Social Media Icons

lauantai 14. helmikuuta 2015

Pakollinen vauvakirjamainen päivitys ja kasvukertomuksia viime kuukausilta

3 kommenttia , , , , Share It:
al2

Kolmannen lapsen, Allun, syntymästä on kulunut aika tasalleen kolme ja puoli kuukautta. Tuntuu uskomattomalta, että aika on mennyt niin nopeasti, mutta toisaalta huomaan välillä havahtuvani siihen, että hän todellakin on vasta kuulunut perheeseemme näin lyhyen aikaa.

al1al4

Allu on varmaan aika tavallinen kolmekuinen vauva; reilut 7 kiloa painava, 61 senttiä pitkä, iloinen ja tyytyväinen. Viime viikkoina on tapahtunut paljon. Hän kannattelee itseään, osaa kääntyä ja kieriä ympäri olohuonettamme (oikeasti, yhtenä päivänä jätin hänet leikkimatolle keskelle olohuonetta, menin kylpyhuoneeseen laittamaan pyykit, ja kun tulin takaisin, puski hän hermostuneena kylkeä tv-tasoa vasten). Hän on pelkän lelujen tiiviin tuijottelun lisäksi alkanut tarttua niihin, tuttinauhaansa, ihmisten vaatteisiin ja koruihini. Ja kuin taikaiskusta hän vain yhtenä päivänä alkoi nukkumaan 10-20 minuutin pätkien sijaan 2-3 tunnin päiväunia lasitetulla parvekkeella rattaissa, mikä on minun kannaltani tietysti yksi mukavimmista muutoksista.

Kolmessa ja puolessa kuukaudessa hän on kasvanut ja kehittynyt paljon, mutta niin olen minäkin. Kolmas odotus, synnytys ja vauva-aika on ollut minulle hyvin ravistelevaa ja käänteentekevää aikaa. Olen miettinyt ja prosessoinut asioita paljon, käynyt läpi omaa historiaani ja pohtinut syitä ja seurauksia. Kuten aiemmin kerroin, masennuin toisen lapsen vauvavuonna ja uin aika synkissä vesissä. Kun aloin odottamaan kolmatta lastamme, päätin yhden asian: niihin tunteisiin, ajatuksiin ja aikoihin ei olisi paluuta. Eikä ole ollut.

Olen käynyt läpi asioita, jotka minut silloin sairastuttivat: väsymystä, yksinäisyyttä, yksin kannettua vastuuta, muiden odotuksia ja loputonta joustamista joka suuntaan. Minulle merkittävintä on ollut tajuta, etten ole huono tai kelvoton, vaikka ottaisinkin välillä vähän rennommin, löysäisin nutturaa. Minun äitiyttäni eivät arvota toppahaalarien vesipilarit, imetetyt kuukaudet, sinnikkyydellä läpi rämmityt yöt tai lastentarvikevalinnat. Sen sijaan, että löisin kämmenselkäni otsalle ja sanoisin "ei tarvii kenenkään auttaa", olen pyytänyt - ja saanut - apua. Arkista, pientä apua: sylin vauvalle siksi aikaa kun menen vessaan, lastenvahdin hammaslääkärikäynnin ajaksi.

IMG_1672

Mietin pitkään, miten niin moni ystävistäni ei tuntenut samanlaista ulkoa päin tulevaa painetta suorittaa asioita, hoitaa lapsia tai vastata kodista, ja vasta hiljan tajusin, että blogillani ja bloggaamisella on osansa kärkkääseen arvosteluun, koviin odotuksiin ja myös aika matalaan kynnykseen ilmaista nämä asiat. Kirjoitanhan elämästäni kymmenilletuhansille ihmisille! Jos synnytyskertomukseni limatulppien irtoamisesta on luettavissa, kokee moni, että puuttua voi mihin tahansa: siihen onko yöpaidassa nepparit vai vetoketju, missä iässä soseiden maistelu tulee aloittaa ja kuinka kauan on kohtuullista imettää. En ole koskaan tietoisesti pyrkinyt siloittelemaan elämäämme, ja vaikka kirjoitan meille ajankohtaisista ja meihin vaikuttaneista asioista, on tämä kaikki pintaraapaisu siitä, mitä tapahtuu. En tarkoita, että pinnan alla kuohuisi jotain dramaattista, vaan että esimerkiksi lapsiin ja parisuhteeseen liittyviä asioita rajaan aika rankalla kädellä - linjanani pidän sitä, mitä voisin perhekerhossakin iltapäiväkahveilla kertoa. Enin osa saamastani palautteesta on tietenkin todella ihanaa ja olen aina hämmentynyt siitä, kuinka pitkään osa teistä on seurannut elämäämme tätä väylää pitkin. Tiedostan kuitenkin, että avoimuudella, rehellisyydellä ja näkyvyydellä on aina kääntöpuolensa: soraäänet, ja käsitys siitä, minkälainen kommentointi tahansa on ookoo.

Meillä alkoi pyynnöstäni käymään myös lapsiperheiden kotiapupalvelun lastenhoitaja tämän vuoden alusta, ja kolmen käyntikerran, siis noin 7,5 tunnin, jälkeen olo on valoisa, vaikka flunssa painaa päälle ja yöt ovat olleet karmeita. Noina tunteina olen soitellut verovirastoon, lähettänyt sähköposteja, imuroinut, jynssännyt vessan lattiaa rystyset valkeina ja hinkannut keittiön laattojen saumoja. Miksi? Koska tuntuu, että saan jotain konkreettista aikaiseksi. Tunnen olevani hyödyllinen ja tarpeellinen, vaikken viettäisikään vuorokauden jokaista tuntia ihokontaktissa jonkun kanssa.

Ja toisaalta: miksi minun tarvitsisikaan olla? Koska olen äiti? Tällaisessa argumentoinnissa unohdetaan aina, että suomalaisen nykymallin mukainen ihanne, jossa äiti jätetään yksin lapsen kanssa neljän seinän sisälle pärjäämään itsekseen ensimmäisiksi vuosiksi, on varsin tuore ja että suuressa osassa maailmaa perhe ja yhteisö ovat vahvasti läsnä tuoreen perheen arjessa ja lasten kasvatuksessa. Esimerkiksi kenialainen puistotuttumme kertoi, että heidän kulttuurissaan on hyvin tyypillistä, että suku serkkuja, sisaruksia ja isovanhempia myöten kannustaa pitkään lapsivuodeaikaan muuttamalla tuoreen äidin kotiin auttamaan; laittamaan ruokaa, siivoamaan, tukemaan imetyksessä.... Itse kaipaan ja tarvitsen omaa tilaa, joten tulisin varmaan hulluksi, mutta hyvin erilainen toimintatapa pistää silti miettimään.

IMG_1627

Tammikuun alussa aloin niin monien muiden pullukoiden tavoin käymään kuntosalilla. Puen kreisit jumppatrikoot päälle jo kotona, toppavaatteissani imetän vauvan ennen lähtöä, juoksen autolle, treenaan puolitoista tuntia ja palaan juuri sopivasti takaisin imettämään vauvan toisten päiväunien jälkeen. Kolme tuntia viikossa olen ihan hiljaa. En puhu kenellekään mitään, en ajattele ketään muuta. Autuaita ovat ne hetket, kun voi painojensa kanssa vaipua miltei meditatiiviseen tilaan, johon ei mahdu mitään muuta kuin toistojen laskeminen ja valkeaan seinään katsominen.

Aluksi tunsin hirvittävää syyllisyyttä siitä, että kaiken kaikkiaan vietän viikossa noin viisi ja puoli tuntia ilman lastenhoitovelvoitteita, mutta enemmän on lohduttanut ajatus siitä, että sinä aikana, kun olen heidän kanssaan, olen enimmän osan aikaa se ihminen ja äiti, jollainen haluankin olla. Pirteä, kärsivällinen, läsnä oleva, rakastava, hellä. Olemme tehneet lumienkeleitä ja lumiukkoja pihalla, maalanneet vesiväreillä, leiponeet yhdessä, pelanneet pelejä, rakentaneet majoja. Toki Strömsö-päiviin on mahtunut niitä väsyneitä sairastupahetkiä ja päiviä niin vesirokon, flunssan kuin kurkunpääntulehduksenkin kourissa, mutta enimmän osan aikaa meillä on aika ihanaa. Minulle on ollut tärkeää opetella heittäytymään lasten leikkeihin ja puuhiin. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että esikoinen saattoi pyytää minua kanssaan leikkimään koko poikien päiväuniajan, kun aina vastasin: "äiti tulee ihan kohta, äiti laittaa ensin pyykit", "...siivoaa keittiön", "...laittaa välipalaa", "...soittaa yhden puhelun", "...laittaa tiskit". And bad mama-award goes to.....

Kolmen ja puolen kuukauden aikana on tapahtunut paljon, siis paljon. Hänen syntymänsä ja olemassaolonsa on muuttanut minua varmaan enemmän kuin kenenkään muun koskaan on. Ihan ensihetkestä saakka vain tiesin, että kaiken piti mennä juuri näin, ja että hänen kuuluu olla juuri tässä. Kuulostaa varmaan siirappiselta ja kaunopuheiselta, mutta sellaista tässä vaaleanpunaisessa vauvarakkauskuplassa nyt on.

Seuraa meitä Bloglovinissa FacebookissaInstagramissa (@lapsellistablogi / @chezhenkka) tai Blogilistalla.

3 kommenttia:

  1. Ihanaa että kaikki sujuu nyt paremmin! Eikä äidin tarvitse olla läsnä 24/7/365 vaan pitää muistaa, että lapsilla on oikeus myös isään ja/tai johonkuhun muuhun hoitajaan, olkoon se sitten sukulainen tai joku muu luotettava henkilö.

    VastaaPoista
  2. Hienoa lukea niistä monista elämän tärkeistä asioista blogistasi joita juuri olen itsekin käynyt läpi. Vasta nyt 3 lapsen jälkeen on moni asia tullut käsiteltyä läpi. Kiitos kun kirjoitat niistä täälä. Emme ole huolinemme ja iloinemme yksin:)

    VastaaPoista
  3. En oo ikinä jättänyt yhden ainoaa kommenttia vaikka sun blogia olenkin lukenut alusta asti. Nytkään ei ole mitään järkevää sanottavaa, tuli vain olo että on jätettävä jälki tänne vuosien lukemisen jälkeen :) Teillä on kaunis koti ja tätä blogia on ihana lukea. Lapsetkin on niin suloisia. :) Täällä 24v kahden tytön (5/12 ja 5/14) äiti jatkaa siis intensiivistä lukemista ! Tsemppiä !

    VastaaPoista