Social Media Icons

tiistai 24. helmikuuta 2015

Mieheni sanoin: sinä ja minä, melkein retroa

29 kommenttia , , , Share It:
pdp1-herdifier-7.netdna-ssl.com

Olimme kai viisitoistavuotiaita. Mopolla ei vielä silloin saanut virallisesti kyyditä kaveria, vaikka uusien mopojen rekisteriotteisiin olikin kirjattuna jo kaksi istumapaikkaa. Tulkitsimme tämän nuorisoporukassamme niin, että kyyditä voi, mutta matkustajan ei tarvitse käyttää kypärää. Tästä johtuen suurin osa taipaleista taitettiin ovelasti pitkin pimeitä lenkkipolkuja, virkavallan kouran ulottumattomissa, kakspäällä, suu auki ja ilman toista kypärää. Aina täyttä höyryä. Naapuruston vanhemmat olivat kai tästä toiminnasta jokseenkin tietoisia, ja olin sopinut omieni kanssa uhkavaatein etten kyyditsisi kavereita.

hp1

Erään kerran olimme menossa kolmistaan minun kotonani piipahtamaan. Muistan, kuinka silloinen vakiokyytiläiseni hyppäsi kotikorttelini kulmalla kaverini kyytiin, jotta välttäisin nuhteet kotiväeltä mikäli joku sattuisi olemaan ikkunan ääressä saapuessamme. En ikinä unohda isäni epäuskoista virnettä, kun hän seurasi saapumistamme kotipihaan. Minä hurautin yksin isolla kaksipaikkaisella mopolla edellä ja perässäni vaappuvaan pikkuiseen yksipaikkaseen Honda Monkeyhyn oli mukamas ahtautunut kaksi ihmistä. Tämä johti lyhyeen ja nopeatempoiseen tapahtumasarjaan, jonka päätteeksi jouduin esitteleemään kyydissä istuneen ennestään tuntemattoman vaaleaverikön ja todellisen ensirakkauteni: "no toi on yks Ansku vaan...". Lopputulos oli kuitenkin ihan hyvä.  Kyyditsemisen tarve oli ymmärretty, eikä jatkossa takapenkin ala-asentoon unohtuneiden jalkatappien perään enää vaadittu selityksiä. Näistä tapahtumista on pian vuosikymmen.

pdp1-herdifier-3.netdna-ssl.com

Mopoilun lisäksi yhteiseksi harrastukseksi oli tuolloin muotoutunut äärimmäisen pitkät lenkit nyt jo vainaan mäyräkoiraherra Chiefin kanssa. Koiran ulkoilutus oli ainut kotiaskare, jonka verukkeella armaani saattoi venyttää kotiarestin asettamia rajoitteita. Vankeustuomioita lankesi sangen usein, yleensä syynä olivat boheemit kotiintuloajat ja toisinaan savukkeen tuoksuiset sormikkaat. Iltalenkkiin saattoi tavallisesti kulua tunteja. Lenkkien ja niillä vietettyjen tuntien aikana oli välillemme avautunut ainutlaatuinen keskusteluyhteys, jollaista en ole vielä tähänkään mennesä kenenkään muun kanssa saavuttanut. Se oli ainutkertaista aikaa ja se on varmasti vaikuttanut meihin molempiin paljon (kaiken lisäksi koirakin tykkäsi). Kuten yhä edelleenkin, puhuimme silloinkin toisillemme ihan eri asioista ja täysin eri tavalla, mutta vaikutimme silti voimakkaasti toisiimme. Hän kertoi minulle koskettavia kertomuksia kaunokirjallisuudesta ja ujosti runoharrastuksestaan, minä sönkötin näkemyksiäni äärettömyyden määritelmästä tai tuloksia kokeilemastani kätevästä kalanperkuumenetelmästä. Tämä yhteys on suhteessamme yhä, ja koen että meidät on rakennettu tämän vahvan puhekontaktin varaan. Keskustelu on ollut minulle aina täkeää., ja juuri puhe veti meidät yhteen, alkoi muovata meistä pariskuntaa.

annajahenkka_06558053_223223714484097_974586191_n

En oikeasti muista, että olisimme koskaan aloittaneet seurustelua, mutta yritimme ensimmäisinä vuosinamme kuitenkin lopettaa sen useampaan otteeseen. Tästä tuli silloin jopa vitsi kaveriporukassamme. Ailahdelleista alkuajoista huolimatta toisen lapsemme 'ristiäiset' törähtivät kaikkien hämmästykseksi käyntiin prinsessa Ruususen häämarssilla ja sukulaisten supinan saattelemina kävimme käsikynkkää alttarille. Vaikka kirkonmenot ovat tuntuneet jo kauan joutavalta teatterilta, oli tämä toimitus kyllä jännittävä. Uskalsimme todistaa kaikille että olimme tosissamme ja haluamme todella olla yhdessä. Rituaali itse ei muuttanut minussa mitään, enkä sitä odottanutkaan. Se mitä merkitsimme toisillemme ja mitä avioliitolta odotimme, oli toteutunut jo kauan ennen siihen vihkimistä. Olimme jalostaneet rakkautemme tähän pisteeseen, siellä mopon kyydissä, niillä koiranulkoilutuslenkeillä ja vaikeinakin aikoina. Tähän oli tultu, ei ryhdytty ja tiesimme mitä tulevalta saattoi odottaa. Välillemme oli muodostunut ehdoton luottamus.

922831_250686848404450_566664774_n 207774_196502050489597_1368823250_n IMG_6689 IMG_6683

Minua ei ole koskaan loukattu syvemmin, kuin niinä hetkinä jolloin kumppanini merkitys minulle on kyseenalaistettu. Ollemme saaneet kuulla käsittämättömän törkeitä kommetteja siitä miten "Henkalla varmaan on jo joku parempi kiikarissa", "saisit paremmankin" tai "mistäs tiedätte lastenne todellisista isistä" ja sitä rataa. Tällaiset 'hauskat' letkautukset olivat valitettavan yleisiä etenkin ennen avioliittomme solmimista ja niistä sai nauttia mitä sopimattomimmissa asiayhteyksissä. Kihlautumien viiden vuoden seurustelun jälkeen se vasta varsinainen farssi olikin, ainakin pahimpien rääväsuiden mielestä. "Ette kai te nyt oikeasti", "ottakaa ne pois", "eihän ne ole edes kultaa", "kenen idea tämä oli", "niin nuorina". Just.

Vaikka se on välillä vaikeaa, yritämme ainakin olla toisillemme läsnä päivittäin ja nauttia yhdessä siitä mitä meillä juuri nyt on. Turhan usein havahtuu siihen kuinka elämäänsä alkaa selittää vaiheittain. 'Se nyt oli sitä sekavaa aikaa' tai ' kunhan pääsen nyt tämän vaiheen yli' ja niin edelleen. Siinä menee aika tavalla elämää harakoille. Ehkä meitä ympäröineet ihmiset saivat meistä sellaisen illuusion että olisimme toisillemme vain ohimeneviä vaiheita. Tähän on vaikuttanut luultavasti se että satuimme löytämään toisemme jo niin varhain. Eihän nyt naiivin nuoren ihmisen kotileikit voi kestää, eikä niitä kannata siksi ottaa tosissaan. Näytimmepä me kuinka koomisilta ja lapsellisilta tahansa, se on ollut meille aina todellista ja aina tätä hetkeä. Tuntuu kuin meitä ei olisi hyväksytty ja se on ollut minulle todella raskasta. Kestimme silti ja kiitos siitä kuuluu puolisolleni, joka on kestänyt kaikkein karuimmatkin herjat. En ymmärrä, miksi se edes kuuluu muille, ja miksi muiden on ollut niin vaikea ymmärtää, että olemme todella halunneet olla ja tehdä näin. Lähipiirissämme on liikaa esimerkkejä siitä kuinka aika voi loppua surullisesti kesken. Me elämme nyt, ja vain nyt, yhdessä, eikä siihen pitäisi olla kenelläkään mitään sanomista.

Olen halunnut ja osannut sitoutua. Se on mahdollistanut uusia asioita, tuonut vastuuta ja kypsyttänyt minua hyvällä tavalla. En ole jäänyt katkeraksi senkään vuoksi etten koskaan elänyt railakasta ja lapsetonta opiskelijaelämää tai harrastanut irtosuhteita 'parhaassa' iässäni. Sen sijaan opin jakamaan asioita, joista ilman sitoutumista en olisi edes kuullutkaan. Meillä on esimerkiksi yhteinen arki, tulevaisuuden haavet ja jopa yhteiset villasukat. Elämäni, jota jaan toisen ihmisen kanssa, antoi minulle myös mahdollisuuden perheeseen joka edelleen toi minut suunnattomaan vastuuseen olla kolmelle valloittavalle viikarille isä. En kadu.

IMG_2432 IMG_2436

Kävimme nopeasti muistelemassa ja nappaamassa pari valokuvaa sieltä missä aikoinaan tutustuimme ja missä kiersimme Chiefin kanssa kilometrejä. Tai siis koira kiersi, me keskityimme toisiimme ja hykertelemään puistonpenkillä. Vanhoja valokuvia katsellessa kuvittelee, että kuvissa esiinnyn minä tai että siinä olemme me. Niitä henkilöitä, joista kuvat on otettu ei kuitenkaan enää ole. He ovat häipyneet ajan kuluessa ja jäljellä ovat vain kuvaa tuijottavan ihmisen muistot. Se anarkisti, sosialisti ja rastapääkin riisui viimein seinältään Che Quevaraa esittäneen punaisen seinävaatteen, hän vaihtoi kaasunaamarilaukun supermarketin selkäreppuun, hän jopa kävi empimättä armeijan. Tunnen hänet, ennen muutoksiakin, mutta se en ole minä. Eikä se turkiseläinten kohtalosta järkyttynyt tyttö, jolla oli salainen runoharrastus. Eikä hän joka ei ikinä suostunut lähtemään kanssani hiihtoretkellä jolla viimein heittäisi suuttuessaan sukset monoineen ojaan kävellen sukkasiltaan 5km kotiinsa, niin ei, hän ei ole vaimoni, onneksi. Hänestä on puhjennut perheemme rakastava äiti, jolle maistuu aamuisin kahvi (aivan kuten minullekin). Hän on siirtynyt jakamaan ajatuksiaan runokirjan ulkopuolelle ja käyttämään luovuttaan arjen askareisiinkin, opettaen minulle jatkuvasti uutta. Hänen vastuuntuntosa on karttunut ja hänen tekemättömien matematiikan läksyjen paikkailun sijaan minä olen nyt se joka saa jälki-istuntoa huonosti viikatuista pyykeistä.

Me emme todellakaan ole enää niitä ihmisiä joina tapasimme. Aika vähän on jäljellä enää niistäkään jotka vihittiin kaksi vuotta sitten. Itsensä oppii tuntemaan ehkä vasta jälkikäteen, mutta niin mystiseltä kuin se tuntuukin, tämän upean naisen jonka kanssa nyt elän, tiedän tuntevani hänet läpikotaisin ja olen hänestä ylpeä. Vaikkei eri kuvien henkilöillä lopulta ole paljoa yhteistä, on se kuitenkin varmaa, että nämä kaikki kuvatut pariskunnat ovat rakastaneet toisiaan yhtä kovasta ja olleet siihen olotilaan tyytyväisiä.

 //Henkka

Psst! Jos minun tavoin tuntuu siltä, ettet yksinkertaisesti saanut tarpeeksesi ja janoat kuulla lisää (kuvitelkaa tähän katkelmaan huutonaurua, aplodeja ja TV-shop-tunnusmusiikkia), niin lisää huonoja juttuja voi jatkossa lukea eri alustalta, täältä.

Seuraa meitä Bloglovinissa FacebookissaInstagramissa (@lapsellistablogi) tai Blogilistalla. Mieheni Henkan Instagramiin (@chezhenkka) pääsee tästä ja Chez Henkka-facebook-sivuille tästä

29 kommenttia:

  1. Ihana tarina, niin mahtavasti kirjoitettu! Olette täydellinen pari!:) Kaikkea hyvää teidän perheellenne.<3

    VastaaPoista
  2. Voi ei!
    Mulla oli teininä myös mäyräkoira, jota ulkoilutettiin juurikin samoissa merkeissä, ensirakkauden seurassa. Niin syvällistä keskusteluyhteyttä en ole sen jälkeen saavuttanut kenenkään kanssa. Aikaa oli, ja matkaa kuljettavana.
    Todella ihana postaus, kiitos siitä!

    VastaaPoista
  3. Ihana teksti! Täynnä rakkautta <3

    VastaaPoista
  4. Aivan ihana postaus! Miehesi vaikuttaa (näin thden postauksen perusteella) tosi sympaattiselta ja sellaiselta ajattelevalta, fiksulta ja aidosti hyväsydämiseltä ihmiseltä :) Olette aivan ihana pariskunta ja selvästi toisillenne luodut <3 Harmi että olette saaneet osaksenne ikäviä kommentteja! Olette ihania <3

    // Mirka

    VastaaPoista
  5. ♥ samaa eläneet .... olimme 17 ja 19 .. hihihiii nyt 32 ja 33 .... neljä lasta - epäilijät: haistakaaaaaa!!!!! :-D

    VastaaPoista
  6. Kirjoitus taito on todellakin lahja..sinulla sitä on. Kuinka kauniisti puhut vaimostasi ja teistä pariskuntana unohtamatta lapsia. Kiitollisuus unohtuu helposti arjen hulinassa kiitos että siitä muistutit. Kaikkea hyvää teidän perheelle

    VastaaPoista
  7. Aivan ihania kuvia, jäin ihan häkellyksissäni katsomaan tuota ensimmäistä! Teidän rakkaustarina on aivan uskomaton

    VastaaPoista
  8. * uskomaton siis hyvällä tavalla, vaikutatte aivan ihanalta parilta ja perheeltä :) <3

    VastaaPoista
  9. Mä huokaan ja henkään samalla, että ihana. Teissä on sitä jotain, mitä moni etsii, harva löytää ja vain viisaat muistaa pitää kiinni tiukassakin paikassa.

    Keep up the good loving!

    VastaaPoista
  10. Voih, musta on niin mielettömän ihanaa että ootte edelleen yhdessä. Ja että teillä on kolme ihanaa yhteistä lasta ja kaikki tuo ihana perusarki.En tiedä seurustelitteko jo sillon yläasteella Sotungissa kun teitä viimeksi oon nähny. Anskun kanssa en niinkään koskaan jutellut, Henkan kanssa toisinaan muutaman sanan, pieni koulu ja pienet piirit kun oli. :)
    Kaikkea hyvää teille, teidän perheelle ja tulevaisuudelle. Ps. Ansku, blogiasi on ollut erittäin mielenkiintoista lukea. Erittäin hyvin kolahti teksti masennuksesta, avun tarpeesta lasten kanssa. Itsekin pienen pojan äitinä pystyn usein samaistumaan.
    Pitäkää toisistanne kiinni, olette löytäneet aarteet.

    VastaaPoista
  11. Kauniisti kirjoitettu ja ihanasti ajateltu. <3 Kertakäyttömaailmassa pysyvät asiat joihin on satsattu pitkällä tähtäimellä on hyvin harvinaisia.

    VastaaPoista
  12. Ihana <3. Kuvat oli kyllä myös huippuja hih :D.

    VastaaPoista
  13. Onpa upeeta luettavaa! Ihanasti kirjotettu! :) On jotenkin helppo samaistua kun mekin 15 ja 16 vuotiaasta on yhdessä kuljettu. Kiitollisuus on kyllä päivän sana! ^_^

    VastaaPoista
  14. Ihana kirjoitus, ihana pari ja perhe! <3 Niin kauniisti kirjoitettu ja taidolla. Tarina muistuttaa minua hiukan eräiden hyvien ystävieni tarinaa.. Hekin löysivät toisensa hyvin varhain ja suhde oli on-offia vähän väliä. Nykyisin heilläkin kaksi lasta ja ovat naimisissa. :)

    VastaaPoista
  15. Täällä myös kohta 20- vuotta yhdessä ollut pariskunta. Lukiossa tavattiin ja nyt eletään lapsiperhe arkea ja yritetään nauttia kaikesta siitä mitä on nyt. Välillä on toista kova ikävä.

    VastaaPoista
  16. Ihana kirjoitus. Mekin ollaan oltu yhdessä jo 11 vuotta. Tavattu 20 vuotiaina. Koettu ja nähty paljon. :)

    VastaaPoista
  17. Kylläpäs oli kaunis ja koskettava teksti! Ja voi tota ensimmäistä kuvaa, haha :D

    VastaaPoista
  18. Ihana niin kaunis ja rakkautta täynnä oleva kirjoitus! Pitäkää huolta toisistanne! Aurinkoa kevääseen koko perheelle!

    VastaaPoista
  19. Kauniisti kirjoitettu! Kaikkea hyvää myös jatkoon!

    VastaaPoista
  20. Upea teksti! Kaikkea hyvää teille!

    VastaaPoista
  21. Mä oli 19 ja mies 20, kun tavattiin opiskelu paikassa lukion jälkeen. 13 vuotta myöhemmin ollaan naimisissa ja kaksi lasta. Kumpikin kummankin ensimmäinen ja onnellisesti edelleen yhdessä.

    Kauniisti kirjoitettu. :)

    VastaaPoista
  22. Onnea teille pitäkää edelleen itsestänne ja toisistanne huolta!

    VastaaPoista
  23. Voi, miten ihana kommentti ja hauska yhteensattuma. <3 Onnea yhteisille lenkeille ;)

    VastaaPoista