheilukenkäosastolta mahdollisimman siron näköisiä jalkineita, ja jolloin ostin liian pieniä kenkiä ja kuljin sitten rakkolaastareissa kuukausia. Osa hiertymistä jätti arvet, ja liian pienissä kengissäni kuljin raskain, pienin askelin. Olen toivonut olevani lyhyempi, jotta voisin käyttää korkokenkiä ilman että olen miestäni (ja aika monia muita) kymmenen senttiä pidempi. Aika usein, kun julkaisen kuvia itsestäni blogiini, mietin, että miksi minä näytän tuolta. Noin isolta ja muhkulta. Niin monesti olen toivonut, että olisin 160 senttiä pitkä, pieni ja hentoinen, sellainen jolla olisi pehmeä ääni ja kolmeseiskan jalka - enemmän nainen. Naisellisempi. Arvokkaampi.




Koska kyllä koolla ja ulkonäöllä on väliä. Kukaan ei avaa minulle ovea, ei tarjoudu nostamaan rattaita tai kantamaan painavaa laatikkoa - olenhan pienen miehen kokoinen ja aika arkisen näköinen nainen. Minun on aina oletettu jaksavan vähän enemmän ja pystyvän vähän enempään kuin esimerkiksi pienempikokoisilta naisystäviltäni. Tutuistani ne, jotka ovat pieniä, siroja, naisellisia ja kauniita, saavat mokat anteeksi olankohautuksella ja hymyllä, mutta kun minä eksyn, olen väärässä tai en ymmärrä, olen typerä ja osaamaton.

Kaikessa on tietysti puolensa. En ole koskaan ajatellut sukupuoltani erityisenä tai minua määrittävänä tekijänä - en koe olevani heikompi tai ajattele, etten pystyisi johonkin, koska olen nainen. Minä kannan ne kauppakassit ja nostan lapset ja rattaat yksin junaan, kannan muuttolaatikot, maksan laskut ja ajan mökkimatkat. Jos tahdon, pystyn, ja jos en osaa, opettelen. En haaveile kalliista merkkilaukusta tai edes kanna laukkua mukanani jos ei ole aivan pakko. En omista yksiäkään korkokenkiä eikä mieheni osta minulle koruja, mutten tunne olevani sen vähempää nainen kuin näyttävästi pukeutuvat ystäväni.

Mutta koska olen nainen, kohdistuu minuun ja minun ulkonäkööni erilaisia odotuksia. Muistan kuinka lapsena katkerana heräsin (koska minut herätettiin) tunteja ennen veljeäni paplareiden laittoon kun oli mummon syntymäpäivät. Istuin kiristävät ja puristavat tarrapaplarit päässä hiljaa nojatuolilla tai niska rullatun tyynyn päällä maaten aamuhämärässä jottei tukka menisi pilalle. Joka vuosi. Inhosin niitä rullia ja inhosin sitä tanttamaista kakkua, jollaiseksi hiukseni muotoiltiin, ja lohdutuksen sanoina kuulin vain: kauneuden takia pitää vähän kärsiä. Niinkö? Kenen? Miestenkin? Toisaalta hirveimpiin lapsuustraumoihini (tiedän, tiedän, first world problems) kuuluivat tummansiniset Kuomat ja vihreät tikkitakit, siis vaatteet, joita veljeni voisi käyttää myöhemmin. Kun pyysin päästä mukaan pilkkikisoihin, sanottiin minulle, ettei minua varmaan kiinnostaisi, ja että minä voisin jäädä pihalle leikkimään. Kun minä näpistin kaupasta suklaata 10-vuotiaana, soitettiin koko suvulle häpeäpilkusta ja auottiin päätä seuraavat kaksi vuotta. Mutta kun vajaat kaksi vuotta nuorempi veljeni otti juoksukaljat kaverin kanssa 16-vuotiaana, ei kenellekään saanut sanoa mitään, koska pojat on poikia.  Koska olen nainen, tuntuu, että minun täytyy tehdä aina vähän enemmän, yrittää vähän kovemmin, olla kaunis ja olla ihana. "Millainen nainen ei leivo kakkua lapsensa syntymäpäiville!". No tällainen. Sama nainen, jonka odotetaan pesevän kotona keittiön lattiaa ja keittävän kahvia vuorokautta alatiesynnytyksen jälkeen. Minä kuljen kolmen lapsen kanssa paikassa jos toisessakin, valvon yöt ja hoidan päivät, mutta kun mieheni vie lapset pihalle tai laittaa lounasta, on hän ihmisten silmissä yli-ihminen, arjen multitasking-supersankari.



Mitä tulee fyysiseen olemukseeni ja kokooni, en ole koskaan tuntenut olevani erityisen naisellinen, mutta ihan oikea nainen kuitenkin. Vaatteet ja pukeutuminen tuottavat minulle päänvaivaa, painosta riippumatta olen aina löytänyt itsestäni jotain dramaattista vikaa ja rumuutta, asioita, joita olen kuullut ja kuunnellut. Liian iso takapuoli, tosi leveät hartiat, kamala nenä, vinot hampaat, liian kiharat hiukset, amatsonin jalat.... Tykkään kyllä vaatteista ja kengistä, mutta tiedostan, että ostan ja käytän paljon vaatteita, jotka eivät imartele minua, tai jotka ovat liian isoja. Ajatus väljästä säkistä päällä tuntuu siedettävämmältä kuin väljä vatsamakkara, jonka kaikki näkisivät. Kun jokunen aika sitten ostin alusvaatemyyjän avustuksella uudet rintaliivit, kertoi hän luulleensa, että vaatteideni alla olisin isompi. Minä en kuitenkaan tiedä mitä niin nöyryyttävää, kuin liian pienet vaatteet tai kengät, ja aika usein ostankin vaatteita sovittamatta ja "varmasti tarpeeksi reiluina". Päälläni olevat alushousut ovat kokoa 48, ristiäisiin ostin sukkahousut kokoa 52, vaikka pari viikkoa sitten ostamani Levikset ovat 30''-kokoiset.

Äitinä, ja erityisesti tytön äitinä, yritän olla tekemättä vartalooni tai muiden vartaloihin liittyviä huomautuksia lasten kuullen, ja olla kasaamatta ulkonäköpaineita. En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut lasteni kasvukäyristä, ja yritän välttää heidän vertailemistaan kotona - heitä kuitenkin tullaan mittaamaan, arvioimaan ja vertailemaan erilaisten mallien mukaan läpi heidän elämänsä, neuvolasta kouluun ja työelämään. Olen hyvin napakasti vastannut ulkopuolisten ihmisten ja sukulaisten kommentteihin lapsistani, sillä näemmä on niin, etteivät pienet lapsetkaan säästy aikuisten asettamilta ulkonäköpaineilta.

Olemme mieheni kanssa huomanneet hyvin erilaiset sävyt, joilla tyttö-ja poikalapsista puhutaan, kirjoitetaan neuvolakortteihin tai joilla heitä katsotaan. Minulla on yksi tytär ja kaksi poikaa, ja kaikki ovat olleet keskivertoa pidempiä ja painavampia syntymästään saakka, mutta arvaatteko, kenen painosta tai pituudesta on puhuttu ikävään sävyyn? Niin, tyttäreni. Puolentoista ja kahden ikävuoden välissä hänellä oli suuri kasvupyrähdys, jonka aikana kahden käden sormilla laskettavat ihmiset huomauttivat juhlissa tai kahvipöydässä, että hänen poskensa ovat pyöristyneet, ja että kyllä on tytöstä tullut vanttera, yksi ehdotti, että hänen leivälleen laitettaisiin kevyempää levitettä. Alle kaksivuotiaalle, normaalipainoiselle lapselle! Samaan aikaan meille syntyi liki 4,7 kiloinen poikavauva - potra ja komea poika!



Jos jotain haluan omille lapsilleni painottaa ja opettaa, niin sen, että sukupuoli on kuitenkin vain sukupuoli. Se, että on tyttö tai poika, ei tee kenestäkään sen parempaa tai huonompaa, arvokkaampaa tai arvottomampaa, ei heikompaa tai vahvempaa. En odota heiltä erilaisia asioita tai mielestäni edes kohtele heitä (ikätason tuomia eroja lukuunottamatta) eri tavalla. Myös meillä vanhempina on samansuuntaiset ajatukset sukupuoleen kasvattamisesta (tai kasvattamattomuudesta). Meillä taloudenpidosta ja rahasta vastaan minä, keittiöstä mieheni, mutta minä en ole sen vähempää oikea nainen mieheni silmissä, eikä Henkka ole minulle yhtään vähemmän miehinen mies, vaikkei hän katso urheilua, puhu kavereilleen panemisesta tai koska laittaa ruokaa.

Puhuimme taannoin (hyvässä hengessä) lapsuuden perheeni kanssa vanhempien luomista odotuksista ja paineista. Minä ja nuorempi siskoni mietimme, kuinka meillä on aina ollut tunne siitä, ettemme riitä, jos olemme vain tavallisia. Äitini ollessani ala-asteella huolissaan jutteli opettajalleni vanhempainvartissa siitä, että minussa ei ehkä ole riittävästi anarkistihenkeä tai kapinaa, että olen liian... Tavallinen, liian mainstream. Se, että otin mieheni sukunimen ja rokotutin lapseni, oli äidilleni hampaan puremisen paikka. Sisareni nyökytteli ja myötäili puheenvuorollani, mutta veljeni kuunteli vieressä hiljaa ja sanoi sitten, ettei ole koskaan tuntenut painostusta suuntaan tai toiseen. Että hän on saanut aina vain olla juuri sellainen kuin on. Niinpä.

Ja miettikääpä vaikka tätä: minä olen koko ikäni halunnut olla äiti. Olen halunnut ison perheen, koiran, kauniin kodin, paperisia lumihiutaleita ikkunaan jouluisin ja mökkiloman perheen kesken kesäisin. Olen halunnut olla onnellinen ja elää vakaata perhe-elämää, käydä kahdeksasta neljään töissä ja puuhailla iltaisin kotona. Toisten silmissä se tekee minusta kunnianhimottoman, laiskan ja yhteiskunnan normeihin asettuvan, virran mukana uivan kuolleen kalan. Mutta jos olisin mies, olisin unelmien poikamies; halukas sitoutumaan ja asettumaan aloilleni.

Mitä siis on olla nainen? Minulle se aika usein näyttäytyy tunteena omasta riittämättömyydestä, oli kyse sitten ulkonäöstä tai asemasta. Vaikka kuinka yrittäisi, on jonkun silmissä aina vajavainen. Jokaisella tuntuu olevan oikeus arvostella, kommentoida tai ystävällisesti opastaa, tietokoneruudun takaa tai kasvotusten, ja meillä tuntuu olevan ikuinen velvollisuus antaa armon käydä oikeudesta, unohtaa tai ohittaa kuulemansa jos sellaiseen on aihetta. Mutta kun aina on joku, jonka silmissä on korjattavaa. Olet liian pieni, liian iso. Synnyttämättömän näköinen nainen, liian synnyttäneen näköinen nainen. Laiska luuseri joka lasten jälkeen jäi sohvalle makaamaan kilojensa kanssa tai itsekeskeinen ja turhamainen salihyppelijä, joka ei malta antaa aikaa lapsilleen kun on ne kerran tehnyt. Täytyisi olla töissä ja kotona, imettää pitkään, ei ehkä ollenkaan, tai sitten vain vähän aikaa. Olla kaunis, huolehtia itsestään, muttei kuitenkaan olla liian turhamainen. Pitäisi muistaa liikkua, levätä, tavata ystäviä, pitää yhteyttä sukulaisiin, opiskella korkeakoulututkinto, luoda uraa, tehdä lapset nuorena, tehdä lapset vanhempana. Olla upea vaimo, ymmärtäväinen ja tsemppaava ystävä ja loistava äiti, jaksaa kuin Duracell-pupu ja kuitenkin ottaa sitä omaa aikaa. Hassua kyllä, myös minun vuorokaudessani on 24 tuntia.

Mutta minä olen tällainen. Menen toisinaan nukkumaan ilman että pesen naamaa tai hampaita, karsastan jalkavoiteen käyttämistä, värjään hiukset kaksi kertaa vuodessa. Juon pannullisen kahvia päivässä, ulkoilen ja liikun liian vähän. En ole sheivannut sääriä koko talvikautena (!) enkä ole koskaan käynyt pedikyyrissä. Minulla on raskauskiloja, raskausarpia, ja kiloja ihan muuten vaan. En ole luonnonkaunis, enkä vaimomatskua vaikka vaimo olenkin. Tänään poseerasin parkkipaikan kulmassa, tukka likaisena ja kulmakarvat villeinä rehottaen, mutta sain silti esikoiselta "kauniin kuningattaren kruunun" eikä mieskään ole näillä näkymin lähdössä mihinkään.

"Ei mikään haittaa, me kaikki ollaan epätäydellisiä", sanoi kaksivuotias poikani, kun opetteli ajamaan potkupyörällä. Hän pyyhki tomut polvista, nousi maasta, nosti pyöränsä ylös ja yritti uudelleen. Se on sanoma, jonka haluan lapsilleni välittää. Ei virheettömyys ole täydellistä. Ja minun silmissäni he ovat täydellisiä minkä kokoisina tai minkälaisina tahansa. Oppisipa sitä vain itsekin rakastamaan ja arvostamaan omaa ainutlaatuista vartaloaan ja itseään samalla tavalla, ehdoitta.

Minä olen silti, kaikesta huolimatta ja juuri sen takia, oikea nainen, yhtä oikea kuin aivan erilainen, ihana Iinakin on.

Millainen nainen sinä olet? Entä lähdetkö mukaan Iinan haasteeseen? Ohjeistus kuuluu näin: "Ottakaa kuva itsestänne, postatkaa se tekstin kanssa tai ilman blogiin tai somekanaviin hashtagilla #OIKEANAINEN. Näytetään medialle miltä näyttää oikea nainen, koska jokainen nainen on oikea nainen."

Seuraa Bloglovinissa FacebookissaInstagramissa (@lapsellistablogi) tai Blogilistalla

52 kommenttia:

  1. Aivan loistava kirjoitus! Ei lisättävää.

    VastaaPoista
  2. Ihan loistava kirjotus:D

    VastaaPoista
  3. Mä yleensä jätän mieluummin kommentoimatta kuin kirjoitan tällä kamalalla puhelimella mutta voi Anna miten upea teksti ja upea sä!
    Tunnen isona ja isojalkaisena naisena suurta sielujen sympatiaa näissä ulkonäkökomplekseissa, mutta kirjoitit paljon tissejä tärkeämmästä asiasta! Oivaltava ja viisas teksti odotuksista ja rooleista ja kehuisin vieläkin enemmän jollen todella inhoaisi tätä puhelimella sorvaamista.

    VastaaPoista
  4. Loistava kirjoitus! :)
    Pystyin samaistumaan tuohon täysin. Mulla on pituutta 182cm ja paino kävi myös toisen lapsen raskausaikana kolmenumeroisilla, nyt taas jotain päälle 80 ja alle 90. ;) Kengänkoko venahti ennen raskauksia olleesta 41:stä raskauksien myötä kokoon 43... joten todellakin tiedän mitä on olla amatsoni.

    Lisäksi todella kaivertaa nuo jutut mitä tytöistä ja pojista sanotaan. Täysin normaalipainoiselle tytölleni (joka vain sattuu olemaan sirorakenteinen, joten pehmeys näkyy) on kaverit jo kommentoineet että vähän painoa vois pudottaa. Niin typyhän on sentään jo viisi vuotta. Saman malliselle pojalle ei takuulla kukaan kommentoisi mitään....

    Lisäks tosiaan tytöiltä odotetaan automaattisesti tietynlaista käytöstä. Onneks minä olen ollut jo lapsena se villi ja rämäpää "peppi pitkätossu" niin odotteet mun villiä tytärtäni kohtaan lienee hiukan vähemmät. ;)

    VastaaPoista
  5. Voi Anna, sä oot huippu! Veit sanat suustani monessakin asiassa. En löydä enempää sanoja tähän. Terveisin, siro 42 ja amazonin runkolla.

    VastaaPoista
  6. Todella (todella!!!) hyvin kirjoitettu!

    VastaaPoista
  7. Olet kyllä uskomattoman kaunis nainen! Juuri tuollaisena.

    VastaaPoista
  8. Aamen! Ihan huippu teksti. Ja tasan lähden mukaan. Luin tuossa pari tuntia aiemmin Iinan kirjoituksen ja itselläni myös päinvastainen tilanne kuin hänellä, olen aina ollut se iso, kömpelö ja hömelö, jonka painoa on kommentoitu alakoulusta asti ja nimike amatsooni on minullekin tuttu, oman äitini käyttämä. En koskaan tiedä miten siihen pitäisi suhtautua, koska ei se nyt varsinaisesti imartelevalta kuulosta, pikemminkin joltain Justiinan ja luolanaisen sekoitukselta.

    VastaaPoista
  9. Tätä voisi sanoa täydelliseksi blogikirjoitukseksi. Paras mitä olen lukenut sinä aikana kun olen blogeja seurannut (n. 7vuotta)! Tyhjentävä, johdonmukainen, ajankohtainen! Nyt en voi muuta sanoa kuin onnea, olet loistava nainen ja kirjoittaja/bloggaaja! :)

    VastaaPoista
  10. Sä oot täydellinen! <3

    VastaaPoista
  11. Aivan upea kirjoitus! Arvostakaamme jokainen itseämme naisena!

    VastaaPoista
  12. Olen 15 vuotias tyttö en meikkaa tai käytä paljastavia "poikien mieleen" olevia vaatteita. Tästä aiheesta kuulen monesti.Olen kuullut muitten puhuvan,että ei olisi ulkonäön perusteella uskonut että olen näinkin mukava.Minulle tämä ei ole mikään ongelma,mulla on hyvä itse tunto jne. mutta sellainen kohtelu tosiaan pistää miettimään että miten ne muut nuoret on kasvatettu! Tää teksti oli aivan loistava ja sä olet Anna upea äiti ja nainen.

    VastaaPoista
  13. Oot ihan mahtava <3 Huikee ja todellakin oikea nainen. Etkä ainakaan mun silmään näyttäny (sillon kun törmättiin, tai kun bongasin ja ahistelin sinua :'D) ollenkaan isolta vaan tuli todella lämmin ja rento vaikutelma sinusta. Semmonen että oot aika hauskaa seuraa! Hieno kirjoitus taas, hyvä sinä!

    VastaaPoista
  14. Teit sen taas. Niin oikeaa asiaa ja aivan mahtava kirjoitus. Paras seuraamistani blogeista!

    VastaaPoista
  15. Sanottaisko, että aivan huikea postaus! Täynnä asiaa. Voin niin samaistua tuon pituuden puolesta, täälläki naisella vartta vaatimattomat 174cm. Vaikutat niin sellaiselta naiselta, keneen olis mukava tutustua! Oikea nainen! :)

    VastaaPoista
  16. PISTE. Hyvä teksti ja samaistuin niin moneen kohtaan. Jännä kun luin ja katsoin kuvia niin en voi uskoa, että kyse olisi sinusta :) Kiitos kun jaoit tämän kanssamme ja leuka pystyyn upea nainen!!

    VastaaPoista
  17. Aivan mahtava kirjoitus! Paljon olisi tähän kirjoitettavaa (purnattavaa maailmalle), joten pitääpä katsoa jos tarttuisi aiheeseen itsekin! Hyvä me naiset!!!

    VastaaPoista
  18. Sä olet aivan uskomaton! Kyyneleet silmissä luin ja isoksi osaksi samaistuin. Sä olet niin aito ja ihana! ❤

    VastaaPoista
  19. Ihana teksti ja upea sinä!

    VastaaPoista
  20. Voi että, niin avoimesti ja suoraan korjoitettu teksti! Aivan loistava aihe, koska nykyään ulkonäköpaineet on aivan hirvittävät jo pienillä lapsilla :( Oikeen pelottaa kasvattaa kahta tyttöä, onnistunko siinä, että he osaisivat arvostaa itseään juuri sellaisina kuin he ovat, välittämättä muiden mielipiteistä :/
    Mutta Anna oot ihan huikea, varmasti ihana äiti ja vaimo, ja juuri täydellinen omana itsenäsi! Älä koskaan muutu! <3 :)

    VastaaPoista
  21. Kuvat ilmeisesti vääristää aika paljon, olen nimittäin aina luullut että olet n. 165 cm ja naisellisen muotoinen mutta et missään tapauksessa "liian" iso. Itse olen aika lyhyt ja erittäin siro, siitä saa kuulla aina ja joka paikassa kommentteja eikä ne yhtään mairittele. Työkaveri sanoi päin naamaa että näytän ihan lapselta, anoppi luulee etten jaksa edes kauppakasseja kantaa, ikää on lähes 40 ja luullaan parikymppiseksi. Onhan se ehkä ihan hyväkin mutta tuntuu että koko ajan pitäisi todistella ihmisille että olen aikuinen ja pystyn tekemään asioita vaikka olenkin "niin kauhean pieni".

    VastaaPoista
  22. Hyvä kirjoitus, kiitos! Itselleni kävi niin, että vasta raskausaikana ulkonäköäni alettiin kommentoida. Tutut, tuntemattomat ja anoppi. Sain kuulla, että mulla on iso maha, läskiä, finnejä, mitä milloinkin. Aikaisemmin ulkonäköäni ei kommentoinut kukaan, taisin tavallisen näköisenä ja kokoisena sulautua joukkoon. Olin ihmeissäni, kun kommentointi alkoi enkä osannut suhtautua siihen ollenkaan. Kommentointi loppui vuosien päästä, mutta pisti miettimään asiaa. Voin vaan kuvitella mitä se tekee itsetunnolle, jos joutuu kuuntelemaan tuollaista pidempään tai koko ikänsä.

    VastaaPoista
  23. Tulipas hyvä mieli, ja paransit päivääni ! Pelkäsin itse koko raskaus ajan isoa vauvaa koska kaikki kauhistelivat isoa mahaani. Lopulta syntyi yliaikainen siro tyttö. Ihmettelen miksi muut eivät saa raskausarpia ja minun mahani on täynnä tiikerin raitoja vaikka kuinka hieroin mahaani bio oilia koko raskaus ajan. Tai mummoni tokaisee raskaus aikana: "ei sinulle ole ainakaan suonikohjuja vielä tullut". Joo ei tullut, mutta siitä huomaa että koko ajan arvostellaan ulkonäköä ja tekemisiä. "Kai se saa sinun maitoa?" "Nukkuuko se joka päivä ulkona?"
    Mahtava korjoitus Anna! Ihanan epätäydellistä elämää ! ;) Sinä jos joku, kirjoitan aitoa mammablogia johon samaistua! Tulee suorastaan täydellinen äiti olo, mitä harvoista blogeista saa ! :)

    VastaaPoista
  24. Ihana olet! Terveisin. Nainen 176cm ja pirun tyytyväinen siihen. :)

    VastaaPoista
  25. Tosi upea kirjoitus! Oli kiva lukea, että oot ottanut asian puheeksi myös perheesi kanssa, koska ainakin tekstin perusteella se oli ihan aiheellista. Toivon että kaikilla olis sama rohkeus huomauttaa läheisilleen tällaisesta.

    VastaaPoista
  26. Niin hyvä kirjoitus! Sinä hehkut sisäistä kauneutta! Ja jos on sisäisesti kaunis, se näkyy ulospäin! Olet kaunis nainen. <3 Itsekin olen aina ollut luokan isoin tyttö, siskoistani olen levein lantiosta ja hartiat menevät samaa linjaa. Olen 168,5cm pitkä, mutta tunnen itseni ISOKSI. Silti kaipaan sitä "muhkupeppua" koska se oli parempi vaihtoehto kuin mikä kahden raskauden jälkeen on.. Leveä ja lättänä. Mieheni on vain muutama sentti minua pidempi, joten käytän myös aniharvoin korkkareita. Olen yrittänyt ajatella, että minulla on malliltaan urheilijan vartalo, vaikken mikään urheiija olekaan.

    VastaaPoista
  27. Mahtava kirjoitus, mahtava sinä! <3

    VastaaPoista
  28. loistokirjoitus!!!!!!!!

    VastaaPoista
  29. Olipa hyvä kirjoitus! Itse olen 177 cm ja kengän koko on lasten myötä venähtänyt 42:sta 43-44:ään. Kuppikokokin on pieni joten kyllähän se niin on että aina on tuntunut ettei kuulu muottiin. Ihan vasta viimevuosina olen pikkuhiljaa oppinut hyväksymään ja rakastamaan itseäni ihan juuri tällaisena kuin olen. Tosin kyllä yhä edelleen kenkien osto ahdistaa (luojalle kiitos nettikaupoista). Monet kerrat olen minäkin toivonut olevani 10 cm lyhyempi, 38 jalkainen ja isompirintainen vaikka oikeasti olen ihan hyvä juuri näin. Yllän yläkaappeihin, en kärsi niska- ja hartiavaivoista ryntäiden takia ja pysynpähän ainakin tuulisella säällä pystyssä ;)

    Omia lapsia toivon osaavani kasvattaa siten että he osaisivat arvostaa itseään ja muita ihan muiden kuin ulkoisten seikkojen perusteella. On surullista että jo päiväkoti-iässä alkaa tulla paineita siitä millainen tytön tai pojan kuuluu olla.

    VastaaPoista
  30. Ihana teksti! Kiitos piristit päivääni! :)

    VastaaPoista
  31. Mahtava kirjoitus! Pysty samaistumaan moneen kohtaan. Mun mielestä just naisille kasataan isommat paineet elämässä. Itse olen saanut kuulla koko ikäni arvostelua valinnoistani; olen kotona lasten kanssa, teen väärin. tein miehen vapaa päivät töitä, hylkäsin lapseni jne listaa voisi jatkaa pitkään.. Kun nyt sain toisen lapsen, toivoin alussa tyttöä, mutta kun tieto varmistui että poika tämäkin on. Ensin olin surullinen, mutta sitten huokasin helpotuksesta ei musta oo kasvattaan tyttöä, ainakaan vielä. Oma itsetunto on niin huono, että kuinka voisin olla esimerkkinä tytölle..

    VastaaPoista
  32. […] Lapsellista -blogin Anna kirjoitti omista kokemuksistaan oikean naiseuden äärellä. Kokemuksista, jotka voisin allekirjoittaa ominani koska vaan. Mä en ole koskaan ollut mielestäni […]

    VastaaPoista
  33. Upea teksti! Kiitos tästä, pakko jakaa :)

    VastaaPoista
  34. mainio kirjoitus- just näin, kiitos!

    VastaaPoista
  35. Yhdyn edellisiin, huippu kirjoitus, kiitos! Juuri tällaista naisen elämä on.

    VastaaPoista
  36. hieno kirjoitus! Myönnän, että itkin tätä lukiessa. Niinhän se on naiseudelle ei ole olemassa mitään tarkkoja määritelmiä! Mä olen taas aina ollut lyhyt, 155cm ja joskus nuorempana toivoin todella hartaasti, että olisin 10 cm pidempi että mua ei koko ajan luultaisi nuoremmaksi kuin olen ja en muutenkaan ollut teiniä omasta mielestäni kaunis, kun oli silmälasitkin. Olen ehkä vasta 10 vuotta tuntenut, että olen täysin sinut pituuteni kanssa ja olen jo 34. vaikka nykyään olen hieman ylipainoinen, ei se juuri haittaa :) no alan taas liikkumaan enemmän, kunhan olo muutenkin taas paranee :)

    VastaaPoista
  37. Niin <3 ja kyllä - tekee mieli "tarttua kynään" ja kirjoittaa oma tarina.

    VastaaPoista
  38. Niin ihana kirjoitus! Samastuin moneen kohtaan. Ihana kuulla rohkaiseva teksti naisena olemisesta. En edes ymmärrä, miten iteki oon niin epävarma vartalostani. Oon aina ollu, oon si ollu painoindeksin normaalipainon alarajoilla tai lievästi ylipainonen. Itellä suurin ongelma on ollu, et ajattelen olevani liian iso tai lihava. Mitä väliä sillä edes on onko iso vai pieni? Ja jos pienet haluisivat olla vähän isompia ja isot pienempiä niin miksi kadehdimme toisiamme? Tai ehkä oltais tyytyväisiä just tän kokosina ja näkösinä ku ollaan, jos vaan hyväksyttäis ittemme ja toisemme. Jos opittais rakastaa itteemme tälläsinä. Toivottavastu moni osaakin. Itellä tää on vielä vaihees.

    Mut aivan ihana teksti ja tärkee asia!

    VastaaPoista
  39. Ihan uskomattoman hyvä kirjoitus !!! Ehkä paras koskaan lukemani blogikirjoitus...

    VastaaPoista
  40. Ihan huippu kirjoitus! Olet ihana, Anna! Tosta pituudesta tuli mieleen, että kaikki on niin suhteellista. Mä olen 167cm ja varsinkin omien sukulaisten keskellä aina se pätkä, vähintään sen päätä lyhyempi. Pitkään toivon, että niitä senttejä jostain vielä siunaantuisi, mutta näin kolmenkympin pahemmalla puolella lienee jo viisasta unohtaa pituuskasvu

    VastaaPoista
  41. Jännä sinänsä, että mulla pituutta 172 cm ja olen (pitkien sukulaisten) takia pitänyt itseäni lyhyenä... Siis vaikka olen nainen, niin lähisuvussa useampi mua pidempi nainen. Sitten jotenkin koulussa ja opiskelu-aikana seura kaverit + muu seura oli myös pitkän sorttista ja kuvittelin olevani tavallisen mittainen. Sitten valmistuin ja aloitin töissä, järkytykseni oli suuri kun huomasin, että mähän olen pidempi kuin moni MIES. Siinä vaiheessa kun opastajani (mies) katsoi mua yläviistoon, mua rupesi nolottamaan... Taustalla mulla on vielä monen vuoden ratsastus harrastus, äiti joka huuteli koko ajan "selkä suorana, muista hyvä ryhti!" ja muutaman vuoden pilates harrastus, joten pienehkö taipumus korostaa pituutta... Paino mulla on keikkunut useimmiten normaali painon ylärajoilla ja välillä ollut muutama kilo ylipainon puolella. Mulle iski siis aikuisena todellisuus silmille siitä, että olenkin isomman sorttinen nainen. Teen töitä mies valtaisella alalla, ja jotenkin huvittavaa kun niin moni mies on joko saman mittainen kuin minä tai jopa lyhkäisempi. :) Pitkien sukulaisten takia oma mieskin saanut kuittailuja pituudestaan, vaikka on keskimittainen. Mulla on oman vaarin mummo, joka oli syntynyt 1800-luvulla, 180 cm pitkä ja ollut aikanansa pituus ihme naisena sekä sieltä selittyy varmaan suvun pituusgeenit. :)

    VastaaPoista
  42. Anna, niin ymmärrän sua! Hieno, rehellinen teksti.

    VastaaPoista
  43. Mulla on koko elämäni ajan ollut friikki olo, koska olen yli 180cm pitkä äärimmäisen naisellinen nainen, jonka tissit on kokoa 70A. Kahden lapsen imettämisen jälkeen. Kengänkoko on 43. Korkkarini ovat mittatilattuja.

    Yleensä kuulen kommentiksi transua, koska kroppa ei oikein istu mihinkään muottiin. Varsinkin nuorempana tapasivat humalassa huudella sitä. Kaverit itkivät, kun vaatekoko oli 38 eikä 36. Minä mietin, että mistä saa minun kokoiselleni nättejä alusvaatteita, kun koko 36 on kuin nuken alushousut tällä lantiolla.

    Olen iloinen, että puhut myös naisten pituudesta. Yleensä ainoat numerot, joilla naisia käsitellään ovat vaatekoko ja paino. Todellisuudessa se, että mina pukeudun kokoon 40-42 tällä pituudella tarkoittaa sitä, että olen laiha ja androgyyni.

    Terveisin, mieheni on minua lyhyempi.

    VastaaPoista
  44. Mä niin pystyn samaistumaan tähän tekstiin! Elämänläheistä arkea kolmen lapsen kanssa eläen, tukka nippanappa aamusella pikaiseen harjattuna, meikkaamista en ole vaivautunut koskaan edes opettelemaan, pää viidentenä jalkana arjen kiemuroissa (työ, koti, lasten ja omat harrastukset, koirat ja mies - ei välttämättä tässä järjestyksessä!!) jalat tiukasti maassa muiden ajatuksista viis veisaten.
    Ollen juuri sitä mitä olen kaikkine ylimääräisine kiloineni ja elämän jättämine jälkineen - olen juuri tällainen tässä, ota tai jätä! Tämän toivon voivani myös lapsilleni siirtää ja heitä tukea - olet paras juuri sellaisena kuin olet.

    VastaaPoista
  45. Olen aina luullut, että olet noin 160 senttinen ja pienipalkkainen. Kuvat vaan näyttävät siltä :) itse olen 182 cm ja raskauksien myötä jalka on nyt 45.

    VastaaPoista
  46. Pienijalkainen :) tää iPad on ihan kamala.

    VastaaPoista
  47. Pitää olla vahva että pystyy pitämään oman päänsä, sen oman elämäntyylinsä. Usein tunnen olevani poikkeava, mutta välillä sitä kohtaa ihmisiä jotka tuntuvat seikkailevan samoilla aalloilla. Olet upea.

    VastaaPoista
  48. Kiitos! Siis aivan mahti kirjoitus! Pystyin todellakin samaistumaan tähän! Minulla on 1 sisko ja 2 veljeä ja olen aina kadehtinut sitä, että suku oli aina enemmän kiinnostuneita veljieni saavutuksista. T. Toinen 42-43 jalan koon omistaja, 180cm pitkä, vaatekoon L/42 omaava nainen

    VastaaPoista
  49. Komps. Farkut 30", vaikka paino alkaa vitosella yleensä. Yläosat kokoa s, että mikä epäsopusuhta. en myöskään ole ajellut sääriä vielä, väitän että siksi mua ei ole palellut ;) painoin viimekesänä 10kg vähemmän, nyt on alle 30 viikojakin joten oh joy, miltä näytän tänäkesänä-ja kuopustytär painoi 4.5kg.. mutta en mä jaksa välittää, olkoot.

    VastaaPoista
  50. Pakko olla samaa mieltä edellisten kommentoijien kanssa: kertakaikkisen upea ja ihana kirjoitus. Ja aito ja älykäs. Samastun moniin sun kokemuksiin ja "fiiliksiin itsestä" ja myös noihin arvoihin!

    VastaaPoista
  51. Sinä, kirjoittaja, olet kaunis ja viisas. Turvallisuudentunnetta herättävä, lämmin.
    Upea ilmestys kaikessa rentoudessasi!!! <3
    Olen itse vähän pienempi, 170 cm pitkä, mut harteikas, fyysisesti vahva. En herätä sitä suojeluvaistoa kenessäkään. Mutta en kaipaakkaan erityiskohtelua, sillä on valtava lahja, kun lapset ja lemmikit kerääntyvät kainaloihin, polvitaipeisiin ja masumakkaraa vasten kehräämään!! <3 <3 <3

    VastaaPoista