Social Media Icons

perjantai 6. helmikuuta 2015

Huono äiti väsyy ja kutsuu lastenhoitajan

105 kommenttia , , , , , Share It:
IMG_7290Puolitoista kuukautta sitten istuin keittiön lattialla ja itkin. Tunsin hämmentyneiden silmäparien porautuvan minuun, tunsin, vaikka silmät kiinni nojasin istuessani keittiön kaappiin niin että pelkäsin porautuvani siitä läpi. Kaksivuotias poikani laski kätensä olkapäälleni ja kysyi vilpittömän hämmästyneenä ja huolissaan: "oletko kunnossa, äiti?".

Soitin siltä istumalta kädet täristen lapsiperheiden kotiapupalveluun. Kyyneliä nieleskellen kuuntelin kuinka puhelin hälytti pitkään ja kuinka puheluni lopun viimein ohjautui puhelinvastaajaan. En jättänyt viestiä, koska en tiennyt mitä olisin sanonut. "Tuntuu, että seinät kaatuvat päälleni. En ole syönyt, en nukkunut ja tämä on yksi niistä päivistä kun mietin, että kolmen alle neljävuotiaan hoitaminen kotona yksin olikin karmea virheliike. Soitellaan!" - niinkö? Kymmenen minuuttia myöhemmin puhelin soi, ja vaikka olin tuossa ajassa ehtinyt koota itseni, korjata lattialle mäiskäistyn pastalautasen sirpaleineen ja ketsuppiroiskeineen keittiöstä, siivota oksennukset olohuoneesta ja pyytää lapsilta anteeksi, päätin että ensimmäistä kertaa näinä vuosina pyydän ja aion myös saada apua.

Sovin tapaamisen alueen johtajan kanssa, joka tulisi kotiimme kartoittamaan, millainen on kotiapumme tarve. Kerroin, että minulla on kotihoidossa kaksi uhmaikäistä ja yksi pieni vauva, joka ei nuku kahtakymmentä minuuttia kauempaa päivällä tai yöllä, ja että vastaan paitsi lastenhoidosta, myös perheemme taloudesta yksin. Olisin saanut tapaamisajan vaikka seuraavalle päivälle, mutta kerroin, ettei meillä ole asian suhteen varsinainen hoppu ja että pelkkä ajatus siitä, ettei kaikkea tarvitsisi aina kannatella yksin, lohdutti.

Siivosin kotona kolme päivää aamusta iltaan. Ajattelin, että sotkuinen tiskipöytä johtaisi huostaanottoon ja mietin, millaisen kuvan se meistä antaisi. Kun sisään tuli kuusikymppinen, punatukkainen rouva leopardikuvioisissa sukissaan ja ymmärtäväinen hymy kasvoillaan, myönnän, että kaikki ennakkoluuloni romuttuivat. Latasin kaikki kortit heti pöytään. Kerroin, kuinka vaikeaa avun hakeminen minulle oli, sillä tunsin tilastojenkin valossa olevani potentiaalinen luuseri, jonka lastenkasvatukseen täytyisi yhteiskunnan puuttua tukitoimin. Olenhan keskivertoa nuorempi ensisynnyttäjä, joka meni vasta toisen lapsen syntymän jälkeen naimisiinkin, sain kolme lasta peräjälkeen enkä ole edes korkeasti koulutettu. Hän katsoi meitä pitkään, kysyi ja kuunteli, muttei tuntunut käsittävän, miksi halusimme apua nyt, miksi sanoin kaiken olevan nyt ihan hyvin ja miksei meillä ollut kiirettä lastenhoitoavun aloituksen kanssa. Hain nimittäin konkreettista (lastenhoito-)apua siksi, että olin istunut siellä keittiön lattialla itkemässä aiemminkin. En kymmentä minuuttia, enkä kerran, vaan kuukausia.

IMG_5189

Toinen lapsemme syntyi keskelle suuria mullistuksia, ja raskausaikana hormonien piikkiin pistämäni epämääräinen alakulo diagnosoitiin hänen syntymänsä jälkeen keskivaikeaksi synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi. Kun lähdin rutiinilääkärintarkastuksesta mielialalääkeresepti ja masennusdiagnoosi mukanani, luulin, ettei mikään voisi tuntua musertavammalta ja nöyryyttävämmältä. Hain lääkkeet, mutten koskaan syönyt niitä. Pelkäsin lääkkeiden vaikutusta äidinmaitoon ja vauvaan, ja ajattelin, että kaikki kyllä järjestyisi kun vain ottaisin itseäni niskasta kiinni. Lähtisin ulos ja päättäisin piristyä. Vähänpä tiesin.

IMG_0640

Hänen ensimmäisenä vuotenaan tapahtui paljon, ja vasta jälkeen päin olen tullut miettineeksi, miten hirvittävän myllyn läpi menin. Vaikka koetan olla syyllistymättä ja syyllistämästä itseäni, on se vaikeaa - sanoa, etten osannut olla onnellinen tai kiitollinen, vaikka minulle oli suotu niin paljon hyvää. Vauvavuoden aikana asuimme kolmessa eri paikassa, kahdessa eri kaupungissa. Kotonamme tehtiin mittavan pintaremontin ja muuton jälkeen putkiremontti ja kylpyhuoneremontti, jonka ajan asuimme mieheni vanhempien luona. Kun vauva oli kaksi viikkoa vanha, päätti mieheni vaihtaa tiedekuntaa, jättää opintonsa tauolle ja siirtyä täysipäiväisesti lukemaan pääsykokeita varten. Vauvan ollessa kolme viikkoa vanha aloitin osapäivätyöt äitiyslomani ohessa ja tuolloin minun harteilleni jäi koko taloudellinen toimeentulo, lasten ja kodinhoidon lisäksi. Muutimme kaksiostamme nykyiseen asuntoomme kun hän kannatteli päätään, pois kun hän oli puolivuotias ja palasimme kun hän otti ensiaskeleita. Niihin kuukausiin mahtui paljon. Paljon.

Kuukausia toivoin, etten aamulla heräisi, ja kun heräsin, odotin, että pääsisin takaisin nukkumaan. En saanut nukutuksi öisin silloinkaan kun huono-uninen vauva nukkui, menetin ruokahaluni, lakkasin pitämästä yhteyttä ystäviini ja välttelin omia vanhempianikin. Kuulumisia kysyttäessä vastasin, että hienosti menee. Yöt valvoessa ja päivät lasten kanssa, perussettiä. Olin kireä kuin viulunkieli, ja tuntui, että puolikas sana, uhmaraivari, heikolla menestyksellä syöty aamupala tai bussista myöhästyminen riittivät katkaisemaan kamelin selän. Olin räjähdysherkkä, itkuinen, enkä jaksanut tehdä mitään. En jaksanut siivota kotona, en pestä hiuksia, mennä suihkuun, vastata puhelimeen, en nähdä oikein ketään, en lähteä mihinkään. Muistan juhannusaaton kesällä 2013, kun riitannuin sukulaisen kanssa banaanin syöttämisestä vauvalle niin, että painuin ovet paukkuen ulos. Katselin järvelle ja toivoin hukkuvani sinne. Hetkeä myöhemmin terassilla kilisteltiin skumpalla ja joku lämmitti juhannussaunaa, minusta tuntui kuin olisin irtaantunut koko omasta kehostani ja elämästäni, katsellut kaikkea sivusta.

IMG_6800

En koskaan unohda mieheni ilmettä, kun kerroin, että toisinaan autossa yksin istuessani ohikiitävän hetken ajan toivoin ajavani tieltä ulos. Kallioon tai rekkaan, ihan sama. Sanoin etten halua kuolla, mutten vain jaksanut enää enempää. En ole ikinä nähnyt häntä niin kauhistuneena, loukkaantuneena tai vihaisena. Ajatukseni jäytivät kyllä minua, mutta tuntui, että pelkillä ohikiitävillä ajatuksillanikin satutin muita ihmisiä. Mitä enemmän mietin, sitä huonommalta minusta tuntui, ja sitä enemmän tunsin syyllisyyttä.

Tuntui, että kannattelin yksin kaikkea. Mies kävi Köpiksessä kisoissa, vietti metsästysviikonloppuja satojen kilometrien päässä ja paasasi siitä, kuinka minun tuellani ja teoillani olisi osansa hänen menestyksessään. Joka kerta toivoin, ettei hän olisi lähtenyt, koska tuntui, etten selviäisi edes päivän loppuun. Ja joka kerta hän lähti.

Jossain kohtaa syksyä aloin nähdä tunnelin päässä valoa. Tunsin vuoret siirtävää ja pakahduttavaa rakkautta kahdeksankuukautista vauvaani kohtaan, ja yhtenä päivänä havahduin siihen, etten ollut itkenyt tai ollut vittuuntunut päiväkausiin. Olo oli keveämpi, helpompi. En nähnyt painajaisia, en pelännyt. Aloin tehdä suunnitelmia tulevaisuudelle, asetin päämääriä ja tavoitteita. Tapasin ystäviäni. Tulin raskaaksi ja olin onnellisempi kuin koskaan.IMG_7521

Kun tuona joulukuisena päivänä huonosti nukutun yön ja flunssadraamaillun aamupäivän päätteeksi istuin keittiön lattialla ja itkin, tiesin, ettei masennus ja uupumus ole tie, jolle haluan palata.

Vasta nyt olen tajunnut, että sellaiseen mustaan aukkoon minut syöksi halu pärjätä yksin, paremmin kuin muut ja hirvittävät suorituspaineet. Yritin, yritin ja yritin, kunnes en enää jaksanut. Itsepintaisesti pidin kiinni täysimetyksestä vaikka se tarkoittikin kohdallani sitä, että hammaslääkärissä puuduteaineen vaikuttaessa ja kampaajalla värimömmöt päässä imetin. Imetin saunan pukuhuoneessa, vessassa, kaupan kassajonossa. En pyytänyt apua vaan halusin hoitaa lapset itse. Ja toisaalta, silloin kun pyysinkin, odotettiin minun pärjäävän yksin - kun toista lasta odottaessani sain hirvittävän oksennustaudin, jonka kourissa kamppailin yön huutavan lapsen kanssa valvoen ja aamulla olin (yksin lapsen kotona) niin heikossa hapessa, että pyörryin vessaan ja löin pääni, soitin sukulaiselle ja pyysin lastenhoitoapua. Itkin, oksensin ja nukuin viisi tuntia kun lapsi oli toisaalla hoidossa, kunnes sain soiton, että varmaan pärjäätkin tästä eteenpäin. Ja kun toisen lapsen kanssa hirveimpänä unettomuus-ajanjaksona itkin, että olen ihan loppu kun nukun öisin 2-4 tuntia, sain tylyn vastauksen: "kyllähän sinä tiesit, millaista elämä olisi kahden lapsen kanssa kun on pieni ikäero". Niinkö? Mistä niin? Eihän minulla ole koskaan ennen ollut kahta lasta pienellä ikäerolla!

Tänä vuonna meillä on käynyt kaksi kertaa aivan ihana ja lasten jumaloima kaupungin kotiapupalvelun lastenhoitaja. Vaikka olisin voinut lähteä kotoa, en ole raaskinut antaa vauvaa pulloruokittavaksi, vaan hoitaja on käynyt lasten kanssa pihalla ja vauvakin on onneksi nukkunut pitkät päiväunet sillä välin. Ensimmäisellä kerralla soittelin verovirastoon ja hoidin asiakaspalautustani ulkomaiseen verkkokauppaan, toisella kerralla laitoin musiikkia soimaan ja siivosin ja pyykkäsin kovalla sykkeellä kaksi tuntia. Ne kaksituntiset ovat olleet upeita ja kantaneet pitkälle viikkoon. Olen löytänyt itsestäni toisinaan sen lampaankesyttäjän, joka tyynen rauhallisesti ja otsasuoni tykyttämättä kaivaa Lapuan Kankureiden parhaan keittiöpyyhkeen vessanpöntöstä ja riisuu lapsen päältä kynsisaksilla rei'itetyn kolmenkymmenen euron trikoopaidan.

Mieheni ehdotti, että ottaisin päiväunet, lukisin lehteä tai menisin vaikka vaahtokylpyyn siksi aikaa kun lapset ovat hoidossa. Varmaan tulee vielä sellaistenkin hetkien aika, mutta juuri nyt mahtavalta saada ihan oikeita ja konkreettisia asioita aikaiseksi. Ripustaa pyykkiä kuivumaan ilman että kukaan kakkaa lattialle tai repii toista hiuksista. Imuroida ilman että siitä täytyy tehdä koko perheen viihdenumeroa. Tuntuu helvetin hyvältä mennä nukkumaan, kun aamulla mielessä tehty listaus päivän töistä on lyhyempi, ei entistä pidempi.

5

Kun kirjoitan tätä, tuntuu että polvet pettävät alta. Kädet tärisevät. Asiat ovat nyt hyvin, loistavasti suorastaan, mutta silti kahden vuoden takaisista tunteista, ajatuksista, teoista ja sanoista on vaikeaa puhua. Eniten pelkään sitä, miten se synkkä ja pimeä aika on vaikuttanut lapsiimme. Esikoiseen, jolle en jaksanut oikein puhua tai jonka kanssa en leikkinyt, ollut läsnä. Toiseen lapseeni, jonka hymyihin ja tarpeisiin vastasin, koska tuntui, että niin kuului tehdä. Kolmannen lapsen odotusaikana pelkäsin, että löytäisin itseni vielä siitä samaisesta mustasta aukosta, yksin ja voimattomana.

Masennus jätti jälkensä, syyllisyyden ja tunteen omasta heikkoudesta, paitsi minuun, myös mieheeni ja meidän parisuhteeseemme. Hän havahtui siitä ajatuksesta, että elämä olisi pelkkää minun pyörittämääni kotileikkiä, joka ei muuttaisi hänen arkista elämäänsä. Nykyään hän laittaa kotona ruokaa, nousee aamulla puoli tuntia ennen minua lapsia vahtimaan ja toisinaan ottaa lapsia (tai lapsen) mukaansa asioille jos tilanne niin sallii. Kaksivuotiaamme heräsi vuodenvaihteen aikoihin kuukauden verran kahdesta kolmeen kertaan yössä, ja koska minä syötin noina hetkinä vauvaa, oli mieheni otettava kontolleen sänkyyn taluttamiset, paijailut ja tuutu-laulut. Tuon kuukauden jälkeen hän totesi, ettei koskaan ole ollut niin väsynyt ja uupunut, kuin mitä yöheräämisten vuoksi oli, ja että hän ei ymmärrä, miten ylipäänsä pysyin hereillä, kun puolitoista vuotta heräsin pelkästään vanhemman pojan kanssa 6-12 kertaa yössä.

Viime kuukausina on tapahtunut paljon muutoksia, ja olen kiitollinen siitä, että perheemmekin ovat tarjonneet tukea ja apua, vaikka kaikki onkin nyt hyvin. Kun mieheni on ollut iltaisin poissa, on esimerkiksi anoppini tullut hyssyttämään iltakiukkuista vauvaa - ja mikä ihaninta, tarjoutunut pyytämättä. Vaikka vauva huutaisikin, ja vaikka nukkumaan meneminen kestäisi silti tuskatuttavan kauan, on itsellä tunne siitä, ettei ole yksin kaiken keskellä ja se jo rauhoittaa. Kesti kauan tajuta, ettei kaikesta tarvitse yrittää tehdä yksin, ja ettei lasten isäkään ole mikään pikkuapulainen, joka niin ehtiessään voi hyväntahtoisesti jeesailla, vaan toinen vastuun ja arjen kantajista.

Yritän silti pyristellä irti siitä negatiivisesta mielikuvasta, joka syntyy avun hakemisesta tai avun pyytämisestä - se kun yhä edelleen kuulostaa korvissani siltä, että olen niin huono ja heikko, etten pärjää yksin. Vaikeammalta tuntuu päästä irti siitä ajatuksesta, ettei tarvitsekaan aina hoitaa kaikkea yksin. Ja varmasti onkin niin, että olen itse itseni pahin tuomitsija ja syyllistäjä; en sanoisi yhdellekään subjektiivista päivähoito-oikeutta käyttävälle, äitiyslomalla vauvan kanssa kotona olevalle ystävälleni, että oletpas huono tai arvoton, mutta sellaisena itseni näin kun pyysin, että saisin 2,5 tuntia viikossa päiväsaikaan aikaa vain itselleni.

Nyt olo on valoisa ja toiveikas. 3,5-vuotias ilmoitti, että "äidin työtä on ottaa valokuvia, lakastaa lapsia ja antaa paljon pusuja", ja kun hän peitteli omat nukkensa, Titin, Tutun ja Antun, nukenrattaisiin, lauloi hän tuutulaulussaan, keitä kaikkia äiti rakastaa. Kaksivuotias tuntuu tätä nykyä yhä useammin kulmat kurtussa sähisevän "minä suutun sinulle, tuhmeliini", mutta onneksi myös useita kertoja päivässä muistaa kertoa: "minä lakastan tinua, olet leipas äiti-tyttö". Ehkä olen kuitenkin jotain tehnyt oikein.

Mitä tulee tekstin valokuviin, niin niitä otin tuolloinkin paljon. On ollut voimaannuttavaa (ja, no, raskastakin) selata niitä myöhemmin, ja huomata, että elämään tuolloin on mahtunut paljon kaikkea hyvääkin. Toisaalta olen myös nähnyt niissä kulissin, jota epätoivoisesti yritin pitää yllä. Tympeän tekohymyn ja varpaat rantavedessä, annoskuvat ja perhepotretit, joissa en itse ole. Toivon, uskon ja haluan, että seuraaviin perhealbumeihin tallentuu erilaisia kuvia, sellaisia kuin viime vuonna. Iloisia, onnellisia ja aitoja.

 Seuraa meitä Bloglovinissa FacebookissaInstagramissa (@lapsellistablogi / @chezhenkka) tai Blogilistalla.

105 kommenttia:

  1. 8v masennusta sairastaneena ja esikoisen raskaus ajasta asti ilman lääkkeitä pärjänneenä sun teksti tuntuu omalle.Nyt raskaana ollessa huomaan masennuksen hiipivän takaisin ja lääkkeiden tai avun hankinta tuntuu kauhealta koska olenhan jo kolme vuotta pärjännyt hyvin
    hyvin.Tiedän tälläkin hetkellä kamppailevani kulissien pitoa vastaan.Hienoa että uskallat kertoa vaikeistakin asioista jotka varmasti pyörii useamman äidin mielessä :)

    VastaaPoista
  2. Huh! Oletpa käynyt paljon läpi muutaman vuoden aikana. Itsekin olen samanlainen suorittaja. Lapset hoidetaan kotona itse vaikka väkisin. Ja mies reissaa vanhaan malliin työ- ja harrastusreissuja, vaikka talossa on vauva.

    Anoppi asuu lähellä, mutta harvoin tarjoutuu avuksi. Enkä itse kehtaa pyytää. Menenkin usein omille vanhemmille kun mies on reissussa, siellä saa sentään täyden ylläpidon, vaikka lapset hoidan sielläkin itse ;).

    Mikä se meissä naisissa on, ettei apua voi pyytää? Mullakin on monta tuttua, joille oli täysin luontevaa laittaa esim. vanhemmat lapset hoitoon, kun vauva syntyi. Toiset vie yökylään vanhemmilleen lapsia, jotta saavat omaa , pääsevät keikoille, elokuviin yms. Itse käytän sellaisen ihmeen usein siivoamiseen rauhassa.

    Ehkä tuo kohta 4-vuotias ei menisi rikki, vaikka olisi kerran kuussa yökylässä ;).

    VastaaPoista
  3. Niin paljon tuttua ja paljon sellaista mitä en ole kokenut. Mutta kirjoituksesi kosketti, että piti pyyhkiä kyyneleitä. Miten se onkaan niin vaikeaa pyytää apua? Senkun tietäisi. Itse pitää hoitaa ja selvitä kun on lapset hankkinut jne. Ja kuten mainitsit kynnys avunpyytömiseen on todella suuri ja pelko siitä että löytää itsensä lastensuojelun hampaista. Viimeaikaiset tapahtumat ja kirjoitukset koskien lastensuojelua eivät ole oikein positiivista kuvaa siitä antaneet. Jaksamisata ja hienoa, että postasit tämän kirjoituksen.

    VastaaPoista
  4. Mahtavan uskalias kirjoitus aiheesta josta vaietaan hyvin herkästi.

    VastaaPoista
  5. Rohkea kirjotus!!

    VastaaPoista
  6. Been there, done that. Yhden lapsen kanssa, mutta samainen resepti kourassa ja ajatukset mielessä. Toivottavasti en ikinä joudu takaisin! Ainakin nyt tunnen ne merkit, jotka kertovat alkavasta kuilusta.

    Hieno kirjoitus Anna, hienoa, että hait ja saitte apua. Aina sanotaan, että avun saaminen on vaikeaa, mutta mä luulen, että jos uskaltaa täysin kertoa missä mennään niin ei ole. Huostaanotto on vihoviimeisin ja sossuillekin varmasti epämieluisin keino. Sitä ennen on tarjolla juurikin hoitoapuja sun muita, joihin voi kenellä tahansa tavallisella perheellä tulla tarve.

    Tsemppiä!

    VastaaPoista
  7. Miten hyvä ja ihana,helvetin rohkea teksti! <3

    VastaaPoista
  8. Kiitos Anna avoimen rohkeasta kirjoituksesta! Paljon antaa voimia muille vauva ajan väsymyksen myllerryksessä. Hienoa, että rohkenit pyytää apua! Äidin täytyy muistaa huolehtia itsestään. Valoisaa kevättä!

    VastaaPoista
  9. Rohkea olet, kun uskalsit näin avoimesti kirjoittaa! Jaksamista & ihanaa kevään odotusta!

    VastaaPoista
  10. Voimia ja halaus!!!
    Hyvä ettet aloittanut masennuslääkityksen! Ne ovat vaarallisia! Suosittelen sen sijaan Homeopaatista lääkäriä joka on turvallinen menetelmä. Itse sain apua siitä!!!

    VastaaPoista
  11. Rehellisesti on pakko sanoa, että aavistelinkin blogin lukijana jotain tällaista. En ehkä ihan tässä mittakaavassa (diagnoosi ja lääkkeet), mutta kyllä oon monesti miettinyt, että ihmeen paljosta suoriudut ja meinannut kirjoittaa, että ei oo ihan pakko hei.

    Loistavaa että asiat on paranemaan päin!♥

    VastaaPoista
  12. Rohkea teksti!
    Minulla vähän sama mylly takana, toisen lapsen jälkeen tuli masennusdiagnoosi ja lääkkkeitä en suostunut syömään, enkä varsinkaan pyytämään vierasta ihmistä hoitamaan lapsiani edes välillä. Jossain vaiheessa mieheni havahtui tilanteeseen ja pystyi onneksi hetkeksi jättämään harrastukset, sekä alkaa tekemään puolikasta työaikaa, jolloin sain nukkua iltaisin ja kotitöitäkin oli rutkasti vähemmän. Ilman tuota miehen apua olisin varmaan ennemmin tai myöhemmin ajanut sillä autolla siihen rekan keulaan tai jotakin muuta, niin väsynyt ja sekaisin olin. Ja myöhemmin olen tajunnut, että juuri tämän takia parisuhteeseen ja perheen perustamiseen tarvitaan kaksi ihmistä, joiden panostus voidaan katsoa tilanteen mukaan.
    Tsemppiä ja hyvää jatkoa teille! :)

    VastaaPoista
  13. Eivät masennuslääkkeet vaarallisia ole, toipuminen nopeutuu ja voimavarat palaavat. Kannattaa ottaa asioista selvää ennen kuin kirjoittaa noin vahvan mielipiteen!!

    VastaaPoista
  14. Taas sinulta hieno ja rohkea kirjoitus, vaikka olen sinua lähes 10 v. vanhempi, tykkään seurata blogiasi. Suosittelen sitä vaahtokylpyä myös:) hyvää kevättä!

    VastaaPoista
  15. Ihana kirjoitus. Laitoit todella itsesi likoon tuossa postauksessasi. Niin rehellistä, että ihan sydäntä riipaisi. Moni asia oli sellainen minkä olen itse henkilökohtaisesti kokenut.

    VastaaPoista
  16. Tämä on varmastikin henkilökohtaisin ja samalla rohkein blogikirjoitus, minkä olen koskaan lukenut. Nostan hattua sinulle, että tuot tämän vaikean ja salatun aiheen esille.
    Itse muistan, kuinka taistelin päiväni läpi käytännössä yksin alle kolmevuotiaiden kaksosten ja vauvan kanssa. Paljon muuta en muistakaan, kuin että joka ilta kun viimein sain lapset nukahtamaan hengitin syvään, ja mietin kuinka jaksan seuraavankin päivän. En hakenut apua, enkä sitä mistään saanut.
    Toivottavasti tämä kirjoituksesi tavoittaa myös sellaiset äidit, jotka nyt ovat siellä pimeässä kuilussa ilman ulospääsyä. Ja toivottavasti saavat rohkeutta ja uskoa siihen, että apua voi saada ja sitä saa pyytää!

    VastaaPoista
  17. Huh, niin läheltä liippaa, vaikken masennusta (tietääkseni) olekaan käynyt läpi. Mies on reissutöissä, kotona kaksi alle kolmevuotiasta lasta. Ei tukiverkkoa lähellä eikä rohkeutta ylittää avunpyytämisen kynnystä. "Sä olet kyllä sisukas", kuuluu monenkin suusta, mutta edelleen se olen minä joka kaiken kantaa yksin. Viimeksi neuvolassa minullekin vihjattiin tuosta kotipalvelusta, ehkä sitten ulkopuolista apua olisi helpompi pyytää. Ja saada.
    Kiitos kirjoituksestasi. Olet hieno ihminen.

    VastaaPoista
  18. Tähän avun pyytämiseen vaikuttaa valitettavasti myös yhteiskunnan ja toisten vanhempien painostus siitä, että itse pitää selviytyä (mitäs teitte lapsia kun ette pärjää??). Nyt on paljon ollut negatiivisia blogi kirjoituksia tästä lasten hoitoon viemisestä vaikka äiti on kotona vauvan kanssa. En yhtään ihmettele, että kynnys pyytää apua on niin suuri, kun muut äidit leimaavat luuseri äidiksi avun pyytämisestä. Tosi surullista :( tsemppiä ja valoista kevättä sinulle.

    VastaaPoista
  19. Just tänään naapurin ihana kaksosten äiti suositteli mulle meidän paikkakunnan kotiapua. Sanoin että en ole edes harkinnut koska se on sossun alaisuudessa, mutta hän piti pitkän kehupuheenvuoron siitä huolimatta.

    Oikeasti olen viimeisilläni raskaana ja esikoinen todella temperamenttinen uhmis ja apua tarvittaisiin just nyt. Voipi olla että asia pitää pistää korvan taakse ja ehkä jopa soittaa sinne maanantaina. Miten voikin olla että tääkin teksti oli vielä samana päivänä? =)

    Kiitos rohkeasta kirjoituksesta!

    VastaaPoista
  20. Ei nuku kuin 20 minuuttia?! Läpi yön? Apua! Miten oot jaksanu tähän asti ja vielä blogia kirjotat?:O Onko Allulta testattu allergiat?

    VastaaPoista
  21. Kiitos ja halaus, et todellakaan ole yksin näiden esille tuomiesi asioiden kanssa. Seuraavan kerran kun joku kysyy, miten menee- lupaan vastata rehellisesti. Se on sinun ansiotasi. On jo korkea aika räjäyttää Äiti-myytti tuhannen atomeiksi ja ottaa ne Isät,mummot,tädit,sedät ja naapurit mukaan lastenhoitoon ja kasvatukseen. "Itepäs olet ne mukulas hommannut" kommentit aion torpata antamalla biologian oppitunnin lisääntymisestä ja miehen osuudesta kyseisessä prosessissa.

    VastaaPoista
  22. Mitä antaisit neuvoksi muille jotka ovat matkalla samaan tilanteeseen jossa oma kokemus vielä puuttuu? Miten ihanaa muuten tuo apu joka tulee pyytämättä! <3 lakkaudentäyteistä perjantaita :)

    VastaaPoista
  23. EI ne masennuslääkkeet vaarallisia ole!! Mistä ihmeestä tuon olet kuullut? :D Esim. minä tuskin olisin tässä kirjoittamassa tätä jos en olisi masennuslääkityksen aikoinaan aloittanut..

    VastaaPoista
  24. Erittäin hyvä ja ajankohtainen kirjoitus! Tuo kuulostaa näin lastensuojelun sosiaalityöntekijän korvaan aina niin surulliselta, että lastensuojelua pelätään. Paljolti varmasti on kyse negatiivisista uutisoinneista, jotka keskittyvät joihinkin tapauksiin ja joissa vain asiakas voi kertoa oman kantansa, mutta lastensuojelun työntekijät eivät. Muistakaa äidit ja isät kuitenkin se, että lastensuojelulla on paljon keinoja auttaa avohuollon tukitoimin! Kiireelliset sijoitukset ja huostaanotot ovat aivan viimesijaisia, ja itse mietin päivystystilanteessakin kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin vaihtoehdot läpi, että ei tarvitse viimesijaiseen työkalupakin osaan koskea. Sitä jäin myös miettimään itsekin tällä hetkellä vanhempainvapaalla hieman sinun nuorimmaistasi vanhemman pikkukolmosen kanssa olevana, että mistä se pärjäämisen eetos tulee? Vaikken ole mitään noin rankkaa kokenutkaan mistä sinä kirjoitit, niin koen ihan samalla tavalla, että avun pyytäminen esimerkiksi sukulaisilta ja läheisiltä on kovin kovin vaikeaa. Lämpimiä ajatuksia ja virtuaalinen halaus sinulle sinne ja vielä kerran kiitos avoimesta kirjoituksestasi!

    VastaaPoista
  25. Kaikki äidit väsyy. Hyvä äiti soittaa lastenhoitajan.

    VastaaPoista
  26. <3 Mahtava, rohkea kirjoitus!

    VastaaPoista
  27. Höpöhöpö! Vai muka vaarallisia lääkkeitä! Syön itsekin masennuslääkkeitä synnytyksen jälkeisen masennuksen takia ja voin vain todeta, että ne ovat olleet suuri apu tässä tilanteessa. Masennus, syömättömyys ja itsetuhoiset ajatukset ovat huomattavasti vaarallisempia.

    Voimia kaikille väsyneille äideille!

    VastaaPoista
  28. Karon kommentti on niin totta. <3 Hyvä äiti ymmärtää ottaa aikaa itsellekin. Ei tätä hitto soikoon kestäisi, jos pitäisi muuttua pelkäksi äidiksi! :)

    VastaaPoista
  29. Kiitos kirjoituksesta! Millaista apua tai omaa aikaa suositeltaisiin äidille, jonka perheessä ei ole mukana isää tai isovanhempia?

    VastaaPoista
  30. Onneksi ymmärsit pyytää apua ajoissa, itse en sitä tarpeeksi tehnyt. Ja nyt kärsitään seurauksista: maailma repesi kymmenen vuoden väsymyksen jälkeen. Olen nyt pari vuotta syönyt lääkkeitä ja käynyt terapiassa ja nyt alkaa olla valoa näkyvissä.
    Tuon kymmenen vuoden aikana sain kolme lasta 2,5 vuoden sisään, hoidin osa-aikaisesti omaishoitajana kahta vanhusta (ekaa vuoden päivät, toista kolmisen vuotta), vastasin talonrakennusprojektista (sekä rakentamisesta että hankinnoista), opiskelin, tein töitä projektiluontoisesti miehen ollessa reissutyössä koko tuon ajan.
    Saaliina perheen raha-asiat sekaisin ja itsellä vakava masennus, avioero ja lapset asuvat isällään.
    Onneksi lapset eivät ole (vielä?) saaneet suurempia vaurioita- mutta nyt aurinko nousee jo joka aamu.

    VastaaPoista
  31. Hei! Iso kiitos tekstistäsi, jälleen. Luin sen jo matkalla päiväkotiin bussissa, mutta en osannut sanoa silloin vielä mitään. Äidit + väsymys + yksinäisyys + yksintekeminen on liiankin tuttua. Teksti herätti. Meille syntyy heinäkuussa toinen lapsi ja esikoisen vauvavuonna katosin itseltäni jonnekkin... nyt tiedän olin masentunut. Nyt tämä teksti herätti minut koska olen taas alkanut käyttäytyä kuten aikaisemmassa odotuksessani.
    Maanantaina soitan neuvolaan ja varaan ajan ja kerron miten meillä oikesti vauvavuosi sujui ja millaista arkea saattaa taas olla luvassa.
    Ihana että olet teksteinesi olemassa ja olet uskaltanut hakea apua ja nyt myös ottaa sitä vastaan <3

    VastaaPoista
  32. Muutama päivä sitten purskahdin lohduttomaan itkuun ja purin miehelleni pitkään sydämelläni kantamani taakan. Meille syntyy hetkenä minä hyvänsä toinen lapsi ja pelkään aivan hirveästi, että en vain jaksa. Miehen työn luonne on sellainen että hän on pitkiä aikoja putkeen pois, jolloin minun pitää olla yksin vastuussa kaikesta.

    Esikoisen kohdalla uuvuin ja väsyin, mutta pääsin siitä yli. Näiden kokemusten opettamana olen päätynyt siihen, että hän jatkaa päiväkodissa osa-aikaisena kolmena päivänä viikossa. Mutta voi, miten paljon olen itseäni moisesta valinnasta syyllistänyt! Olen tuntenut itseni maailman paskimmaksi mutsiksi, kun en pärjää yksin. Viime aikoina meistä ns. latteäideistä on julkaistu lukuisia negatiivisia blogikirjoituksia, jotka eivät ole ainakaan auttaneet oloani. Mutta tämä, tämä kirjoitus auttoi.

    Yhtäkkiä tajusin, että hyvä äiti ei ole se, joka hampaat irvessä kärsii, vaan se, joka myöntää rajallisuutensa. Olet minun silmissäni uskomaton sankari ja selvinnyt käsittämättömän paljosta, itse olen ihan yhden lapsen kanssakin heilunut uupumuksen rajamailla. Mutta nyt en aio enää heilua. Myönnän suoraan, että tarvitsen välillä lastenhoitoapua ja lepotaukoja, ja olen suunnattoman kiitollinen, että siihen löytyy keinoja yhteiskunnan tukemana. Olen epätäydellinen äiti ja silti hyvä juuri näin. Lapseni ei taatusti vahingoitu siitä että häntä hoitaa muutaman tunnin viikossa joku muu, jotta minä voin hoitaa vauvaa ja hyvässä tuurilla vähän itseänikin sillä aikaa. Jos se tekee minusta jonkun muun silmissä epäonnistujan niin tehkööt. En aio välittää siitä enää!

    VastaaPoista
  33. Rohkea, ihana kirjoitus!
    Onneksi parisuhteenne on pysynyt ehjänä kaiken kokemanne jälkeen. Uskon tämän olevan iso syy eroihin kun muksut on pieniä. Isät eivät usein tiedä puoliakaan siitä miten tiukilla äidit ovat pienten lasten kanssa.
    oma miehenikin kysyi 1,5vuoden valvomisen jälkeen kerran aamupalalla miksi olet niin väsynyt. Olin heräillyt sinäkin yönä useamman kerran. En osannut vastata mitään muuta kuin että olen vaan niin väsynyt ja kyyneneet alkoivat vain tulla silmistäni.
    Kiitos hyvästä tekstistä, antoi paljon mietittävää!

    VastaaPoista
  34. Arvostan avoimuuttasi, mutta pakko on mainita tuosta otsikosta. Mitä sä sillä haet? Otsikko antaa vaikutelma, että masennus tekee äidistä huonon. Ei tietenkään tee - se on vakava sairaus, jonka osumista kohdalleen ei voi valita. Lisäksi hyvä äiti nimenomaan hakee sitä apua, kun sellaista tarvitsee.

    VastaaPoista
  35. heh, ihanan sisukas kommentti! mäkin oon alkanut ihan rehelliseesti sanomaan ihmisille kun on huono päivä, ahdistaa tms.,räjäytystä se äitimyytti tosiaan kaipaakin ;)

    VastaaPoista
  36. Ihanan rehellinen ja rohkea kirjoitus! Samastuin fiiliksiin, itsekin olin toisen lapsen syntymän jälkeen todella väsynyt. Masennusdiagnoosia en ole saanut enkä missään käynytkään, eikä neuvolastakaan kovin nopeasti väsymykseeni ottauduttu. Jossain vaiheessa kuitenkin minullekin tarjottiin kotiapua, jota en kuitenkaan kokenut meille sopivaksi, sillä en osannut ottaa sellaista kodin siivousapua tms. vastaan. Lastenhoito olisi ollut kiva, mutta kuopus oli niin mahdoton ettei hyväksynyt edes isäänsä, vain minä kelpasin, joten miten hän olisi pärjännyt vieraan kanssa? En siis osannut ottaa apua kuitenkaan vastaan. Keskusteluapua sen sijaan olen saanut ja ottanut vastaan ja siitä on ollut kyllä hyötyä. Tästä en ole sukulaisille huudellut, sillä meillehän satelee juurikin näitä "itsepä lapsesi olet tehnyt" -kommentteja. Ei siis apua tarjota, ja pyytämälläkään sitä ei välttämättä kovin helpolla saa (eikä tee mieli pyytää jos siihen suostumaan pitkin hampain).

    En koe että olisin kovin hyvin pärjännyt siinä pahimmassa vaiheessa, pelkään ihan kamalasti että mun väsymyksellä on seurauksia lasten kehitykselle. Juuri kuten itsekin totesit, ettei ole jaksanut olla läsnä ja minäkin olen saattanut itkeä keittiön lattialla tai sulkeutua kylppäriin itkemään. Vaikka pahimmasta väsymyksestä alkaa olla vuosi, edelleen ahdistaa ne tunteet ja se oma käyttäytyminen lasten kanssa. Ruoskin itseäni, ja lapsiin liittyvä syyllisyys on kyllä edelleen ihan kamalaa. Mulle on sanottu että ihmeen hyvin sä oot pärjänny kun kuopus oli niin vaativa vauva ja esikoinen temperamenttinen tapaus, joka edelleen yli kolmevuotiaana ei ole koskaan elämässään nukkunut kuin alle 10 yötä huutamatta (yleensä herätyksiä, ei sentään niin paljon enää huutamista mutta kuitenkin katkoksia, on noin. 6 yössä). Mutta ei ne tsemppaajat olekaan mua nähneet kotona yksin lasten kanssa, miten paskasti silloin olen joskus pärjännyt. Että en voi olla ylpeä itsestäni.

    Kiitos hienosta kirjoituksesta, arvostan! Luin itkien. <3

    VastaaPoista
  37. Aivan mahtava kirjoitus, kiitos! Itse kävin saman paskan läpi n.4v sitten sillä erotuksella että lapseni eivät noin pienillä väleillä ole syntyneet ja jäin kuopuksen odotuksen aikaan yh:ksi kun lapsen isä ei koskaan tullut ryyppyreissulta kotiin enkä koskaan mitään syytä ole asialla saanut. Itse en hakenut apua; mietin vain kuinka lapset vietäisiin pois ja mut passitettaisiin akuuttipsykiatriselle kuoleman haaveitteni takia. Itse sain sossun kotiavun neuvolan kautta ja se oli tosi hyvä! Pienin oli 9kk kyllä jo tuolloin. En imettänyt koska se ei onnistunut aikaisempienkaan lasten kanssa joten kävin salilla ja muutenkin harrastamassa. Pois kotoa. Se pari tuntia parin vkon välein teki ihmeitä! Kaikki on ollut onneksi jo vuosia paremmin kuin hyvin :)

    VastaaPoista
  38. Olet Anna rohkea nainen! Ihanaa että asiat ovat jo paljon paremmin :) Aurinkoista lkavaa kevättä koko teidän perheelle! <3

    VastaaPoista
  39. Vau ja kiitos! Vau miten rohkea oot kun jaoit tän, ja kiitos siitä! Mulla on kaksi lasta pienellä ikäerolla, ja se paskamutsifiilis on välillä niin lannistavaa, kun väsyttää, itkettää ja suututtaa. Me äidit liian usein ajatellaan että me ollaan ainoita, joilla ei homma ihan suju.

    Kaikkea hyvää teidän porukalle!

    VastaaPoista
  40. Rohkea kirjoitus, sai lukijankin pysähtymään ja miettimään. ..avun pyytäminen, niin. Miksi sen pitää olla niin vaikeaa? Osittain samaistun tekstiisi ja kokemaasi helposti.

    nimim. Kaksi lasta pienellä ikäerolla, kyllä minä pärjään ja hoidan kaiken itse koska niin "hyvä äiti" tekee

    VastaaPoista
  41. Vau ja kiitos kirjoituksestasi haluan sanoa minäkin <3 Upeaa, että jaoit tämän kaiken. Monta kohtaa, jotka koskettivat. Kirjoituksesi vahvisti ja muistutti siitä, että apua todella voi pyytää, jos siltä tuntuu. Se ei tee huonoa äitiä, se on suurta rohkeutta ja viisautta. Valoisaa kevättä sinulle!

    VastaaPoista
  42. Hyvä ja rohkea kirjoitus, kiitos! Itse sairastuin masennukseen toisen lapsen ollessa vajaan vuoden. Jälkikäteen ajateltuna merkit olivat olleet ilmassa jo pitkään, en vaan ollut tajunnut.. onneksi tajuttiin hakea apua koko perheelle. Nyt menee oikeasti jo hyvin, aika parantaa, mutta eihän sitä masennusta koskaan unohda. Itsekin pelkään, että milloin se iskee uudelleen. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!

    VastaaPoista
  43. <3 Ihana olet. Tuttuja tunteita. Itselläni kaksi lasta 1,8kk:n ikäerolla ja olen aika varma etten jaksa enää yhtään enempää. Paljon voimia sinulle ja perheellesi.

    VastaaPoista
  44. Tosi hyvä postaus ja hyvä, että oot nyt osannut pyytää apua ja ennen kaikkea saanut sitä! Se ei meilläkään eu oo mikään itsestään selvyys. Mä en ite ole masennusta kokenut, mutta miehen kautta se on meillä arjessa vahvasti läsnä. Meille on neuvolan ennaltaehkäisevä perhetyö ollut todellinen pelastus ja kyllä mulla on koko ajan pelko mielessä, että mitä jos mäkään en kohta jaksa. Mitä jos mäkin väsyn. Rankkoja juttuja! Tsemppiä!

    VastaaPoista
  45. <3 Ihanaa että oot saanut apua <3

    VastaaPoista
  46. Hieno kirjoitus! Meillä kaksi ensimmäistä 1,5v ikäerolla, nyt 3v välissä eikä arjen jaksaminen aina ole itsestäänselvyys. Miksi onkaan niin vaikeaa pyytää apua? Kiitollisuudenvelan tunteesta en vieläkään ole eroon päässyt. Ja kertaalleen kun apua kotipalvelusta pyysin, saimme palvelusetelin jonka avulla kotipalvelu jäi kuitenkin liian kalliiksi ja olisi itse pitänyt kilpailuttaa yksityiset toimijat. Joten selviydyttiin ilman apua. Tsemppiä!

    VastaaPoista
  47. Olipa rohkea kirjoitus, Anna!

    Ihan mielettömän mahtavaa että uskallat kertoa avoimesti arasta aiheesta, (jonka ei oikeasti pitäisi edes olla mitenkään arka vaan siitä nimenomaan pitäisi puhua päivänvalossa) - kirjoituksellasi saa varmasti moni samassa tilanteessa painiva korvaamatonta tukea.

    Itseäni kummastuttaa TODELLA paljon suomessa vallalla oleva syyllistävä ajattelutapa siitä, miten "lapset pitää hoitaa itse kun ne on kerran hankkinut". Siis naisen, ei miehen? Ja hei. Jos perheessä on pieniä lapsia, niin miksi juuri miehen on saatava pitää ne harrastuksensa ja menonsa? (Voisiko joku mies vastata tähän?)

    Oikeasti ihmettelyni aihe on lasten hoito tai kotona pitäminen.
    Olen käsittänyt että jos perheeseen tulee vauva, on esikoisen tai vanhempien lasten hoitoon laittaminen jotenkin syntistä, kamalaa ja riistoa muilta, erityisesti yhteiskunnalta ja verovaroista.
    Lapsen paikka on äitinsä luona, ei vieraiden hoidossa.
    Parasta lapselle on olla kotona.
    Korjatkaa nyt jos olen käsittänyt väärin, mutta näinkö suomessa oikeasti ajatellaan???????
    Siis ihanko totta, oikeasti?
    Ja siitäkö kaikki tämä äitien syyllisyys kantautuu?
    Ja se että äidit vetävät roolinsa ja siis mitä, pyörittävät lastenhoidon lisäksi koko talouden sisulla, marttyyrinä ja hammasta purren?

    Itse asun naapurimaassa Ruotsissa. (Ja ei, täällä ei todellakaan kaikki ole vain ihanaa ja hyvin, vaan mielestäni suomessa on moni asia todella todella paljon paremmin.)
    Esikoinen meni päiväkotiin puolitoistavuotiaana kun me vanhemmat menimme töihin.
    Kun aloin odottaa toista vauvaa, kuulin suomalaisilta tuttaviltani kommentteja: "Kai sitten vauvan synnyttyä otat esikoisen pois päivähoidosta ja hoidat molemmat kotona? "
    Siis häh? Miten niin otan pois hoidosta?
    Miksi ihmeessä ottaisin lapsen pois mukavasta hoitopaikasta jossa on paljon virikkeitä, ystäviä, hyvät ja asiantuntevat hoitotädit sekä hyvät rutiinit,
    varsinkaan kun minulla ei ole hoitorinkejä eikä tukiverkostoja?
    Koska "hyvä äiti hoitaa itse lapsensa", siksikö?

    Kun vauva sitten syntyi, ja imetyskin takkuili, oli ihanaa että esikoinen kävi joka päivä puolikkaan päivän hoidossa (sitäpaitsi hyvin mielellään) ja minä sain keskittyä vauvaan kunnolla ja nukkua päikkärit vauvan kanssa jos yöllä oli valvottu. Jaksoin olla kärsivällinen tempperamenttisen uhmaikäisen kanssa myös iltapäiväisin, laittaa ruokaa ja suurinpiirtein siivota ja hoitaa huushollia. En tietenkään aina ole suoriutunut kaikesta gloorialla, mutta hoitopaikka helpotti,
    ei syyllistänyt.

    Silti lasten kanssa on ollut väsyttävää, muttei niin kamalaa ettenkö olisi pärjännyt. Lapseni ovat nukkuneet yönsä kohtalaisen hyvin, enkä ole sairastunut masennukseen, vaikka muita rankkojakin juttuja on käyty läpi. Joten en voi ku-vi-tel-lak-kaan millaista sinun arkesi on ollut, Anna!
    Tai teidän muiden samankaltaista kokeneiden!
    Huh!
    Nostan hattua sisukkuudellenne!

    En kirjoita tätä kommenttia kehuskellakseni omalla tilanteellani, enkä todellakaan arvostellakseni kenenkään valintaa hoitaa itse lapsensa kotona, vaan koska todellakin ihmettelen suomalaista muita syyllistävää asennoitumista.
    Ihmettelen, miksi lapsen hoitoon vieminen on oikeasti niin hirveää?
    Ymmärrän että päivähoitopaikoista voi olla pulaa, mutta päivähoidosta ja lapsen sinne viemisestä tai avun hankkimisesta syyllistäminen on mielestäni todella alhaista.

    Minun on todella vaikea käsittää sitä että lapsen hoitoon viemisestä pitäisi tuntea syyllisyyttä. Mutta voin kuvitella että niin käy helposti, jos ympäristö asettaa sellaisia paineita ja ulkopuolisten kommentit ovat rankalla kädellä äitejä syyllistäviä.

    VastaaPoista
  48. Kuulostaa niin tutulta..Olen lasten kanssa kolmisin asunut nyt neljä vuotta, lasten isä petti ja hajotti itsetuntoni. Kolmisen vuotta sitten liiankin tuttu masennus valtas mut likimain kokonaan. Itkin, itkin, itkin ja vaikenin..Eräänä päivänä kun olin kaksi tytärtäni vienyt tarhaan, olin kävelemässä juna-asemalle..En matkustaakseni, vaan hypätäkseni ohi kiitävän junan alle..Jotenkin kuitenkin (onneksi!) eksyin aseman vieressä sijaitsevalle terveysasemalle..Jouduin tarkkailuun kertoessani ajatuksistani vuolaasti itkien. Tunsin itseni huonoksi äidiksi, kun en voinut blokata ajatuksiani enkä nähnyt niitä hopeisia pilvenreunoja. Sitten iski huoli lapsista: kuka heistä huolehtisi jos en minä?! Lasten isä kun on ilmoittanut että tytöt menevät sijoitukseen jos mulle jotain käy..Mulle määrättiin lääkitys ja kolme kertaa viikossa kävin juttelemassa asioista ammattilaisen luona..En silloinkaan osannut pyytää apua lasten tai kodinhoidossa. Vasta kun syyskuussa 2013 jäin sairaslomalle ja viime kesän sairaalareissujen (likimain koko kesä meni sairaalassa, 6 leikkausta kolmen kuukauden aikana) jälkeen tajusin, että ei se ole väärin pyytää apua. Olin yksin pyörittänyt arkea ja tehnyt vuorotöitä. Miksen aikaisemmin tajunnut että jos minä voin hyvin niin lapsetkin voivat..? Nyt kun olen edelleen sairaslomalla ('vasta 1,5 vuotta ollut), saamme apua. Vanhemmalla neidillä on ollut tukiperhe jo kauemmin kehitysvammahuollon kautta. Sielä neiti viettää yhden viikonlopun kuussa. Tänään sain soiton että nuoremmallekkin neidille on nyt löytynyt tukiperhe :) Sellainen on ollut etsinnässä jo pari vuotta! Toki tytöt käyvät isälläänkin kerran kuussa. Saan siis omaakin aikaa nykyään, ja tuolloin vietän laatuaikaa ystävieni kanssa. Ystävieni ja siskojeni avulla olen nää viime vuodet pärjännyt, iso kiitos heille. Lääkitys jatkuu edelleen, eikä sitä olla lopettamassa vielä aikoihin..En sano, etteikö huonoja päiviä kiukkukaksikon kanssa olisi vieläkin ja itken aika ajoin. Mutta noita on niin harvoin, etten enää niitä ajattele maailmaa kaatavina. Hymyilen paljon päivittäin ja se tuntuu hyvältä. Ja....

    Eräänä päivänä nuoremman neidin kanssa käveltiin käsi kädessä tarhaan ja neiti siinä ihasteli lumisadetta. Yhtäkkiä hän kysyi:

    'Äiti. Arvaa kuin paljo mä rakastan sua?' Kysyin että 'Noh?' 'Niin paljo kun näitä lumihiutaleita on.' Menin sanattomaksi ja kaappasin neidin syliin ilon ja onnen kyyneleet valuen pitkin poskia :')

    VastaaPoista
  49. Mulla on kohta vuoden ikäinen lapsi jonka kanssa oli ekat puoli vuotta rankkaa - yöllä vauva halusi tissille välillä tunninkin välein eikä muualle rauhoittunut ja päivisin nukkui vain n. 20 minuutin pätkiä. Onneksi terveydenhoitajani oli itse kokenut myös huonosti nukkuvan lapsen ja jo alussa kysyi saisiko laittaa lähetteen perhepalveluun. Sieltä sain kerran viikossa ihanan hoitajan lapselleni jotta pystyin itse nukkua tai levätä sen pari tuntia. Perhetyöntekijä ei ole sama asia kuin sossu(joka kuulostaa meistä usein niin rumalta sanalta), sen takia ei kyllä kannata avun pyytämistä pelätä! On hienoa että meille on tarjolla tällaista ennaltaehkäisevää apua, käyttäkää sitä hyödyksi jos tilanne sitä vaatii! Enhän minäkään ihan heti myöntänyt että apua tarvitsisin - olihan niitä muitakin perheitä joissa lapsia saattoi olla viisikin pientä ja hyvin pärjäsivät. Kyllähän minun nyt pitäisi tämän yhden kanssa pärjätä! Totuus on, että lapset ja perheiden tilanteet ovat niin erilaisia ja joskus vain yhdenkin huonosti nukkuvan kanssa voi olla haastavampaa elää kuin neljän hyvin nukkuvan.

    VastaaPoista
  50. Oletpa rohkea! Mielettömän ihana postaus! Kyyneleet vaan valuivat lopussa. Itse kahden pienen lapsen äitinä ja rakennusajan lasten kanssa kokeneena voin samaistua tosi hyvin tuohon väsymyksen ja musta-aukko tunteeseen. Ihana että olet uskaltanut hakea apua! Toivottavasti minäkin osaan jossain vaiheessa hellittää siitä "kyllä mä pärjään" -ajattelusta. Tämä rohkaisi paljon!

    VastaaPoista
  51. Hyvin kirjoitettu teksti! Jos olisin osannut sanoiksi pukea, se olisi voinut olla minun kynästäni.
    Vain sillä erolla, että minulle naurettiin neuvolassa päin naamaa, että sellaista se on, kaikilla muillakin. Että "mitäs läksit" niitä lapsia tekemään.

    Voin ehkä lohduttaa sinua kertomalla, että joskus helpottaa. Meidän kolme nukkuvat jo yönsä, vaikka joskus oli aika, jolloin luulin sen olevan mahdotonta. Kaksi vanhinta käy koulussa, nuorin päiväkotilainenkin selviää jo monesta itse. Haasteet vaihtelevat lasten kasvaessa toki, mutta tuo fyysinen uuvutus tasapainottuu kuitenkin vielä.

    Olen ylpeä ja onnellinen puolestasi, että hait ja sait apua! Sitä pitäisi oikeasti tarjota neuvolasta ihan rutiinina jokaiseen kotiin.

    VastaaPoista
  52. älkää nuoret tehkö niitä lapsia liikaa. Ei voi tulla kenellekkään yllätyksenä, että kolmen tosi pienen lapsen kanssa on rankkaa! Ja jos vielä on masennukseen taipuvainen pitää ajatella itseään ja ennenkaikkea lapsiaan. Kirjoitit että jo toisen lapsen tultua olit todella väsynyt ja iät syvissä vesissä ja heti kun aurinko alkoi risukasaan alkoi paistaa olitkin raskaana TAAS! Avun pyytäminen on sallittua, mutta omat voimavarat otettava huomioon! Ja ne äijät töihin!!! Kuka vaihtaa tiedekuntaa kun on pieniä lapsia??!! Isät ovat tasan yhtä paljon vastuussa omista lapsistaan kun äiditkin. Älkää naiset suostuko mihin tahansa!!!!

    VastaaPoista
  53. Hieno ja rohkea kirjoitus, josta tunnistin itseni monesta kohtaa! Vielä kun itsekin osaisi joskus "vaatia" omaa aikaa, joka toiselle puoliskolle on itsestäänselvyys... Kaikkea hyvää ja tsemppiä arkeen! :)

    VastaaPoista
  54. Sen jälkeen kun palasin vuosi sitten takaisin töihin, niin olen ollut tosi surullinen että millaisia isejä suomessa on. Olen töissä miesvaltaisella alalla, ja tosi moni perheellinen mies puhuu oudon halveksivasti lapsistaan ja vaimostaan. Miehet tuntuvat käyvän puheiden perusteella hyvin usein ryyppy ja muilla reissuilla ja ilmeisesti vaimo hoitelee sitten lapset sillä aikaa.

    Valitettavasti rivien välissä täälläkin on ollut aistittavissa, että Anna hoitaa lapset ja kotiin liittyvät asiat pääasiassa yksin, ja sekin varmasti väsymystä lisävää.

    Miksi ihmeessä naiset antavat asioiden olla näin? Mies saa siis jatkaa elämää kuin lapsia ei olisi syntynytkään ja nainen hoitaa kaiken lapsiin liittyvän ja joissakin tapauksissa myös raskaimman kautta? Osaako joku mies valoittaa miksi on helpompi paeta kuin ottaa vastuunsa?

    VastaaPoista
  55. Nuorena, mutta aikuisena vakavan masennuksen takia sairaalahoidossa. Nyt äiti. Kenellekkään äitiystävälle en ole uskaltanut kertoa tuosta jaksosta elämässäni. Sukulaisista paistaa läpi huoli kun vähänkään puhun väsymyksestä vaikka mielestäni vauva-arkeen kuuluu väsymys. Ihana, että kirjoitit aiheesta joka tarvitsee vähän päivänvaloa, mutta sinun sanojasi punnitaan nyt uudessa valossa. Liian onnellinen - kulissia, liian väsynyt - masentunut.

    VastaaPoista
  56. Eniten tässä jutussa ihmettelin tuota isää. Mikä hänen vastuunsa on omista lapsistaan? Todella erikoista, että tänä päivän suomesta löytyy miehiä, jotka porhaltaa ja toteuttavat itseään oman jälkikasvun kustannuksella. Sekin kummastuttaa miten naiset vielä tänä päivänä suostuu tähän? Emme elä 50 lukua, mutta sosiaalinen media ja blogit kertovat jostain muusta. Perhe on muotia, joten ei siis ihme, että tuon idyllin luomiselle paine on kova. Mutta nykyään ei ole pakko. Miksi tehdä siitä sellainen?

    VastaaPoista
  57. Jos joku sanoo että hoida itse lapsesi kun olet ne tehnytkin ja te mietitte että olihan se mieskin niitä tekemässä. Niin oli ja vastuu lapsista on teidän kahden.
    Nainen tekee itse valinnan kenen miehen kanssa haluaa tehdä lapset, kannattaa etukäteen selvittää miten mies tulee lasten kanssa toimeen ja jakaa tulevat hommat tasan. Mitä enemmän etukäteen puhutaan ja suunnitellaan sitä paremmin tulevaisuus voi mennä.
    Ja miehen kanssa lapset tehdään, mutta eikö tänä päivänä jokainen nainen itse päätä montako lasta hän ottaa vastaan?

    Jos näitä asioita miettii niin jokainen on itse luonut oman tilanteensa.

    Ja siitä olen yllä olevan kirjoittajan kanssa samaa mieltä että miksi lapsia pitää hommata useampi jos yhden (tai kahden) kanssa on ollut oman jaksamisen kanssa jo ongelmia. Ei se tilanne helpotu sillä että tulee uusia lapsia perheeseen.

    Jos tulee ongelmia yht äkkiä että äiti ei jaksakaan ja mieskin on vaikka masentunut tai muuten sairastunut niin silloin pitää yhteiskunnan tukiverkon kannattaa perhettä sen aikaa että he saavat omat voimavaransa taas käyttöön. Mutta sitä en ymmärrä että lapsien pitäisi olla kokopäivähoidossa päiväkodissa silloin kun pienin lapsi on äidin kanssa kotona. Se vaikuttaa sisarusten välisiin suhteisiinkin, eikä se vaikutus ole positiivinen. Ja se on väärin niitä perheitä kohtaan jotka jaksavat hoitaa lapsensa, käydä töissä ja sitten he joutuvat kuljettamaan lapsensa jonnekin kauas hoitoon sen takia että lähellä olevat, kotona ilman työtä olevat saavat lapsensa kokopäivähoitoon läheiseen päiväkotiin.

    Nykyään on pikkukouluja, perhekerhoja yms virikkeitä isommille lapsille joiden äiti haluaa viettää rauhassa aikaa kotona pienimmäisen kanssa.

    Jokainen lapsi tarvitsee aikuisen jonka kanssa saa viettää aikaa ja sitä miten sen toteuttaa on hyvä miettiä jo ennen raskautta.

    VastaaPoista
  58. Ihmettelen samaa.
    Ja kun valinnan tulevasta isästä tekee nimenomaan tuleva äiti, ei kukaan muu. Miksi valitsette tulevalle lapselle isän, joka ei ole valmis olemaan 100 prosenttisesti isä?

    VastaaPoista
  59. Todellakin nyt tuolle "isille" terveisiä, että katsoo peiliin ja miettii, mikä on ollut hänen roolinsa väsymyksessäsi. Miten olet päästänyt tuollaisen vellihousun noin Helpolla?!?!? Kaikkeen te naiset suostutte!!?!?!? Itselleni ei tulisi mieleenkään katsoa vierestä kun lasteni äiti polttaa itsensä loppuun ja toivoo ajavansa ulos tieltä!!!

    VastaaPoista
  60. Valoa on varmastikin tunnelin päässä, se vain on vielä jossain horisontin takana...7. helmikuuta 2015 klo 16.49

    Jos äiti alusta asti tuoreelle isälle esittää että jaksaa hyvin ja sanoo että harrasta/mene sinä vaan, kyllä minä hoidan/pärjään, eihän isä voi tietää että häntä tarvittaisiin toimimaan jotenkin toisin. Yhtä lailla kuin ulkopuolisille, pystyy puolisolleenkin pitämään kulisseja pystyssä vaikka minkälaisissa asioissa :)
    Ja hyvä kirjoitus, avoimemmin pitäisi äitien jaksamisesta puhua. Ja niin, että ymmärrettäisiin, ettei jaksamattomuudella tarkoiteta sotkuista kotia ja likaista tukkaa, vaan henkistä puolta, noita ajatuksia lopullisesta ulospääsystä.
    Kiitos rehellisyydestä, hyvä blogi.

    VastaaPoista
  61. Älä viitsi. Kuten jo esim tästäkin postauksesta voi päätellä, monesti juuri isompien lasten päivähoito voi olla parasta ennaltaehkäisevää lastensuojelua, jos tukiverkot muuten asuinpaikkakunnalla on löyhät. Ja mitä tulee "toisten hoitopaikkojen viemiseen", se ei ole yksittäisten perheiden ongelma ja vika. Se tarkoittaa vain sitä, että kunnalla on liian vähän päivähoitopaikkoja ja ne on ehkä huonosti organisoitu.

    VastaaPoista
  62. Hatunnosto rohkeasta tekstistä!

    Tämä teksti toi nyt uutta näkökulmaa noihin aiemmin kirjoittamiisi pohdintoihin lapsiluvusta ja siitä, kuinka muilla ei olisi oikeutta kommentoida toisten valintoja.

    Muistan kauhistelleeni "Yhden viivan jälkeen" -postauksessa ollutta kohtaa ystäväsi kommentista kolmannesta raskaudesta: "Yhden mieleenpainuvimmista ja tylyimmistä kommenteista kolmannen odotuksen alussa sain ystävänäni pitävältä naiselta, äidiltä itsekin, joka tuumasi, ettei aio onnitella, että koko homma on perseestä ja että hän on syvästi järkyttynyt. No, emme ole ystäviä enää."

    Kun nyt on lukenut, kuinka syvissä vesissä olet jo mennyt toisen lapsen jälkeen, on pakko miettiä, voisiko olla, että tämä ystäväsi joka tämän tökerön kommentin päästi suustaan, onkin todella aidosti ystäväsi? Mitä jos hän kulisseistasi huolimatta oli nähnyt huonon vointisi ja väsymyksesi, eikä sitten ystävänä voinut olla enää hiljaa?
    Olen itse vastaavassa tilanteessa pitkä aikaisimman ystäväni kanssa, sillä hänen huumeita käyttävä väkivaltainen miehensä vetää häntä aina uudestaan puoleensa. Pari kuukautta sitten ensiavussa vietetyn yön jälkeen en enää voinut olla sanomatta mitään, vaan sanoin hänelle suoraan, että nyt on katsottava maailmaa ilman vaaleanpunaisia laseja. Olin tyly, mutta sanoin kaiken täydellä rakkaudella, sillä en voinut enää katsoa sivusta, kuinka ystäväni romuttaa elämänsä sellaisin miehen kanssa. Veikkaan, että kommenttini hinta on tauolla oleva ystävyytemme, mutten enää pystynyt katsomaan sitä sivusta. En enää millään.

    Nykyinen "minä, minä, minä" ja "pärjään kyllä yksin" -kulttuuri tekee ihmiset kovin itsetietoisiksi. Muiden mielipiteitä, kommentteja tai neuvoja ei suvaita tai oteta kuuleviin korviin, koska "kyllä minä tiedän parhaiten, mikä minulle ja perheelleni on hyväksi!" Mutta entä jos osa niistä toisten valintoja kommentoivista oikeasti näkee jotain, mille itse on tilanteessaan sokea? Entä jos se toinen oikeasti näkee kulissien läpi? (aina näin ei varmasti ole).

    Jo aiemmissa kommenteissani penäsin yhteisvastuullisuutta; avoimuuutta. On hienoa, että olet uskaltanut pyytää apua, ns. laskenut kulissit ja siten arki varmasti paranee. Itse toivoisin, että tällainen avoimempi tapa toimia laajenisi kulttuuriimme niin, että niitä kulisseja ei alun alkaenkaan pystytettäisi, että toisten ihmisten kommenteille - olivatpa ne vääriä tai oikeita - annettaisiin tilaa. Voihan nimittäin olla, että ulkopuolinen näkee sen, mille itse olemme sokeita.

    Olet upea ja aito äiti ja ihminen Anna; uskon vahvasti, että kulissien tiputtaminen helpottaa elämää täsedes selvästi. Voimia ja jaksamista!

    VastaaPoista
  63. Kirjoitus on rohkea, mutta ei voi silti kuin ihmetellä, että miksi se kolmas lapsi pitää siihen tehdä jos kahdenkin kanssa jo väsyttää eikä isä auta ja osallistu? Ymmärrän kyllä, että haluaa kolme lasta pienellä aikavälillä, mutta mitä ihailtavaa siinä on, että tekee sen väen väkisin vaikka kahdenkin kanssa on jo raskasta? Ihailtavampaa mielestäni olisi, että ottaisi sen aikalisän ja tekisi sen kolmannen vasta sitten kun taas jaksaa paremmin. Avunpyytäminen on hieno asia ja tästä avoimesti puhuminen rohkeaa, mutta rohkeampaa olisi sanoa, että ei kolmatta tähän väliin. Se olisi myös sillä tavalla epäitsekästä, että turvaisi niille kahdelle aiemmalle turvallisen lapsuuden kun äiti jaksaisi paremmin. Tiedän, että edustan vähemmistöä mielipiteeni kanssa, kun nykyään jotenkin on muodikasta ihailla ihmisiä jotka väkisin vetävät itsensä loppuun ja uskaltavat sitten lopulta pyytää apua kun eivät enää jaksa. Toki aina parempi, että uskaltaa kuin että kilahtaa lopullisesti ja ajaa sitä rekkaa päin. Olet vielä kovin nuori, mikä kiire ne lapset oli kaikesta huolimatta tehdä yhteen pötköön?

    VastaaPoista
  64. Haluaisin tietää, millä ihmeen rahalla nämä kaikki tukiverkot näille pakkolisääntyjille rakennetaan kun valtion velka kasvaa miljardeja euroa vuodessa samalla kun vienti pienenee? Kun ei ole rahaa, niin ei ole rahaa. En ymmärrä missä se vanhemman vastuu on, kun kahden jälkeen on pakko tehdä vielä kolmas, vaikka kahdenkin kanssa meinaa pää pettää? Ja miksi se on yhteiskunnan vastuu siinä vaiheessa antaa apua, kun itsensä on tietoisesti ajanut tilanteeseen jossa ei jaksa? Hieman eri asia niillä, joiden lapsella on vakava sairaus. He ovat tilanteessa, johon päätymiseen eivät ole mitenkään itse voineet vaikuttaa eivätkä hekään saa apua tarpeeksi!

    VastaaPoista
  65. Just tällaisia kommentteja tekstissä varmaan tarkoitettiin. Anna tuskin kaipaa jälkiviisasteluja.

    VastaaPoista
  66. Mutta voiko nämä kommentit auttaa jotain jolla on vasta se yksi lapsi ja hän miettii omaan jaksamistaan jo nyt?

    VastaaPoista
  67. Luulisin, ettei kukaan voi olla tietämättä, että lasten kanssa saattaa olla rankkaa. Mielestäni on kuitenkin todella tahdintonta tulla heittämään "oma valinta, mitäs läskit" -tyylisiä kommentteja tällaiseen postaukseen. Annaa kun ei jälkiviisastelu auttane, päinvastoin. Minusta postauksen pointti nimenomaan oli siinä, että apua on kaikkitietävien kommenttien pelossa vaikea pyytää.

    VastaaPoista
  68. Tuo että mitäs teit kolmannen, niin kuka tahansa väsyy jos vauva nukkuu todella huonosti.

    Siis tällä logiikalla jos esikoinen oli huonosti nukkuva koliikkivauva, ei saisi ikinä hankkia toista lasta, kerran jo ekan kanssa väsyi :). Ihan typerää.

    VastaaPoista
  69. Ja sitten tarvitaankin vain se kristallipallo, jolla pystyy näkemään kuinka mies tosipaikan tullen tulee käyttäytymään...sinulla se ilmeisesti on?

    VastaaPoista
  70. Aivan, kyllä on taas empaattisia ihmisiä täällä kommentoimassa. Samalla logiikalla myöskään kukaan, joka on koskaan sairastanut masennuksen/kärsinyt ylipäänsä mistään mielialaongelmasta tms.ei saisi koskaan hankkia lapsia. Vähän imhimillisyyttä, kiitos. Anna kirjoitti upean rohkeasti ja uskon, että hänen kirjoituksensa auttaa lukuisia samankaltaisten ongelmien kanssa pinnan alla painivia. Sitäpaitsi, Annahan kirjoitti että hän OLI masentunut toisen lapsen synnyttyä, ei ole enää. Nyt hakenut viisaasti ENNALTAEHKÄISEVÄÄ apua, ettei uupuisi uudelleen.

    VastaaPoista
  71. Nyt on pakko kommentoida!

    Silloin kun on hyvä päivä ja hyvät ajat tuntuu, että pystyy kaikkeen. En usko että silloin kaikille tulee mieleen ne kaikista huonnoimmat ajat jolloin oli pahiten väsynyt. On ihan ymmärrettävää että silloin tekee päätöksen että toinen tai kolmas lapsi on tervetullut.

    Minun mieheni ymmärsi vasta toisen lapsen tultua, kun hän jäi kotiin vanhempain vapalle miten haastavaa lapsen/lasten kanssa kotona olo on. Sen jälkeen hän on hyvin ymmärtänyt miten lepoaika on tarpeellinen myös äidille ja miten tärkeää on että kahden aikuisen perheessä molemmat vanhemmat osallistuvat lasten hoitoon.

    Minun mielipiteeni on se, että isät kokevat usein olonsa ulkopuoliseksi ja etenkin kun jos äiti osoittaa kaikin tavoin, että homma on hanskassa niin mies luulee ja kuvittelee että se tarkoittaa sitä ettei tarvitse osallistua. Ei ole välttämättä helppo sanoa, että haluan sinun tekevän jotain, etenkään jos on itse koko ajan läsnä. Miehet tarvitsevat selkeämmin sellaista lasten hoitoaikaa jolloin he ovat itse lapsen kanssa ilman, että äiti hengittää niskaan.

    Itse myös synnytyksen jälkeisen masennuksen ja uupuksen kokeneena olen sitä mieltä, että kun se uupumus pääsee tietyn mitan yli, ihminen ei vaan pysty pyytämään apua. Avun pyytäminen viimeisessä hädässä on kuin että se katkaisi viimeisen nikaman, että se jälkeen ei jaksa kerta kaikkiaan enään mitään koska se avaisi viimeisimmänkin padon ja siihen loppuisi kaikki toimintakyky. Apua on helpompi pyytää kun on jaksamista vielä jonkin verran.

    Itse olen oppinut sen, että omaa aikaa on pakko ottaa jotta jaksaminen pysyy yllä. En ikinä halua kokea sitä tunnetta kuin seinät kaatuu päälle. Silloin ollaan jo liian pitkällä.

    Meidän lapsella, joka nukkui 20 minuutin pätkissä todettiin mykoplasma keuhkokuume vajaa kahden vuoden iässä. Kun se hoidettiin pois, lapsi on nukkunut kaikki yönsä hyvin. Jälkeenpäin mietin miten selvisin tuon vajaa kaksi vuotta.

    Kiitos sinulle kun uskalsit avoimesti puhua asiasta!

    Puhu ehdottomasti miehesi kanssa asioista. Sovi itsellesi omaa aikaa. Ja by the way, ymmärrän hyvin ton siivous ajan. Itsestäni tuntui että parasta mitä pystyi tekemään omalla ajalla oli kotityöt ja pyykin viikkaus :)

    May the force be with you!

    VastaaPoista
  72. Näin jälkikäteen mietittynä varmasti yksi suurimmista tekemistäni virheistä oli, etten aloittanut sitä lääkitystä. Lääkkeitä ei koskaan määrätä terveille ihmisille tai niille jotka eivät niitä tarvitse, ja tällaisessa kommentoinnissa unohdetaan aina se tosiasia, että masennus on myös fysiologinen tila, jota on järkevää hoitaa mahdollisimman tehokkaasti, lääkityksellä ja muunlaisella avulla. Minä olin niin rikki ja niin pitkään kielsin kaiken, etten lääkityksen lisäksi minkään muunkaanlaista apua. Virhe. Nyt asiat ovat olleet jo pitkään hyvin, mutta minut masennukseen syösseet lähtökohdat ovat olleet samat, ja siksi tämän kiireisimmän kevät-ajan meillä käy kerran viikossa lastenhoitaja, 2,5h/viikko.

    VastaaPoista
  73. Voi miten ihana kuulla, että tekstini on tehnyt vaikutuksen ja saanut ajattelemaan! Äitimyytin räjäyttäminen... En itse osaisi sanoa paremmin!

    VastaaPoista
  74. Oletko virka-aikaan töissä? Vai kotona? Lapsiperheiden kotiapupalveluhan on sosiaalihuoltolakiin perustuva pakollinen palvelu, jota kunnat ovat velvollisia tarjoamaan sitä tarvitseville (korjatkaa jos olen väärässä). Sen maksu määräytyy tulojen mukaan, mutta enimmilläänkin on edullista ja ihan opiskelija-budjettiinkin sopivaa jeesiä arkeen. Me olemme tykänneet tästä, vaikka hoitaja onkin käynyt lasten kanssa leikkimässä vain kahdesti ja aikarajaksi olemme toistaiseksi asettaneet toukokuun puolenvälin. :)

    VastaaPoista
  75. Ihana kuulla että tekstini rohkaisi sinua! Minä käyttäisin tässäkin yhteydessä avun hakemisen sijaan sanaparia nutturan löysääminen - meillä suomalaisilla äideillä on tapana mennä hampaat irvessä vaikka läpi harmaan kiven, vaikka oikeasti on niin, että muualla maailmassa auttavat sukulaiset, lastenhoitajat tai kasvattava kyläyhteisö ei ole mikään erikoisuus.

    VastaaPoista
  76. Arrgh, inhoan ikuisuuskeskusteluja päivähoidosta, oli kyse sitten subjektiivisen päivähoito-oikeuden käyttämisestä, osapäivähoidosta tai kotihoito-ratkaisuun päätymisestä. Koska oikeasti: kuka pystyy antamaan kaikille sopivan toimintamallin ja miksi olisi edes muiden asia puuttua tällaisiin ratkaisuihin? Siitä olen kuitenkin itse vakuuttunut, että laadukkaat varhaiskasvatuspalvelut, sosiaaliset kontaktit kodin ulkopuolella ja turvalliset ekstra-aikuiset eivät vahingoita yhtäkään lasta. On jotenkin kummallista, että äitien taakkaa ja syyllisyyttä ihan turhistakin asioista haluavat lisätä ne ihmiset, jotka käyvät samoja asioita läpi: muut äidit. Uskomatonta. Ratkaisusi on varmasti teille hyvä ja toimiva, ja omia toimintatapojaan voi muuttaa jos myöhemmin tuntuu, että sellaiselle on tarvetta. Ihanaa tulevaa vauva-aikaa ja kaikkea hyvää perheellenne! <3

    VastaaPoista
  77. Alkuperäiseen versioon kuului lainausmerkit, sillä se oli ajatukseni, jonka vuoksi itsepintaisesti hoidin lapset silloinkin kun en olisi jaksanut. Ajastin tekstin ja tästä versiosta katosivat siis julkaisun aikaan lainausmerkit. Tarkoitukseni ei siis tietenkään ole sanoa, että huono äiti olisi sellainen, joka myöntäisi oman rajallisuutensa :)

    VastaaPoista
  78. Täytyy sanoa, että siellä länsinaapurissa tunnutaan olevan todella paljon edellä tällaisissa asioissa! Siis ihan jo vaikka koti-isyys-tilastoja katsellessa! Meillä on jotenkin kummallisesti niin, että yhteiskunnan ja lähipiirin odotukset ovat jämähtäneet 50-luvulle mitä tulee hoitovastuun jakamiseen, mutta tulonhankinnan suhteen ollaan hyvinkin tasavertaiseen malliin 2010-luvulla. No, on selvää, että me olemme saaneet satikutia kummastakin. :D

    VastaaPoista
  79. Voi, miten menikään kylmät väreet ja itku pääsi kun luin tätä. En ole onneksi koskaan itse uinut noin syvissä vesissä, mutta sinun kertomustasi kuunnellessa ihmettelen, että olet pystynyt pitämään paketin noinkin kasassa - ihan yksin. Käsittämättömiä voimavaroja sinulla tuntuu olevan, vaikka toisinaan tuntuisi, ettei ole mitään mistä niitä enää ammentaa. Voimia! <3

    VastaaPoista
  80. Niin.... Miksiköhän kuvittelette, että lastenhoitoavun pyytäminen tuntui minusta vaikealta? Tai aika monista muistakin äideistä? Miksi tuntuukin aina siltä, että yksin täytyy pärjätä ja kaikki hoitaa? Tukea ja tsemppiä kun on tarjolla näinkin runsaasti, puuh.

    VastaaPoista
  81. Niin, sinäpä sen sanoit. On vaikeaa myöntää edes jossain kohtaa elämäänsä ollut uupunut, kun leima huonosta ja heikosta säilyy pitkään. Ja mitä tulee lastenhoitoon ja äitiyteen, on vaikeaa turvata edes siihen ajatukseen, että itse tietää miten asiat ovat - jokaisella kun tuntuu olevan mielipide ja myös oikeus lausua se.

    VastaaPoista
  82. Tulin tosi surulliseksi siitä, miten täällä on paikoin sätitty miestäni. Tottakai soraäänet kuuluvat asiaan kun lukukertoja ja kommentteja kertyy, mutta surullista on, miten hyökätään toista ihmistä vastaan. Meillä mies joutui olemaan ihan pakollistenkin opinto-juttujen takia alusta alkaen aika paljon poissa, ja luulen, että hänkin pakeni kireää vaimoaan kotoa pois, ymmärtämättä, että teki vain lisää hallaa - minulle. Toisaalta saimme hirvittävästi painostusta myös lähipiirin ja sukulaisten osalta siitä, kuinka kodin ulkopuolella työskentelevä ja velvollisuuksia täyttävä ihminen tarvitsee aikaa itselleen koska minähän en "tee mitään". Vallalla tuntuu tällaisissa asioissa olevan edelleenkin hyvin 50-lukulainen käsitys siitä, että mies on aina perheen pää, jonka hyvinvointi heijastuu kaikkiin ja kaikkeen, ja siksi sitä täytyy vaalia. Minä esimerkiksi halusin välttämättä pitää kiinni imetyksestä, jonka vuoksi olen aina valvonut kaikkien lasten kanssa yöt, mutta perheen ulkopuolelta tuleva viesti päivän tai aamun lepotauoista oli selvä - minä niitä en ainakaan tarvitsisi. Ja koska asuimme ja vietimme kesää putkiremppaevakossa siellä ja täällä, ehti moni ihminen ja moni perhe seurata elämäämme ja arkeamme sivusta, ja siis lunastaa itselleen oikeuden kommentoida mitä vain.

    VastaaPoista
  83. Jälkiviisaus on kyllä sitä parasta viisautta. En tiedä, toinko tekstissäni tarpeeksi selkeästi esiin sen tosiasian, että meillä on pitkään olleet asiat jo hyvin, ja että tuo yksi joulukuinen päivä oli ikävä välähdys, huonosti nukutun yön ja sairastelukierteen tulosta. Minulla ei ole siis lääkitystä eikä masennusta nyt, pahin taisi helpottaa kohta reilut puolitoista vuotta sitten. Se ajanjakso elämässäni opetti minulle kuitenkin yhtä ja toista omasta rajallisuudestani, ja toisaalta myös ravisteli heräämään siihen tosiasiaan, ettei kaikkea tarvitsisi oikeasti kantaa yksin harteillaan. Jos miettiin ihmislajin historiaa ja sitä tapaa, jolla eri puolilla maailmaa lastenhoitoa nykyäänkin toteutetaan, on tällainen kotiin sulkeminen ja oman onnensa nojaan jättäminen aika uutta ja erikoista. Isomman lapsen hoitoon vievä, vauvan kanssa kotona oleva äiti on yhteiskunnan verovaroja törsäilevä lattemamma ja äiti, joka hoitaa lapsensa kotona, mutta pyytää 2,5 tuntia viikossa on hänkin pakkolisääntyjä, jonka jälkikasvusta muut huolehtivat kohtuuttomin kustannuksin - oikeasti? Meillä on asiat nyt hyvin, mutta muistan hyvin tuon ajan, kun en uskaltanut pyytää ketään hätiin jälkiviisauden ja lyttäämisen pelossa - enkä näköjään turhaan.

    VastaaPoista
  84. Tästä ja aiemmasta kirjoituksestasi (lapsien lukumäärä ja sukulaisten kommentit) tulee mieleen vaan, että ei hemmetti mitä sukulaisia ja läheisiä ihmisiä teillä on! Ihmisiä on joo moneen junaan, mutta en vaan voi käsittää tuollaista käyttäytymistä niiltä ihmisiltä, jotka on siinä lähellä. Ja vaikka tiedän, että asiat ei oo niin mustavalkosia, niin silti ajattelen, että jos meidän läheisten käytös olisi tuollaista, ei yhteyttä tarvitsisi pitää.

    VastaaPoista
  85. Paras koskettavin ja puhuttelevin postaus ikinä.Ja vielä lempiblogistilta♥toivoo 3.n äiti joka ei kohta 2 vuoteen ole refluksia sairastavan nuorimmaisen kanssa nukkunut kuin tunnin parin pätkissä ja joka joutui jo vuosi sitten palaamaan vuorotyöhön.

    VastaaPoista
  86. Kaikkein vaikeinta on myöntää itselleen tarvitsevansa apua ja ettei voi hyvin. Minulla myös todettiin toisen lapsen syntymän jälkeen keskivaikea synnytyksen jälkeinen masennus, vaikka raskauden aikana en nauttinut lämästä ja minullakin oli samanlaisia ajatuksia. En tuolloin vielä hakenut apua ja palasin töihinkin ja silti yritin hoitaa kaiken yksin. Taloudenpidon, kodinhoidon, lapset, ruoat jne, vaikka kotona olisi toinenkin joka voisi tehdä oman osansa töistä. Lopulta tajusin, ettei minun tarvitse tehdä kaikkea yksin ja toinenkin alkoi osallistua kotitöihin, välillä äitini tuli auttamaan ja nyt alan voida itsekin paremmin.

    VastaaPoista
  87. Mahtava teksti!! Miten ollakkaan varmasti jokaisen äidin tunteita. Minä itse kolmen lapsen äitinä, masennuksen kokeneena voin sanoa että ajatus siitä mitä muut ajattelee ja nykyajan paineet ajaa äidit umpikujaan!! Koskaan en ajatellut etten lapsiani olisi halunnut tai saati tiennyt mihin masennus ajaa ihmisen syistä tai toisista... Kuitenkin kolmannen lapsen kohdalla tapahtui niin että kaikki muuttui helvetiksi! Siihen asti kahden lapsen kanssa oli kivaa ja jaksoi miettiä jopa lapseni vaatteet tarkkaan väristä lähtien! Mutta arvaamaton elämä aukeni. Siskoani leikattiin tayssissa munasarja syövästä ja minä synnytin meidän kolmatta oyssissa.. Siitä alkoi alamäki kuiluun, vaikka siskoni toipui syövästä ja tällä hetkellä kunnossa.. Alkoi minun sairastelu synnytksen jälkeisten komplikaatioiden jälkeen! Erinlaisten tulehdusten keskellä osastolla maatessa jonne lasten isä kuskasi pienintä rinnalle... Kotiin päästyäni tuli uusi tulehdus ja ravasin tiputuksessa ja välillä kotona. Kuntoni romahti fyysisesti ja psyykkiisesti, koko ajatukseni oli itsessäni ja peloissa kuinka lapset kävelevät haudalleni minua katsomaan.. Niitä tunteita ei voi kuvailla mitenkään koska se vaihe oli painajainen josta ei päässyt!! Oli minulla lääkkeet masennukseen, mutta myös fyysisesti huonona, täysin toimintakyvytön! Siitä seurasi kahden kuukauden latausjakso sairaalassa jossa saatiin elimistö ja pää toimimaan.. Toipumista on kestänyt neljä vuotta jona aikana käynyt terapiassa, syönyt lääkkeitä ja opetellut monia asioita alusta, lapsille tuettiin päivähoito ja se oli todella tärkeä apu! Kaikki muuten menee nyt loistavasti ja todennut että masennus ei ole mikään pikkujuttu joka tulee ja menee elämässä.. Siihen ei välttämättä tarvita lapsia niinkuin tässäkin heti tähdätty siihen miten jotakin olisi jo voinut arvella kun kahden kanssa jo raskasta.. Se voi tulla fyysisen sairauden seurauksena ja ennenkaikkiiaan tämän hetken yhteiskunnan paineista!! Tsemppiä kaikille äideille!!

    VastaaPoista
  88. helppihan se on näitä "jälkiviisaita" syyttää että juuri heidänlaisten takia avunpyytäminen on
    Vaikeaa. Avunpyytäminen on oikea ratkaisu sinun tilanteessasi eikä minkäänlaista heikkoutta, mutta kannattaisi silti katsoa peiliin ja miettiä miten tähän tilanteeSeen on päädytty! Miehelle todellakin noottia, että hän opiskelee ja vetää lonkkaa samalla kun äiti uupuu ja elättää perheensä?!?!? Huhhuh. Jos kaikki "niinä hyvinä" aikoina antaisi mennä ja lisääntyisi holtittomasti, perheen isät tekisivät, mitä haluaisivat ja jokainen perhe vaatisi itselleen ulkopuolista apua, ei tämä yhteiskunta pyörisi mitenkään!!!!

    VastaaPoista
  89. Tuli tippa silmään, kun muistui ajat aika tarkalleen 4 v sitten. Aamuun klo 2-4 nukuttamista ja sitten töihin. Äiti oli kipeenä ja menikin sitten enkelijuttuihin.
    Olenkin miettinyt usein, että miten nuoret naiset jaksaa. Vaikea ymmärtää, ennen kuin itse kokee. Kaikkea hyvää, se 6 kk sääntö lopettaa itkut ja valvomisen, ihan oikeasti. Nyt on kivaa, kun on pikku apulainen.

    VastaaPoista
  90. Jotenkin niin paljon samaa tekstissä etenkin tuo kohta jossa kirjoitit että joinain hetkinä yksin autossa mietit ajavasi ulos tieltä tai törmätä rekkaan samoja ajatuksia on minullakin ja juuri niin en tahtoisi kuolla en vain jaksa tätä arjen pyörittämistä mutta jotenkin tuntuu ettei kukaan ymmärrä edes oma mieheni. Omille vanhemmille turha puhua kun vastaukseksi tulee mitäs teit lapset yms....rohkea kirjoitus

    VastaaPoista
  91. Siis ette ole tosissanne?! Oletteko jotenkin katkeria tälle elämälle vai mistä moiset idioottimaiset kommentit syntyy? Itse olin väsynyt ensinmmäisen lapsen jälkeen, mutta siihen vaikutti paljon menetykset ympärillä mitä koimme kesän aikana. Ei elämää voi etukäteen suunnitella. Vaikka uiskentelin jo hyvin syvissä vesissä niin se ei ole muuttanut haavettani toisesta lapsesta lyhyellä ikäerolla. Luotan siihen, että jos mieleni järkkyy jälleen niin Suomessa on kuitenkin hyvin tarjolla apua ja SE EI TEE MINUSTA HUONOA ÄITIÄ!! HÄVETKÄÄ!

    VastaaPoista
  92. Ymmärrän hyvin että sulle tulee paha mieli kun kommenteissa morkataan miestäsi mutta kieltämättä itsekin olen todella usein huomannut miten korostat blogimerkinnöissäsi sitä että itse olet vastuussa lasten hoidosta ja perheen taloudesta YKSIN kun mies opiskelee ja hengaa viikonloput harrastuksissaan.

    Siis kerrataanpa vielä: Mies opiskelee, vaimo elättää kirjoittamalla blogia, siittää kolme lasta ja karkaa viikonloppuisin omiin harrastuksiinsa. Ja jos ystävät ja sukulaisetkin vihjaavat että kolmas lapsi on ehkä too much niin kyllä minä näin täysin ulkopuolisena näiden blogitekstien perusteella todellakin ihmettelen tuota ukkoasi. Ja sinua kun tuollaista kestät! Seuraava avautuminen onkin sitten varmaan aiheesta avioero ja se miten nyt viimein saat omaa aikaa kun lapset on vuoroviikoin isällään. Vai oisko sun miehestä edes siihen? Aika karua mutta se nyt vaan on se mielikuva minkä miehestäsi täällä annat: laiska ja itsekäs haahuilija. Toivottavasti lukee sitten sen verran hyvin palkattuun ja työllistävään ammattiin että voi antaa osansa takaisin myöhemmin vaikka häntä ja hänen läsnäoloaan ja apuaan eniten tarvisikin NYT kun lapset ovat pieniä.

    Tai sitten voi olla tämäkin teksti on vain tarkoitus kerätä lukijoita koska tämä blogi ilmeisesti on perheenne ensisijainen tulonlähde.

    VastaaPoista
  93. No, tuota... En tiedä, tulinko tässä tekstissä korostaneeksi, että tuo kuvailemani aika sijoittuu noin kahden vuoden päähän. Jos mietin viimeaikaisia blogimerkintöjäni sekä esimerkiksi Instagram-päivityksiäni, niin nimenomaan olen kertonut, että meillä mies nousee aamuisin lasten kanssa, käyn pari kertaa viikossa salilla treenaamassa ja hän vastaa pääasiassa kaikesta ruoanlaitosta. Hän on kahtena päivänä viikossa myös illan poissa, mutta ei harrastuksissaan - niitä reissuja ei ole tehty sitten, hmm, elokuun? Mieheni luki tekstin ennen julkaisua eikä kokenut tätä loukkaavaksi tai leimaavaksi, mitä tulee nykytilanteeseen, jolloin siis koen pääseväni liikkumaan kodin ulkopuolelle ja saavani hyvin apua kotonakin. Tuntuu vähän siltä, että on takerruttu epäolennaisiin asioihin ja että joitain kappaleita kyllä luetaan kuin piru Raamattua.

    VastaaPoista
  94. Kiitos tekstistäsi! Identtinen omani kanssa. Näille miehille haluaisin esittää kysymyksen, että miten he voivat käydä illalla rauhallisin mielin nukkumaan kun tilanne on mikä on. Toivon, että tulevaisuudessa saan kohdata jonkun samassa tilanteessa olevan ja saan auttaa häntä. Joko siivoamalla hänen kotinsa, käymällä kaupassa, tekemällä ruokaa pakkaseen, hoitamalla hänen lapsiaan koko päivän ja muistuttaisin samalla äitiä, että älä siivoa sillä aikaa kun sinulla on vapaata. Mene nukkumaan, se on tärkeintä. Itse en mennyt koskaan silloin nukkumaan.

    Voimia todellakin sinulle!

    VastaaPoista
  95. Niku, kun niin kovasti penäät ihmisten vastuuta omista valinnoistaan, ajatellaan sitten laajemminkin: toivottavasti et itse syö epäterveellisesti, tupakoi, käytä alkoholia, ole ylipainoinen, harrasta liikuntaa liikaa/liian paljoa, jätä influenssarokotusta ottamatta...jne koska jos sitten näistä syistä sairastut/vammaudut, on se kai omaa syytäsi, valintojesi seurausta ja sitten yhteiskunnan ei varmaankaan tarvitse osallistua hoitokustannuksiin?

    VastaaPoista
  96. Elämäntilanteemme ovat toisaalta samankaltaiset, mutta toisaalta varsin erilaiset. Kirjoitin itsekin vastikään elämäni synkimmästä asiasta (http://mukkimakki.blogspot.fi/2015/02/vereslihalla.html) ja vaikka painimmekin erilaisien asioiden kanssa, huomaan tiettyjä yhtymäkohtia. Vanhemmuudessa on yllättäviä ja kovin synkkiä sävyjä, joista ei tunnuta puhuttavan etukäteen. Samoin avun pyytäminen – minkä tahansa avun – on vaikeaa, koska me äidit tunnumme pelkäävän muiden reaktioita, osin aiheesta ja osin aiheetta. Syytetäänkö minua tästä tilanteesta? Miksi minä en riitäkään äitinä? Miksen minä osaa tätä, miksen pysty tähän?
    Monesti kuvittelemme (facen ja muun somehehkutuksen myötä), että muut äidit/vanhemmat eivät käy tällaisia asioita läpi. Että ”kaikilla muilla” menee hyvin ja sujuu hyvin, että minä tai me olemme ainoita, jotka eivät kykene tähän. Olkoon se ”tämä” mikä tahansa lapsiin ja kasvatukseen liittyvä asia. Pelkäämme leimautuvamme huonoiksi, vaikka todellisuudessa elämän synkemmät sävyt tekevät meistä vain inhimillisiä.
    Olet rohkea, kun kirjoitit kokemuksistasi. Toivottavasti joku (tai mieluusti moni) saa tästä vertaistukea ja voimaa hakea itsekin apua. Me kaikki olemme avun arvoisia, vaikka ”itse olemmekin lapsemme halunneet”. ;)

    VastaaPoista
  97. Anna on kertonut kaikkien lastensa olleen todella huonosti nukkuvia, kuka tahansa uupuu, jos ei saa nukkua. Ihan joka ikinen ihminen saisi vakavasta unenpuutteesta depressiivisiä oireita. Unenouute on ihan oikeasti mitä hirveintä kidutusta. Mutta jos ei sitä itse ole kokenut, ei voi täysin ymmärtää. Empaattinen ihminen toki yrittää kuvitella miltä se voi tuntua...enkä nyt puhu ns. tavallisen huonosti kuuluvista lapsista, jollaiseksi esikoiseni lasken. Väsymyksestä huolimatta se oli vielä ihan siedettävää. Kuopukseni sen sijaan on syntymästään lähtien ollut todella huonosti nukkuva, varsinkin ensimmäisen vuoden ajan. Nyt on toki siitä tilanteesta jo helpottanut, mutta huonoja kausia on edelleen paljon (kohta 2v). Muistissa edelleen se olotila, kun ei ole nukkunut viikkoihin, kuukausiin: ajatus katkeilee, tavallistenkin arkiaskareiden suorittaminen vaatii valtavaa keskittymistä ja ponnistelua, pienikin vastoinkäyminen voi erityisen huonon yön jälkeen saada kaiken romahtamaan...ja myöhemmin jo töihin palattuani ne aamut työpaikan vessassa esim 2 vko kestäneen huonon kauden jälkeen: olo kuin hirveimmässä krapulassa; harmaankalpeana vessanpöntön yllä yökkäilemässä, kädet täristen ja päässä hirveä särky jyskyttäen...ja sitten työpäivää aloittamaan! Ja jotkut lapset vain ihan oikeasti ovat toivottoman huonosti nukkuvia ilman että siihen vanhemmat voisivat vaikuttaa, ei ole rutiinien puutteesta tai mistään perheen ongelmista kyse. Eikä ollut unikoulusta apua. Tsemppiä Anna!! Tunnen kovasti myötätuntoa väsymyksessäsi! (vaikka siis tilanne nyt ilmeisesti jo parempi onkin)

    VastaaPoista
  98. Lääkkeiden tukena pitäisi aina olla terapia. Jos sitä ei sinulle tarjottu on lääkäri toiminut huonosti. Lääkitys kun aloitetaan, täytyy sen vaikutuksia lisäksi kontrolloida tarkasti.
    Terveyskeskusten tapa sysätä resepti kouraan ei ole edes suomalaisten käypä hoito -suositusten mukainen.

    VastaaPoista
  99. Miehillä kait kestää pitempää tajuta tilanteen muutokset kun lapsia syntyy. Meillä oli monia samoja ongelmia kun lapsia oli kaksi, olin superväsynyt. Nykyään tajuan vaatia myös miestäni tekemään osansa, lapset kun yhteisesti tehty.
    ja pärjään hyvin, vaikka lapsia on kuusi, neljä alle kouluikäistä.

    VastaaPoista
  100. Todella hyvä teksti ja aurinkoa täältä sinne etänä kaikkiin hetkiin!
    En tiedä mikä minussa on kun ymmärrän kummankinlaista näkemystä näissä kommentoinneissa: toisaalta minäkin olen sitä mieltä että Äitiys on pyhä Instituutio johon ei saa arvostelevasti koskea ja se vaiva mitä äiti tekee kasvattaessaan tähän yhteiskuntaan useita uusia veronmaksajia on sinällään jo elämäntehtävän tapainen karman puhdistaja ja yksinään aihe gloorialle ja kunniamaininnalle varsinkin noin monella lapsella ja pienellä ikäerolla( Minulla on itselläni yksi lapsi - ja ainoaksi saa jäädäkin mutta elän osani Äitinä ilolla inhimillisyyden rajoissa <3)
    Vaan tajuan minä senkin että mitä nämä "jälkiviisaat" hakevat (joskin kipakoilla) kommenteillaan.
    Kun sain kuulla että olen raskaana, ajattelin ihan ensimmäisenä että maapallo on täysi, en minä voi tätä pitää. Pidin kumminkin, koska en välttämättä olisi saamassa sitä tilaisuutta uudelleen. ( Ja olen päätökseen enemmän kuin tyytyväinen!)
    Silti en voi olla ajattelematta itsekään, että mikä hiton tarve se on täyttää maa lapsilla. Eikö ole mitään muuta elämää tyydyttävää ja täyttävää kuin tarve täydellistää itsensä eläimenä monta kertaa putkeen?
    Tai jostakin päästä vois jo oikeasti alkaa miettimään uusia ratkaisuja, koska meillä on suomessa lapsia ilman kunnollista kotia samaan aikaan kun tehdään liuta ihan upo-uusia. Vois aloittaa vaikka siitä että narkkarit pakkosteriloisi. Subutex-mutsit ei kuulosta sille minusta että ne paatuneen, jatkuvan sekoilun lomassa sais hankkia lapsia jotka on päästään rikki jo syntyessään..

    Ei minulle muitten ratkaisut kuulu. Ei todellakaan eikä kiinnostaEN VÄITÄ ETTÄ SINÄ ANNA OLISIT PAKONOMAINEN ELÄIMEN TEHTÄVÄÄNSÄ TOISTELEVA IHMIS-NAARAS.
    Ainoa mikä mua kiinnostaa on se että äitiys käsitteenä ei todellakaan ole niin pyhä etteikö saisi ihmetellä tätä nykyaikana tapahtuvaa lastenhankintaa suhteessa siihen, että tässä elämässä on muuutakin. Niin ja että me ei kaikki mahduta tälle maapallolle. Tiedän että mua saatetaan pitää sekopäisenä hippinä, mutta tiedätte kyllä että mulla olen oikeassakin.
    Vastuuta on myös se että millaisen pallon lapsillemme jätämme, millaisilla asenteilla heidät kasvatamme ja niin - millaiset lapset jätämme jälkeemme kun aika koittaa.

    Hyvää parempaa parasta jatkoa Anna sinun perheellesi!

    VastaaPoista
  101. Ei kukaan ole paras mahdollinen vanhempi alusta asti, isäkin kasvaa uuden elämäntilanteen tasalle pikku hiljaa. Minusta on mahtavaa, että te olette yhdessä selvinneet raskaista ajoista, oppineet tukemaan toisianne ja olemaan tuettavina. Mä näin tämän tekstin ennen kaikkea kasvutarinana -niin sinun, miehesi kuin parisuhteennekin. Kiitos kun ajoit sen meidän kanssa!

    VastaaPoista