Social Media Icons

tiistai 18. marraskuuta 2014

Kolmas, erilaisin ja pisin synnytykseni

16 kommenttia , Share It:
Lupailinkin päivittää blogin puolelle ehtiessäni (lue: kun Herra Huu irroittaa otteensa minusta) fiiliksiä ja kertomusta kolmannesta ja viimeisestä synnytyskeikastani. Vauva on kohta kolmea viikkoa vanha, ja likimain kolme viikkoa olen tätä imetysnurkasta vapautumisen ja uhmaraivareista selvittyäni kirjoitellutkin, noin kahden lauseen pätkissä, joten jos kertomus tuntuu sekavalta, johtuu se vain oikeasti siitä, ettei minulla ollut enää aikaa oikolukea tekstiä.

Olen itsekin vielä hieman äimistynyt siitä, miten kaikki lopulta meni - kai jotenkin kaksi lasta alateitse synnyttäneenä ajattelin jo nähneeni ja kokeneeni kaiken. Kai aika monen odottajan tavoin toivoin synnytykseltäni paitsi tervettä lasta ja hyvää synnytyskokemusta, myös sitä, ettei synnytyksen kulkuun puututtaisi. Ja kaksi kolmesta edellä mainitusta toiveesta toteutuikin.

Kerroinkin jo monta viikkoa sitten, että otimme kipeiden supistuksien vuoksi väärän hälytyksen sairaalaan ja lähdimme mahan kanssa kotiin. Sittemmin samanlaisia kipeiden (mutta ei tarpeeksi kipeiden) supistuksien satseja tuli useana päivänä, iltana ja yönä. Kaksi ensimmäistä lastani ovat syntyneet rv 39+1 ja 39+2, ja vaikka toki tiedostin, että laskettu aika on vain viitteellinen aikakehys, jonka molemmin puolin voi tapahtua yhtä ja toista, odotin silti jotenkin salaa, että vauva syntyisi raskausviikoilla 39+3. Koska... Se nyt vain olisi sopinut sarjaan, heh. Kun tuo alitajuinen laskettu aikani siis koitti ja sen yli mentiin, olin raskauteeni kaikilla tavoin aika loppu. Done, finito, caput. Itkin puoli tuntia neuvolassa, nyyhkytin surkeana ja paksuna myttynä kovalla tuolilla kuinka meillä ei olisi vauvaa ennen joulua. Tai loppiaista. En saanut neuvolasta enää uutta äitiysneuvola-aikaa, koska pian eläkkeelle jäävä terveydenhoitajani oli vakaasti sitä mieltä, että vauva syntyisi kuluvalla viikolla. Elettiin maanantaita.

Ensimmäiset säännölliset ja jokseenkin kipeät supistukset tulivat tiistai-iltana vadelmanlehtiteen ja Emmerdalen äärellä, kahdeksan minuutin välein. Jaksamatta edes nousta tuoliltani jumppapallolleni odotin vain mököttäen jokaisen supistuksen loppua. Ja loppuivathan ne, parin tunnin jälkeen. Nukuin pari tuntia kunnes heräsin taas kipeisiin supistuksiin, tiistain ja keskiviikon välisenä yönä. Kävin suihkussa, keitin taas vadelmanlehtiteetä ja mökötin. Eivät tuntuneet synnytyssupistuksilta, kettumaisilta vain. Aamulla otimme miehen vapaapäivän kunniaksi suunnan kohti hypermarkettia viikonlopun ruokaostoksia tehden. Minulla oli outo olo. Ruoka ei maistunut, kahvi tuoksui oksennukselta ja no... Minulla oli jotenkin selittämättömällä tavalla outo olo. Maitohyllyn kohdalla, ehkä tunti kierroksen ja patonkiaamiaisen jälkeen mieheni kysyi, josko tänään lähdetään. Vilkaisin murhaavasti jonka jälkeen mieskin tajusi olla hiljaa. Kuten sanottu, olin haudannut toivoni vauvasta edes tämän vuoden puolella. Kauppareissu jatkui hypermarketista leipomon tehtaanmyymälään ja ulkoiluvälineliikkeeseen isänpäivälahjoja tsekkaamaan, ja niin jatkuivat supistuksetkin. Kun jouduin autossa hengittelemään syvään sisään ja ulos ja vääntämään penkinlämmittimen leutona syyspäivänä täydelle teholle, soitin äidilleni ja pyysin varautumaan lapsenvahtikeikkaan mikäli olo jatkuisi samanlaisena.

IMG_6770

Kun supistukset olivat tulleet kipeinä kolmen tunnin ajan ja säännöllisinä tunnin verran, soitin synnytyssairaalaan, ja kerroin, että pärjäisin kyllä oloineni kotona, mutta kysyin kuitenkin heidän suositustaan. Koska kaksi ensimmäistä synnytystäni olivat edenneet hyvin vauhdikkaasti loppua kohden, ja olleet kestoiltaan 6,5 tuntia ja 2 tuntia 42 minuuttia (muistan tämän muuten vain siksi, että synnytys käynnistyi vesien menolla tasatunnilla), pyysivät he minua tulemaan näytille. Kun lopetin puhelun, loppuivat supistuksetkin. Tunsin oloni hölmöksi, mutten kehdannut soittaa enää takaisinkaan. Itkin taas, yritin jättää sairaalakassin kotiin. Matka synnytyssairaalaan oli hiljainen, ja vaikka supistuksia tulikin, olivat ne epäsäännöllisiä eivätkä edes hirvittävän kipeitä.

Saavuimme synnytyssairaalaan kello 14.15 , ja minua vastassa ollut kätilöopiskelija kirjasi synnytystoiveitani paperille. Tunsin oloni typeräksi kun hiljaa vastailin kysymyksiin siitä, minkälaista kivunlievitystä olisin vailla ja miten synnytyskipuun suhtaudun - eihän minua edes sattunut enää mihinkään! Kohdunsuu oli sairaalaan saavuttaessa kolme senttiä auki, ja koska olen ollut samat kolme senttiä auki myös kahdessa edellisessä synnytyksessä vielä vesien menon jälkeenkin, päättivät kätilöt, että tilannetta seurataan sairaalassa tovi. Puolitoista tuntia meni ilman mainittavia supistuksia, mutta neljän aikoihin aloin tuntemaan samaa, tuttua nippailua. Supistuksia, jotka piirtyivät käyrille, mutta joiden kanssa olisin pärjännyt kotonakin. Itkin taas, olin pettynyt ja epätoivoinen.

Viikkoja kestäneet kipeät, säännölliset supistukset tekivät minusta hermoraunion. En uskaltanut enää lähteä yksin autolla mihinkään, en lasten kanssa julkisillakaan mihinkään, ja joka päivä tarkistin keittiömme seinäkalenterista, kuka isovanhemmista olisi tänään saatavilla lapsenvahdiksi jos lähtö tulisi. Ja tietysti pelkäsin todella vauhdikasta synnytystä ja sitä etten ehkä edes ehtisi sairaalaan kuin lakanat likaamaan. Olin nukkunut öitä huonosti supistuksien vuoksi, jännittänyt ja stressannut, ja tuntui, ettei loppua tulekaan.

IMG_6655

Kymmentä yli neljä kätilö tuli huoneeseen, teki sisätutkimuksen, ja totesi, että olen vajaat neljä senttiä auki, eli jotain salissa kuitenkin tapahtui. Vauva oli korkealla, ja sydänäänianturi mahan päällä ei meinannut rekisteröidä ääniä kuin minun ollessa makuullani, joten synnytyksen nopeuttamiseksi ja vauvan voinnin seuraamiseksi päätettiin, että vauvan päähän laitettaisiin sydänäänianturi ja kalvot puhkaistaisiin. Kolmekymmentäviisi minuuttia myöhemmin huone sänkyineen lainehti kirkasta lapsivettä ja ensimmäiset hivenen napakammat, joskin lyhyet ja epäsäännölliset supistukset alkoivat hiljalleen. Tässä vaiheessa otin ystävältäni Annilta lainassa olleen TENS-laitteen (josta kirjoitin aiemmin täällä) käyttöön.

IMG_6701

Seuraavat kolme ja puoli tuntia pärjäsin hyvin TENS-laitteen kanssa. Supistukset piirtyivät käyrille, mutta olivat enimmäkseen vaimeita ja koko ajan epäsäännöllisiä, ja TENS-laitteen kanssa fiilis oli kutakuinkin normaali. Puhuimme paikalla olleen kätilöopiskelijan kanssa pienten synnytysyksiköiden lakkauttamisuhasta, synnytyksen medikalisoitumisesta Suomessa, synnytyskipujen luonnollisista kivunlievityskeinoista, kätilöopinnoista, lähestyvästä joulusesongista, uhmaiästä... Tunnelma synnytyssalissa oli rento ja jaksoin supistuksien kanssa hyvin. En halunnut suihkuun tai kylpyyn, koska vesi oli tehnyt minusta kummallakin aiemmalla kerralla ja kotona supistuksia lievittäessä vain huonovointiseksi, joten hengailin piuhoissani - siis sydänäänianturin, TENSin ja supistusanturin kanssa - lähellä monitoria, lähinnä seisten, toisinaan jumppapallon päällä leväten ja lantiota heijaten. Vaikka supistukset tuntuivat lähinnä alavatsalla ja sisäreisissä, lievittivät selän puolelle kiinnitetyt TENSin elektrodilätkät kipua ihan uskomattoman hyvin!

IMG_6685

Puoli seitsemän aikaan illalla supistukset kovenivat ja muuttuivat säännöllisiksi, mutta pahin piikki kesti vain hetki ja olo oli TENSin kanssa vielä ihan ookoo. Kello 20.15 supistusten kesto piteni yhtäkkiä ja supistukset muuttuivat polttaviksi, viiltäviksi ja selkeästi terävimmiksi kuin aikaisemmin. Poltot muuttuivat säännöllisiksi ja niitä tuli 3-4 minuutin välein. En pystynyt puhumaan, en istumaan jumppapallon päällä, en juomaan tai pitämään silmiä auki. Pyysin sisätutkimusta, ja koska tuomionani oli viisi senttiä auki oleva kohdunsuu ja olo oli tukala, pyysin myös epiduraalia.

IMG_6700

Varttia myöhemmin anestesialääkäri tuli huoneeseen. Olen saanut kaikissa kolmessa synnytyksessäni epiduraalin, joskin ensimmäisessä vain varttia ennen vauvan syntymää, ja tällä kertaa puudutteen laittaminen kävi todella nopeasti ja helposti. Kätilöt huokailivat ihmeissään, kuinka jättisuuren mahani kanssa pääsinkin niin hyvään kippuraan ja kuinka kovan supistuksenkin tullen pysyin aloillani, mutta minua helpotti sillä hetkellä ajatus siitä, että apu on oikeasti lähellä. Epiduraalipuudutuksen saamisesta puolitoista tuntia tuntui menevän luvattoman helposti: supistuksia tuli hyvällä temmolla, mutta puudutteen ja syvään hengittämisen voimin pärjäsin hyvin, enkä halunnut ilokaasua tai mitään muutakaan. Pystyin käymään vessassa, kävelemään ja puhumaan.

IMG_6711

Kymmeneltä oli kätilöiden vuoronvaihto ja tuolloin puudutteen saamisesta oli kulunut siis puolitoista tuntia. Oloni oli todella hyvä, pirteä ja skarppi. Sisätutkimuksessa olin kuusi senttiä auki, ja yövuoroon tullut kätilö ehdotti, että edellisen synnytyksen runsasta verenvuotoa silmällä pitäen aloitettaisiin oksitosiinitiputus hyvin pienellä annoksella, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan - olimmehan olleet jo tunteja synnytyssalissa ja synnytys oli edennyt verkkaiseen tahtiin. Oksitosiinitiputus aloitettiin pienellä annoksella klo 22.00, ja noin viiden-kymmenen minuutin kuluttua supistukset alkoivat tuntua pidemmiltä, terävämmiltä, jopa vähän uuvuttavilta. En kyennyt pitämään silmiä auki, en sanomaan mitään. Tärisin viluissani ja oudossa horkassa sängyllä säkkituolin päällä ja peiton alla maaten.

IMG_6707 IMG_6710 IMG_6714

Melko pian supistuksien kovenemisen jälkeen kätilöt alkoivat tiedustella, josko minua ponnistuttaa. Turhautuneena katsoin kelloa, mietin vartti sitten tehtyä sisätutkimusta, jossa olin kuusi senttiä auki ja katkerana puistelin päätäni pystymättä puhumaan. Kello 22.22 tunsin hirvittävän paineen tunteen lantiossani, ja huusin kurkku suorana takanani seisoneille kätilöille, että "NYT on pakko ponnistaa, saanhan jo ponnistaa, ottaahan joku tämän [lapsen] kiinni". En kuullut mitä he vastasivat, en kuullut yhtään mitään. Korvissani humisi, koko alavartaloa pakotti ja tuntui kuin olisin vaipunut johonkin unenomaiseen kiputilaan. Kätilö tsekkasi tilanteen ja oli kuulemma huutanut takanani, että antaa mennä vaan, mutta en kuullut enkä nähnyt mitään. Latelin kaikki tuntemani kirosanat ja huusin, että "olkaa nyt kilttejä ja auttakaa, mä en kestä enää". Vierelläni seisonut mieheni tarttui minua hartioista kiinni ja päättäväisesti kuiskasi korvaani, että ponnista, ponnista nyt. Tunsin valtavaa helpotusta, mutten siksi että olisin ponnistanut, vaan koska supistus meni ohi. Näin taas värejä, vauvan sydänäänikäyrän, synnytyssalin mintunvihreät verhot ja lakananvalkean miehen, jota en ole yhdeksän yhteisen vuoden aikana nähnyt ikinä niin jännittyneenä tai valppaana. Oli hiljaista, kukaan ei sanonut sanaakaan. Jännitti, pelotti, vavisutti. Kun supistus tuli, ponnistin niin kovaa, että olin varma että repeäisin leukaan saakka. Vauva syntyi yhdellä ponnistuksella, 25 minuuttia kuuden sentin sisätutkimuksesta ja oksitosiinitiputuksen aloittamisesta. Kun pää syntyi, loppuraskaudessa lonkissa piinannut hermopinne tuntui tajunnanräjäyttävänä kipuna alaraajoissa - jalkani menivät tunnottomaksi ja olin varma, etten pysyisi enää kontallani. Koko Käpylä varmaan kuuli, kun pään syntyessä huusin, että jalat eivät enää kanna (ehkä muutamalla kirosanalla höystettynä, taas, heh).

IMG_6723

Sain vauvan heti rinnalleni ja kätilöt tarkkailivat (minun) verenvuodon määrää. Ajantaju katosi siinä tilanteessa kokonaan. Havahduin jossain vaiheessa siihen, että kätilöt sängyn jalkopäässä vilkuilivat kelloa ja pyysivät lupaa painella vatsaani istukan irtoamisen vauhdittamiseksi (sitä runsasta verenvuotoa siis peläten). Oli kulunut puoli tuntia vauvan syntymästä, mutta istukka pysyi napakasti paikallaan vaikka kätilö kuinka yritti napakasti painella vatsaani. Sain ensin Cytotec-murusia kielen alle ja sitten oksitosiinia, mutta mitään ei tapahtunut. Lopun viimein toinen kätilö kävi hakemassa pakastimesta kaulimen (!), jolla he painelivat vatsaani, ja lopun viimein istukka syntyikin täydellisenä, 895 gramman painoisena.

Synnytyksestä jäi hyvin erilainen fiilis kuin kahdesta ensimmäisestä synnytyksestä jäi. Se oli kestoltaan pisin ja ainoa, jota on jouduttu vauhdittamaan kalvojen puhkaisulla ja Cytotecilla, mutta toisaalta minulla oli ensimmäistä kertaa koskaan synnytyksessä sellainen tunne, että olen tilanteen tasalla. Se, että sain olla liikkeellä enkä ollut pakotettuna makaamaan sängyssä kuten kahdella edellisellä kerralla, vaikutti varmasti kokemukseen. Kolmannella kerralla tuntui myös, että hoitohenkilökunta aidosti kuuli ja kuunteli toiveitani ja kohteli minua hyvin kunnioittavasti - ei potilaana, vaan asiakkaana.

Lääkkeettömistä kivunlievityskeinoista tehokkaimmaksi koin TENS-laitteen (jota en voi ylistää tarpeeksi), jumppapallon ja yleensäkin liikkumisen, sekä hassua kyllä, kosketuksen; silitykset, hieronnan, tsemppaavat kädet hartioillani. En normaalisti halaa edes juhlissa ihmisiä (jossei oteta lukuun omia lapsia ja miestä, he saavat tietysti osansa ihan arkisinkin), joten olen aina mielessäni hiljaa ajatellut, etten välttämättä pitäisi muiden ihmisten kosketuksesta myöskään synnytyksessä, mutta järjettömän kivun ja väsymyksen hetkellä tuntui jotenkin turvalliselta painautua toista ihmistä vasten, rentoutua ja hengittää lämpimien ja varmaotteisten kämmenien silitysten alla. Meitä - tai minua - viimeisimmiksi hoitaneet kätilöt halasivat, silittivät ja käärivät peittoa ympärilleni kun tärisin kylmissäni ja minulle puhuessaan katsoivat silmiin ja koskettivat kevyesti hartiaa. Heidän esimerkistään niin teki myös mieheni, jonka syleilyssä tietysti oli myös luontevampaa olla.

Tuntui, että tulin kivuissani nähdyksi, ja että toiveitani kuunneltiin: sain epiduraalin kuten halusin, sain olla liikkeellä lähestulkoon koko synnytyksen ajan, minua kannustettiin hengittämään ja rentouttamaan leukani ja mikä tärkeintä, minun ei tarvinnut ponnistaa puoli-istuvassa asennossa. Ensimmäisessä synnytyksessä en oikein edes tiennyt, että olisi ollut muunlaisia vaihtoehtoja ja toisella kertaa lapsi ehti syntyä heti kun sain luvan liikkua sairaalasängystä. Nyt kolmannella kerralla jännitin ponnistusvaihetta infernaalisten liitoskipujen vuoksi, joiden takia en esimerkiksi raskausaikana kyennyt lainkaan kyykkäämään ilman viiltävää kipua, ja ilmoitinkin, että kahta en halua: synnytysjakkaraa enkä sitä jenkkileffoista tuttua puoli-istuvaa asentoa. Synnytyksen ehtoopuolella olin jo aika väsynyt ja kylmissäni, joten sain sängyn päälle säkkituolin, johon tukeutua ja nelinkontin synnytyksen loppuvaiheessa sen päällä maatessani minun oli silti helppoa heijata lantiotani. Kätilö ehdotti nelinkontin ponnistamista siksikin, että uudelleensynnyttäjänä kuulemma tiesin, miten ponnistaa, välilihaan kohdistuva paine olisi pienempi ja koska vauva oli arvioitu suurikokoiseksi (jota hän myös oli). Vaikka kätilön kuvakulma oli minulle ehkä epäimartelevin, oli ponnistusvaihe helpoin ja erilaisin; en tuntenut sitä maailmat hajottavaa mä repeän tähän paikkaan ja miljooniksi atomeiksi-tunnetta vaikka toki minuun sattui julmetun paljon, ja kahdesta edellisestä synnytyksestä poiketen en saanut tällä kertaa yhtäkään tikkiä.

Kaiken kaikkiaan synnytyksestä jäi todella ihana ja hieno fiilis - melkein harmittaa, että kerta oli minulle viimeinen!

Seuraa meitä Bloglovinissa FacebookissaInstagramissa (@lapsellista) tai Blogilistalla (Huom! Blogilistan osoite on muuttunut!).

16 kommenttia:

  1. Tässäpä mulle iltalukemista <3 :) Jeeeee, tätä odotin!!!
    t; MarjoKoo

    VastaaPoista
  2. Ihana synnytyskertomus! <3 Onnea koko perheelle uudesta perheenjäsenestä.

    VastaaPoista
  3. Olipas kivaa luettavaa! Mulla esikoisen synnytys kesti piiiiiitkään, ehdittiin olla synnytyssalissa yli 24 h. Tuossa välissä oli yks 12 h pätkä, jolloin tilanne kohdunsuulla ei edennyt mihinkään, vaikka supisti. Se oli maailman turhauttavin hetki! Tuli koettua kauratyynyt, akupunktio, ilokaasu, kipulääkkeet ja lopulta epiduraali kivunlievityksenä, liikkumisen, jumppapallon ja suihkun lisäksi. :D Epiduraalin jälkeen taivas aukeni, kohdunsuun lisäks; loput 5 cm aukes parissa tunnissa. Ponnistusvaihe tuntui suorastaan mahtavalta ton kaiken jälkeen. Nyt olis kauhee vauvakuume. Esikoinen 1 v 2 kk ja yks keskenmeno rv18 tässä välissä. Voi kun pian olis raskaana ja pääsis synnyttään. ;)

    VastaaPoista
  4. Meidänkin esikoinen on syntynyt rv 39+1, mutta toivotaan ettei tämä toinen päätä syntyä 39+2 järjestysnumerolla, kun se olis sitten jouluaatto. Ajattelen koko ajan, että tämä syntyisi 38+ jotain, mutta mun tuurillahan tämä syntyy vasta 42+1 synttärilahjana mulle.

    VastaaPoista
  5. Oi synnytyskertomuksia on aina kiva lukee :)! Miullaki oli synnytyksessä TNS ja tykkäsin myös ihan hulluna!

    VastaaPoista
  6. Olipas kertomus, kiitos kun jaoit tämän! :) Mä synnytin Tosikoisen nelinkontin ja se tuntui mustakin paremmalta, luontevammalta ja aktiivisemmalta kuin Esikoista pungertaessa puoli-istuvassa asennossa. Kuulostaa todella ihanalta, että sinua kuunneltiin ja koit synnytyksen sekä kätilöiden asenteen ja toimet hyväksi, kunnioittavaksi.

    VastaaPoista
  7. Onnea vielä uudesta perheenjäsenestä. <3

    Ja aika hurjan kuuloista tuo istukan irti kaulitseminen, itseltäni meni se vaihe vähän ohi kun päädyin kiireelliseen sektioon.

    Kaikkein kurjimmat muistot pitkittyneestä synnytyksestä jäivät henkilökunnan väliinpitämättömästä asenteesta, potilaan/asiakkaan kuuntelematta jättämisestä ja kovakouraisista otteista, joten ihanaa, että teitä/sinua kuunneltiin ja tuettiin noin hienosti!

    http://www.lily.fi/blogit/ilman-sinua-olen-lyijya/synnytyskertomus-epilogi

    VastaaPoista
  8. Pidempään kestävässä synnytyksessä on etunsa, mutta kyllähän sitä itsekin tuli vilkuiltua kelloa ja koettua epätoivon hetkiä jo ennen saliin pääsyä.

    Mä olen peukut ja varpaat pystyssä, että saisitte kuulla pikkukakkosesta pian! <3

    VastaaPoista
  9. Hahah! Teilläkin elellään sitten jännittäviä aikoja! Mulla kakkosen laskettu aika oli tapaninpäivänä, joten I feel you! Onneksi päästiin kivasti aatonaatoksi kotiin... :D

    Tsempit loppumetreille!

    VastaaPoista
  10. Se ponnistaminen kyllä tuntui uskomattoman erilaiselta - ensimmäistä kertaa käsitin, mitä tarkoitetaan sillä, että se puoli-istuva asento on luonnoton, koska kyllähän tämä kolmas kerta tuntui senkin puitteissa IHAN erilaiselta :)

    VastaaPoista
  11. Muistan kauhulla kuunnelleeni sitä sun synnytystarinaasi ja miettineeni, että kyllä itse on päässyt niin helpolla. Hoitohenkilökunnan tapa kohdata vaikuttaa kyllä ehdottomasti myös kokemukseen. Uskon, että meidän tapauksessa vaikutti myös se, että tällä kertaa ehdittiin olla salissa hyvä tovi kahdesta edellisestä kerrasta poiketen, joten kätilötkin tuli eri tavalla "tutuiksi".

    VastaaPoista
  12. Tekstistä jäi mieleen eniten tuo nopea loppuvaihe; itsellä esikoinen syntyi vajaa 3h siitä kun "just ja just sormelle auki" ja kun 4cm auki niin sanoivat että ei vielä voi antaa epiduraalia tai mitään vahvempaa lääkettä kun tässä nyt menee vielä aikaa. Noh, siitä sisätutkimuksesta meni sitten enää 25min kun vauva oli pihalla :D

    VastaaPoista
  13. Nyt vasta ehdin lukea tämän. Huh, mikä seikkailu teillä! Onnittelut vielä. :) <3

    VastaaPoista