Social Media Icons

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Pelottaako? Ei, olen kauhuissani!

12 kommenttia Share It:
IMG_6707 image

Blogipostausluonnoskansiota selatessani löysin tämän tekstin, jonka kirjoitin piisamirotta-hetkenäni, viikkoa ennen vauvan syntymää. Jälkeen päin kaikki pelko ja huoli tuntuu suoranaisen liioitellulta, mutta muistan, että aina ennen vauvan syntymää ja heti hänen syntymänsä jälkeen minut on vallannut pelko, huoli ja stressi. Olen nähnyt väkivaltaisia vallankaappausunia, itkenyt kolmannen maailmansodan syttymismahdollisuutta, pelännyt tulipaloa ja autokolaria. Ensimmäisinä öinä synnytyksen jälkeen näimme mieheni kanssa molemmat hyvin pelottavia, läpitunkevia ja väkivaltaisia painajaisia, joissa kotiimme tunkeutui aseistettuja ihmisiä, lapsemme kaapattiin tai pakenimme jotain outoa ja pelottavaa. Sama on toistunut, kun lähellä tai vähän kauempanakin on tapahtunut. Kun kaveri teki itsemurhan vuosi sitten, näin hänestä hirveitä ja haikeitakin unia kuukausia. Kun toinen menetti lapsensa seitsemän viikon iässä ja kun samalla viikolla Spatz kertoi sairastavansa syöpää, tuntui, että oman olen tuhlaillut oman onneni ja että väistämättä edessä on jotain hirvittävää.

Mutta ne fiilikset reilun viiden kuukauden takaa, viikkoa ennen vauvan syntymää, olivat yhtenä(kin) iltana nämä:

Olen aina jossain määrin maalaillut kauhukuvia mielessäni. Tai oikeammin varmaankin ajatellut, että kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. Olen ollut varma, että Tallinnan päiväristeilyalus navigoi jäävuoreen juuri minun vuorollani ja että juuri minun työmatkalleni sattuu se holtiton rattijuoppo joka syöksee kaikki väistämättömään tuhoon. Olen lapsesta saakka surrut sitä, että jonain odottamattomana hetkenä elämäni loppuu ja että silloin mitään ei ole vain jäljellä, ei minulle. En usko kohtaloon, en Jumalaan, en perimmäisiin tarkoituksiin. En voi ennustaa, mihin suuntaan elämä vie, ja se on paitsi jännittävää myös lohdutonta. Uskon, että on vain tässä ja on nyt.

Lasten ja etenkin vähäisten yöunien ja raskaushormonien myötä tämä tunne ja ominaisuus minussa on kertaantunut. Ehkä tuhatkertaiseksi. Huolen ja kauhuskenaarioiden lisäksi kuvaan on astunut lasten myötä myös mieltä kalvava syyllisyys, joka ei jätä hetkeksikään rauhaan. Pala kurkussa tilitin Eeville muutama päivä sitten, millaisista asioista saan sydämentykytyksiä ja kylmän hien pintaan. Hyvä ystävä uskalsi nauraa ja lohduttaa, ja vaikka tavallaan hirveimmän paniikinkin keskellä tiedän, että pelko on turhaa, en uskalla nauraa.

Viime viikkoina olen syyllistynyt ja kauhistunut yhdestä sun toisesta asiasta. Olin todellakin viime viikolla kolarissa, kun suojatiellä punaisia päin auton kylkeen ajoikin pyöräilijä, joka pakeni paikalta kun sain tärinältäni noustua ulos autosta. Onni onnettomuudessa oli, että olin vasta lähdössä liikkeelle, koska valot vaihtuivat kolmea sekuntia aiemmin vihreiksi. En ole päässyt yli ajatuksesta, että nopeutta olisi ollut enemmän (jos en olisi siis seisonut hetkeä aiemmin punaisissa valoissa) ja olisinkin tehnyt äkkijarrutuksen kovassa vauhdissa, jolloin pyöräilijäkään ei olisi selvinnyt naarmuitta (nyt hän kolhaisi auton sivua, mutta omien sanojensa mukaan hänelle ei käynyt kuinkaan). Olen lukenut myös kauhutarinoita kolaritilanteissa irronneista istukoista, ja kolaria seuraavana päivänä Hesarissakin kirjoiteltiin matkasynnytyksessä sattuneista sikiön kuolemantapauksista, jotka ovat johtuneet istukan irtoamisesta - ja sellaisessa tilanteessa aikaa on kuulemma alle kymmenen minuuttia. En minä olisi Helsingin keskustasta ehtinyt siinä ajassa ambulanssilla sairaalaan ja leikkuriin! Sydän läpättäen olen kolarin jälkeen ajanut kahdeksaakymmenen kilometrin tuntivauhtia 120km/h-alueella, ignoorannut ohi posottavat ja keskisormea vilauttelevat autoilijat ja pitänyt tiukasti katseen tiessä ja radion pois päältä. Auto-onnettomuuspelkoani ei varsinaisesti lievittänyt Autoliiton videot testatuista turvakaukaloista ja nukeista törmäystilanteissa....

Auto-onnettomuuden lisäksi olen kolme vuotta pelännyt, että kodissamme syttyy tulipalo. Rukoilin miestä asentamaan yhden ekstra-palohälyttimen ja napsuttelen jatkojohdot, modeemit ja kodinkoneet pois päältä öiksi. Kun yhdestä palohälyttimestä loppuivat patterit, ja unohdin ostaa kaupasta uuden, nukuin kaksi yötä hyvin katkonaisesti. Keittiön oviaukossa on lapsiportti, liesi, uuni ja pesukone ovat lapsilukollisia versioita ja hiljan asennutin ulko-oveen myös turvaketjun. Pesuaineet on nostettu niin korkealle, että kipuan porrasjakkaran kanssa kaivamaan nestemäistä pyykinpesuainetta kaapista. Eniten minua ahdistaa kuitenkin ajatus siitä, että lastenhuoneen ja meidän makuuhuoneemme välissä on olohuone - mitä jos en yöllä heräisikään lasten huutoon? Mitä jos yöllä tapahtuisi jotain? Syttyisi tulipalo? Joku murtautuisi kotiimme? Ja kun lapsi on kerhossa kuusi tuntia viikossa.... Mitä jos hän hoitajain silmän välttäessä tippuisikin kiipeilytelineestä pää edellä alas? Tai kerhoretkelle vievä bussi ajaisikin kolarin? Käärme purisi? Tai punkki?

Todellisten ja oikeiden uhkien ja vaarojen lisäksi huomaan, kuinka tieto vain lisää tuskaa. Jogurtti aiheuttaa jonkin tutkimuksen mukaan syöpää! Sokeri on myrkkyä! Täysmehut ja hedelmätkin on saatanasta! Lastenvaatteisiin ruiskutetaan hirvittäviä kemikaaleja! Tutti pilaa hampaat ja puhekyvyn! Karieksen voi saada perhekerhon leluista! Yhä useampi lapsi on ylipainoinen! On täi-kausi kerhoissa ja päiväkodeissa! Ebola riehuu maailmalla! Jalkaspesialisti tyrmäsi 90% lastenkengistä! Pitäisiköhän ottaa kausi-influenssarokotus? Vesirokkorokote? Ja entä kaikki ne kuukaudet, kun lapset sylkivät D-vitamiinitippansa pois suusta sinnikkäistä huijausyrityksistä huolimatta - tuleekohan heistä riisitautisia? Diabeetikkoja? Keskivartalolihavia? Kaamosaikaan masentuvia? Olenko ollut riittävästi läsnä? Onko meidän arkemme kotona tarpeeksi virikkeellistä? Mitä jos olen munannut koko varhaislapsuuden ja kiintymyssuhteen ja tulevat parisuhteet olemalla tällainen.... Keskinkertainen? Ja entä tämä blogi sitten - vihaavatko he minua aikuisina, kun olen jakanut (rajatusti) tuntojani ja osan perhearkeamme kymmenien tuhansien ihmisten kanssa? Tuleeko heistä koulukiusattuja? Koulukiusaajia?

Vanhemmuus ja äitiys on parasta ja raastavinta, mitä olen ikinä kokenut. Parasta syistä, joita ei tarvinne sen kummemmin avata; onhan minulla kaksi maailman ihaninta, rakkainta ja hienointa lasta, ja kolmas tulossa. Raastavinta se on siksi, että parhaimpinakin hetkinä ja päivinä tunnen alituista riittämättömyyttä. Pitkä imetys, perhepetikuukaudet, lasten kantaminen, sormiruokailu, halittelu, sylittely ja oman elämänsä omistaminen perhe-elämälle ja lapsille unohtuu sillä sekunnilla, kun hermo palaa hikisessä pukemistaistelussa kiireaamuna, kun ei yhtään huvittaisi maistella enää hiekkakakkuja tai kun Äityleissä nostatetaan taistelutahtoa keskustelemalla siitä, kuinka usein ja missä iässä lapsen olisi hyvä olla hoidossa. "Sinun arkesi on jonkun lapsuus"-tyyppiset muistutukset ja perhelehtien kiintymyssuhde-ABC-artikkelit ovat omiaan lisäämään syyllisyyden tunnetta ja fiilistä siitä, että on korkeintaan keskinkertainen asiassa, jossa haluaisi olla parempi kuin kukaan muu. Koska vain paras olisi kyllin hyvää lapsilleni. Viimeistään viikonloppuna sain varmistuksen sille, että kaikkensa yrittäneenäkään ei koskaan tule olemaan kyllin hyvä: ystäväni kuusivuotias (kotitekoisen) kanarisottoannoksen eteen saadessaan huokaisi syvään ja parahti sitten: "KUKAAN EI ENÄÄ RAKASTA MUA!".

Onneksi on myös hetkiä, jolloin voi ajatella suoriutuneensa ihan hyvin. Pikku Perunan, Tuiki tuiki tähtösen, Jänis istui maassa, Pupuperheen ja Nokikolarin lisäksi kolmevuotias laulaa omaa lauluaan siitä, keitä kaikkia äiti rakastaa, ja vajaa kaksivuotiaskin puhuu rakastamisesta paljon (tai lähinnä siitä, että on itse äidin rakas ja että äiti rakastaa lapsia). Meillä myös ollaan paljon sylikkäin, halitaan ja jaetaan suukkoja (ei suulle, se karies), puolin ja toisin. Lisäksi lohdulliselta tuntuu se, ettei kukaan ole toistaiseksi murtanut yhtäkään luuta, kumpikaan ei ole koskaan syönyt antibioottikuuria - KOP, KOP, KOP - eikä esikoinen halua jäädä mummolaan kuin joka kolmannella vierailukerralla (mummilan jäätelövarannot ovat ehtymättömät). Ja toisaalta, niinäkin hetkinä ja päivinä kun kaikki sujuu paremmin kuin koskaan, mietin, josko onkin vain tyyntä myrskyn edellä. Josko kolmas lapsi onkin vakavasti sairas tai jokin menee raskausaikana peruuttamattomasti pieleen. Kai nämä on asioita, joita ei kannata turhaan stressata tai edes koettaa ennakoida, koska dramaattisiin käänteisiin ja elämänmuutoksiin tuskin voi suhtautua etukäteen. On luotettava siihen, että elämä kantaa - kolmenkin lapsen kanssa.

Seuraa meitä Bloglovinissa FacebookissaInstagramissa (@lapsellistablogi) tai Blogilistalla. Mieheni Henkan Instagramiin (@chezhenkka) pääsee tästäruokapainotteiseen blogiin tästä ja Chez Henkka-facebook-sivuille tästä.

12 kommenttia:

  1. Ahhah, tämä niin pelasti mun aamun. Kuinka sitä jatkuvasti itseään syyllistääkin siitä, että unohtikin antaa taas ne D-vitamiinit ja kuomatkin on saatanan keksintö lapsien jalkojen pilaamiseksi. Ihanaa, kun ei oo näitten ajatusten kanssa yksin <3

    VastaaPoista
  2. Samoja pelkoja täälläkin. Pitäis vaan yrittää unohtaa kaikki turhat pelot ja elää just tätä hetkeä :)

    VastaaPoista
  3. Tosi hyvä teksti, samanlaisia ajatuksia sitä itsekin mielessään pyörittää ja just nää "joku tunkeutuu kotiin, tulee tulipalo ja mitä lie kamalaa" on juttuja joita usein mietin. Mutta kun mitään ei voi koskaan tietää, ei vaan voi. Mitä vaan voi käydä ja koska vaan, kelle vaan. Joten mä olen yrittänyt olla miettimättä liikaa. Parempi keskittyä tähän mitä nyt on, eikä siihen miten selviää, jos jotain kamalaa omalla kohdalle sattuu. Meilläkin omassa perheessä elämä on ollut aika hurjaa ja lähipiirissä on ollut vaikka mitä uskomattomia juttuja, mutta kummasti se aamu silti joka aamu tulee :)

    VastaaPoista
  4. Osu ja uppos :). Toukokuussa odotellaan kolmannen syntymää, ja viime yönä mun kaikki lapset kaapattiin (joita unessa synnytinkin kolme yhden sijaan) ja jouduin ite pakoilemaan ties missä..ja illalla viimeisenä ennen nukkumaanmenoa tulee aina kerrattua ne "mitä jos tää kolmas onkin sairas tai vammainen" yms. pelot. Yritän vaan olla antamatta niille valtaa, ne on vaan pelkoja, ei tosiasioita jotka saa hallita mun elämää.

    VastaaPoista
  5. Mä niin itkin tälle postaukselle. Samastun tähän ihan täysin. Ja siis ai että, varsinkin toi kappale riittämättömyydestä: mikä siinä onkin että niinä hyvinäkin hetkinä (koska onhan niitäkin, vaikka välillä rypee syvällä) taustalla on kuitenkin aina se että ei riitä? Että joo ihan sama vaikka yritän kompensoida taaperoimettämällä, ei se sitä läsnäoloa tuo lisää kun tsekkailen puhelinta leikkien lomassa, tai sama vaikka olen valvonut kolme vuotta heittämättä kersaa ulos ikkunasta, ei se sitä hermojen menettämistä ja siitä aiheutuvaa syyllisyyttä pelasta. Ja siis todellakin tuo "sinun arkesi on jonkun lapsuus" tai "the way we talk to our children becomes their inner voice" kauhistuttavat minua, siis herranjestas mä niin pilaan lapseni! Ja kuitenkin, vaikka olen välillä totaalisen paska äiti, minulle on suotu kaksi tervettä lasta. Mitä kaikkea voikaan mennä vikaan, ja mitä tulee menemään vikaan? Ihan järkyttävää ahistella näitä juttuja ja miettiä, että voiko olla yhtä hyvä tuuri joskus sitten kun kolmatta lasta haluaa yrittää. Ei voi olla, kaikesta paskasta huolimatta tuntuu menneen liian hyvin vaikka sitä ei edes ansaitsisi. Viime maanantaina kun pelkäsin että lapseni kuolee käsiin (kirjoitinkin tästä: putosi sohvalta ja meni siniseksi ja veltoksi hengittämättä, ai jumaleissön että oli hirveetä) ehdin ajatella siinäkin kriisitilanteessa elvytystä miettiessäni, että "ei näin voi käydä meille". Mutta ainahan ne kauheudet jollekin tapahtuu, sitä ei vaan kuitenkaan uskoisi että juuri minulle ja meille. Minäkin maalailen kauhukuvia ja pelkään kaikkea, mutta siltikään en ollut valmistautunut siihen tunteeseen kun lapsi ei hengitä sylissä. Värisyttää.
    No tämä nyt meni vähän sivuraiteelle, mutta siis joo. Osui ja upposi nämä ajatukset ja siitähän se sitten lähti mulla taas ahistelut lapasesta. Sulla on aivan ihana tyyli kirjoittaa vaikeistakin asioista ja rehellisyytesi inspiroi, kiitos sinulle kun puhut ääneen <3

    VastaaPoista
  6. Voi, ymmärrän! niinkuin varmaan kaikki äidit jossainmäärin. Kuitenkin minulle suuren lohdutuksen ja rauhan tuo usko Jumalaan. Mitään ei tapahdu Hänen sallimattaan ja Hänen armonsa riittää minullekin. Suurin lohdutus löytyy lähestyvästä pääsiäisestä: Jeesus on voittanut kuoleman! Ja sen takia minä en pelkää.

    VastaaPoista
  7. Loistava kirjoitus! Mulle pahinta aikaa oli ekat päivät/viikot vauvan syntymän jälkeen. Valvoin (vaikka vauva nukkui) googlettaen kätkytkuolemasta ja herätin miehen keskellä yöllä parkuen että mitä jos kaadun portaissa vauva sylissä tai mitä jos tiputan sen! Nyt jälkikäteen kyllä naurattaa se hysteerisyys, mutta sillon yön pimeinä tunteina ei naurattanut. En pystynyt ja suostunut myöskään lukemaan mitään kamalia uutisia (Ukrainan kriisit, ebolat ym.) ja elinkin uutispimennossa ja omassa kuplassa monta viikkoa. Myös tuo tulipalopelko on tuttu (se on kyllä vieläkin) ja nyt viimeisempänä lentokonepelko (kun joku sekopää ajoi sen lentokoneen vuorenseinään).. Eli kaikenlaista myös täällä :)

    VastaaPoista
  8. Kuulostaa niin tutulta. Varmaan sitä vaan käy niin kierroksilla kun hormonit hyrrää ja sylissä kallisarvoisin aarre.

    VastaaPoista
  9. Ihanaa, että löydät uskostasi turvaa ja luottamusta. :)

    VastaaPoista
  10. Voi kiitos, Tintti. <3 Sun kommenttisi olisi voinut tulla mun näppikseltä. Ihanaa huomata, ettei ole tuntojensa (syyllisyydenkään) kanssa yksin.

    VastaaPoista
  11. Voi ei! Mä näin tosi villejä unia kaikkina odotusaikoina. Synnytin muitten ihmisten lapsia, kissanpentuja, mustia lapsia... Yhdessä unessa mun mies suuttui mulle ja heitti vastasyntyneen vauvan synnytyssalin ikkunasta alas. Oli aika hurjaa. :D

    VastaaPoista
  12. Huh, onneksi en tosiaan ole näiden tuntojen kanssa yksin. Sitä (yön pimeinä tunteina) tulee vaan niin monesti miettineeksi, miten onnekas onkaan, kun kaikki on (liian) hyvin, ja kuinka vähän tarvittaisiin, jotta kaikki romahtaisi. Huh.

    VastaaPoista