Social Media Icons

perjantai 27. helmikuuta 2015

"Äiti, ota kuva" x 2

7 kommenttia Share It:
c4 IMG_2657 IMG_2681 c1IMG_2594c2c3

 

Helmi: mekko Meandi, housut Moonkids, ponnarit Tangle Teezer, silikonihelmikoru* Jellystones / Must Have Finland. Armas: paita Meandi, legginssit* Aarrekid, villasukat Marimekko.


Tietokoneeni kuvatiedostoja karsiessa havahduin siihen, kuinka vähän olen viime kuukausina ottanut arkisia kuvia lapsista. Hiekkalaatikolta, pulkkamäestä, palapelien kokoamisesta tai kerhohetkistä. Osansa on varmasti naparetkivarustetulla hoitolaukulla, jossa ennen kulki kohtalaisen kevyt varustus parista varavaipasta vaihtolapasiin, mutta johon reilut kuusikymmentäsenttiä pitkä ukkeli on tuonut oman (jättimäisen) lisänsä. En vain ole viitsinyt ahtaa täyteen pakattuun hoitolaukkuun enää järjestelmäkameraa.

Maanantaina teimme lähtöä perhekerhoon, kuten tavallista, kun esikoinen yhtäkkiä halusi, että kuvaisin hänen Frozen-Anna-Elsa-tanssinsa. Viisi minuuttia ennen ulkovaatteiden pukemista (jossa olen muuten tullut aika tehokkaaksi!) lastenhuoneessa tanssittiin, pelattiin jalkapalloa, tehtiin maaleja leikkihellaan ja ajettiin joululahjapotkuautolla. Kesällä neljä vuotta täyttävästä Helmistä hauskinta oli kolme itse laitettua pinniä otsatukassa, lumihiutaletanssi ja Angry Birds-sukat.

Kummallekin on tärkeää saada valita vaatteet itse, ja sikäli kun ne sopivat säähän ja käyttötarkoitukseen, on se meille ookoo - mehän pääasiassa ja viime kädessä ne vaatteet ostammekin. Esikoisella on aina mekko ja vähintään yksi koru, yleensä neljä, kaksivuotias Armas taas kelpuuttaa tätä nykyä vain vaatteita, joissa on supersankari, poliisi, rosvo, ajoneuvo tai liikennevalot - siis noin kolme (joululahjaksi ostettua) paitaa koko vaatekaapista.

Tuntuu, että olisi niin paljon sanottavaa, muttei kuitenkaan pysty sanomaan mitään. Kaveripiiristä kantautui samana päivänä kauheita uutisia kahdelta eri perheeltä, enkä osaa sanoa kumpaankaan mitään. Pala kurkussa vain mietin, miten onnekasta ja epäreilua tämä kaikki on; kuinka meidän arkeamme viime viikkoina ovat riepotelleet vain noro-virus, univelka, skannerin sopimattomuus tietokoneen ohjelmapäivitykseen ja periaatteelliset taistelut siitä, saako vesivärinappeja syödä tai voiko ulos lähteä ilman hattua.

Ehkä juuri siksi tuntuu toisinaan niin hyvältä sanoa ääneen ne asiat, jotka ovat mallillaan. Kertoa, että lasten pieni ikäero on kerryttänyt univelkaa ja kaksi uhmaikäistä kysyy päivittäin piiiitkää pinnaa ja joustoa, mutta että näitä yhteisiä leikkejä ja tiivistä ystävyyttä, yhdessä oloa on palkitsevaa seurata näin läheltä.

"Odota, sisko! Minä lakastan sinuu!", huusi kaksivuotias pihatiellä isosiskolleen, joka jäi odottamaan ja tarttui sitten kädestä kiinni. On yksi niistä päivistä, kun tuntee tehneensä jotain oikein.

 Seuraa meitä Bloglovinissa FacebookissaInstagramissa (@lapsellistablogi) tai Blogilistalla. Mieheni Henkan Instagramiin (@chezhenkka) pääsee tästäruokapainotteiseen blogiin tästä ja Chez Henkka-facebook-sivuille tästä

7 kommenttia:

  1. Nyt on kyllä aivan ihana postaus, kuvat ja kaikki. Viimeinen kappale, iih niin ihana<3 saat olla niin kovin ylpeä itsestäsi, miehestäsi ja lapsista!

    VastaaPoista
  2. Voi kiitos! Ja toden totta, niin saankin olla ylpeä heistä. Välillä sitä havahtuu miettimään, kuinka hyvin kaikki onkaan, ja miten sitä pitääkään itsestäänselvyytenä, valitettavasti.

    VastaaPoista
  3. Ihania kuvia nuorisosta! <3 Parasta on nähdä onnea niis pienissä asioissa.. voimia kaveriperheille, mitä sitten onkaan!

    VastaaPoista
  4. Ihanat kuvat ja ihanat vaatteet lapsilla!

    VastaaPoista
  5. Kynsin hampain täälläkin kiinni hyvistä asioista, jotta ei lakoa niiden kamalien alle.

    Ihana loppukappale!

    VastaaPoista