Social Media Icons

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Baby blues, oi, baby blues

27 kommenttia Share It:
image 3 image

Moni asia vauvavuodesta ja sen alkumetreistä ehti unohtua kahta taaperoa kaitsiessa. Esimerkiksi se, kuinka pikkuruisia isotkin vastasyntyneet ovat, kuinka paljon maidonnousu sattuu ja miltä maistuu neljään kertaan mikrossa lämmitetty aamukahvi. (Viimeiseksi mainittua miettiessäni olen tullut siihen lopputulokseen, että joidenkin asioiden myös täytyy unohtua - eihän kukaan haluaisi lisääntyä uudestaan jos muistaisi millaista tervaa silmäluomensa auki pitääkseen joutuu kittaamaan, haaleana, heh.) Kaksi asiaa muistan hyvin elävästi kahdesta aikaisemmasta pikkuvauva-ajasta: pullataikinalöllöhöllömahan synnytyksen jälkeen (ja synnytyssairaalan kokovartalopeilit suihkussa!) sekä baby blues-päivät. Mitä tulee runneltuun ja... Erilaiseen keskivartaloon, on olotila jokseenkin pysyvä vielä vauvavuoden jälkeenkin, baby bluesista onneksi selviää parissa päivässä.

Kun toin esikoiseni synnytyssairaalasta tyhjään ja lattiasta kattoon puunattuun kotiin (mies oli työkeikalla ja tuli vasta myöhään illalla kotiin), tuntui kuin sisälläni olisi ollut valtava ja vuotava reikä. Sellainen, jonka kautta kaikki ilo maailmasta voisi paeta. Vanuhaalariin ja kolmeen vaatekertaan juhannusta edeltävällä viikolla pakkaamani vauva nukkui valtavan kokoiselta tuntuvalla parisängyllä, kotona oli hiljaista. Itkin kaksi päivää. Itkin koska olin yksin, itkin koska meillä kävi vieraita. Itkin koska olin niin onnellinen, ja itkin, koska tunsin syyllisyyttä kaikesta siitä itkemisestä. En voinut ymmärtää, miksi sisälläni kuohui niin, ja miksen tuntenut sitä kuuluisaa pakahduttavaa onnen tunnetta ja suuren suurta yhteenkuuluvuutta tuhisevan mytyn kanssa. Yhtenä valoisana kesäyönä, muutaman päivän vanhan vauvan äitinä se pakahduttava onnen tunnekin tuli, niin voimakas ja niin läpitunkeva, että kurkkua kuristi ajatellakin omaa rakasta lastaan.

Kun neuvolalääkäri jälkitarkastuksessa kysyi, josko olen tuntenut apeutta tai surua, mainitsin kolmannen päivän itkukohtaukset ja tyhjän tunteen, joka hävisi sitten. "Aah, ne klassiset kolmannen päivän itkut!", huudahti täti valkoisessa takissaan ja kaivoi sitten esiin verenpainemittarin. Olin hölmistynyt - että tämäkö kuuluikin pakettiin ihan tavallisena osana, mutta kaikki olivat liian innoissaan pelottelemassa välilihan leikkaamisilla, kakkaripuliyllätyksillä, zombie-kuukausilla ja puolentoista tunnin yöunilla?!

Kolmannella kerralla osasin varautua samanlaisiin hysteerisiin itkukohtauksiin ja aurinko on kadonnut maailmasta-fiiliksiin. Olin ennakkoon kauhuissani - hoidanhan kaikkia kolmea lasta kotona yksin. Ja ne päivät tulivat, jossain vaiheessa ensimmäisen tiheän imun kauden ja monen, monen, kolme tuntia nukutun yön jälkeen. Itkin koska olin niin onnellinen, että voin imettää, ja itkin koska vain imetin. Itkin koska lapset olisivat halunneet ulkoilemaan, enkä uskaltanut synnytyssairaalan ohjeiden tunnollisena noudattajana viedä vauvaa vielä ulos. Itkin kammottavien lehtiotsikoiden vuoksi, koska laskin että esikoinen menee eskariin 2,5 vuoden päästä, koska parisänkymme on nykyään aina petaamatta ja koska kestoliivinsuojat falskasivat.

Huomaan yhä edelleen olevani hyvin herkkä kaikenlaiselle arvostelulle ja kommentoinnille, pahoitan mieleni helposti ja syyllistyn sitäkin helpommin, kaikesta mahdollisesta ja mahdottomastakin. Esimerkiksi "taasko sä syötät sitä vauvaa"-kommentit saavat minut haukkomaan henkeäni ja miettimään, miten voisin imettää lapsen hieman tehokkaammin, saako hän ylipäänsä edes ruokaa ja että olenko oikeastaan sittenkin sellainen äiti, jonka maito ei olekaan maailman parasta ruokaa. Tätä sisuskaluja jäytävää syyllisyyttä ja epävarmuutta ei helpota edes se, että painonlasku on koko ajan ollut hyvin vähäistä (varhaisina kotiutujina olemme siis tavanneet lastenlääkärin kahdesti jo ensimmäisen viikon aikana) ja että puolentoista viikon iässä neuvolassa syntymäpaino oli ohitettu liki 300 grammalla. Hyvin arkaan paikkaan osuvat kommentit tietysti myös kehostani; kaksi naapuria kyseli puolitoista vuorokautta synnytyksen jälkeen, että ovatko kaksi ensimmäistäkin menneet yliajalle ja äitini mietti isänpäivä ääneen, vauvan ollessa 10 vuorokautta vanha, että mahani pömpöttää vähän edelleenkin.

Vaikka yritän alituiseen muistuttaa itseäni siitä, että olen oikeasti kaksiviikkoisen vauvan äiti ja kotona kahden uhmaikäisen kanssa, tunnen valtavaa syyllisyyttä asioista, jotka ovat kesken, tekemättä tai huonolla tolalla. Kahdestakymmenestäneljästä raskauskilosta 14 on taakse jäänyttä elämää, ja kymmenen tiputettavaa kiloa masentavat edelleen vaikka kuinka koetan muistuttaa itseäni siitä, että kaksi viikkoa on todella lyhyt aika ja 24 kiloa niin paljon. Koti tuntuu olevan - jos mahdollista - vielä hirveämmässä kaaoksessa vuorokauden ympäri, päivästä toiseen, ja tästä muistutti myös meillä aamukymmeneltä kotiutumista seuraavana päivänä vieraillut miehen mummo, joka tiskirätti kourassaan ripitti minua siitä, kuinka en ole minkäänlainen nainen kun keittiökin on (heti myöhäisen aamupalan jälkeen!) niin sotkuinen. Työpöytä on siivoamatta, lakanat odottavat silitystä (uuden mankeliliinan hankintaan olen käyttänyt nyt vuoden...) toista viikkoa ja villakoiria on nurkissa kennelillisen verran, mutta kuinka ihmeessä kaikki muut tämän hoitavat, kun lounaan saa syödä kolmessa osassa, aina kylmänä ja ehkä joka toinen päivä, yöllä nukuttuja tunteja on mittarissa ehkä kolme, hyvällä tuurilla neljä (ja päivällä nolla) ja vieraita tulvii ovista ja ikkunoista aamuyhdeksästä iltakymmeneen (okei, nyt meillä on ollut pari päivää jo aika hiljaista). Mies olisi halunnut lähteä harrastusreissulle viikonloppuna, ja tunsin oloni maailman huonoimmaksi ja epäonnistuneimmaksi äidiksi ja vaimoksi, kun ajatuskin kolmesta päivästä yksin kolmen (OMAN!) lapsen kanssa tuntui ihan hirveältä - viikonloput kun ovat periaatteessa niitä hetkiä ja päiviä, kun voisin vaikka nukkua päiväunet ilman että tarvitsisi hätyyttää paikalle lisäapuvoimia (nyt pari viikonloppua on tosin menneet niitä vieraita kestitessä ja isänpäivä-turneella).

En mä laske mutta isyyslomaan on (vielä) kuusi viikkoa. Ja jouluun myös. Fuck.

image 2

Ja kun kaiken tämän purkaa näin, kuulostaa se tosi pahalta, vaikka oikeasti vauva on maailman ihanin ja leppoisin, mitä nyt tykkää syödä... Öh, koko ajan, ja isommat taaperotkin ovat ottaneet minityypin yllättävän hyvin vastaan ja tunnustavat rakkautta toisilleen, vauvalle ja minulle. Kaiken pitäisi tuntua ihanalta ja eteeriseltä, ja silti minua itketti päiväkausia - sekin että kaikki on niin hyvin.

Onneksi baby blues-kauden selätykseen tarvittiin varsin pieniä apuja: anoppi, joka riensi varta vasten lasten nukutusavuksi kun olin illan yksin kolmen päiväunet skipanneen villikon kanssa, hidas (ja tarpeeton) kauppareissu sumuisena syysiltana parhaan ystävän kanssa, ihan sikana jääkahvia ja yksi puoleen päivään nukuttu keskiviikko miehen hoitaessa lapsia. Elämä tuntuu kummallisesti taas valoisammalta, suorastaan ihanalta. Huh.

Kuvat Instagramistani.

Seuraa meitä Bloglovinissa FacebookissaInstagramissa (@lapsellista) tai Blogilistalla.


 

27 kommenttia:

  1. Mikähän siinä on, että tuoreella äidillä on aina hirveät paineet saada elämä normaaliin järjestykseen samassa, kun pääsee kotiin. Sinun kohdalla odotuksia asetetaan näköjään ulkopuoleltakin, itse olen onneksi välttynyt siltä. Minun mielestä vauvaa katsomaan tulevilla vierailla ei ole mitään oikeutta kommentoida talon siisteyttä (Varsinkin, jos taloudessa on muitakin lapsia), korkeintaan voi hienovaraisesti tarjota apua. Miehellä ei meidänkään taloudessa olisi ollut mitään asiaa viikonlopun harrastusreissuihin tuossa vaiheessa, enkä olisi kokenut mitään huonoja omatuntoja siitä. Viikonloput kun tosiaan on yleensä se ainoa mahdollisuus levätä itsekin hieman.
    Mun vinkki on muuten jättää lakanat (ja ylipäänsä kaikki muukin) silittämättä, siitä vapautuu yllättävän paljon aikaa. Ja unohda ne kilot, keskity vaan syömään (ja juomaan) tarpeeksi ruokkiaksesi lapsesi ja jaksamaan arjen. Tsemppiä! :)

    VastaaPoista
  2. No siis ei todellakaan mitään silittämistä. Ja tulipa paha mieli äitisi ja mummosi kommenteista! Miksei miehesi pidä heti isyysvapaata? Ja juu ei harrastusreissulle! :D tsemppiä ♡

    VastaaPoista
  3. Eivät he pahaa tietenkään tarkoittaneet, kunhan vain ajattelivat ääneen. Hyvin (no, paremmin) nukutun yön jälkeen niihinkin on helppo suhtautua olankohautuksella. ;) Miehelläni ei oikeasti ole mitään mahdollisuutta pitää vapaata juuri nyt, sillä hän on opiskelija, mutta onneksi joululomaan ei ole enää kauaa. No, montaa viikkoa. :D

    VastaaPoista
  4. Vastasyntyneen ja kahden muun lapsen kanssa sinun ei kyllä todellakaan tarvitse murehtia kodin siisteydestä, kiloista ynnä muista turhaan sinua stressaavista asioista! Ymmärrän kyllä, että niin teet, sorruin siihen aikanani itsekin. Mutta ole itsellesi oikeasti armollinen, ehdit kaikkea noita suorittamaan myöhemmin, nyt on vauvan aika (ja tietysti niiden isompienkin lasten) Oikeasti, teet maailman tärkeintä työtä hoitamalla vastasyntynyttäsi ja isompia lapsia. He eivät tule muistamaan villakoiria nurkissa tai ryppyisiä lakanoita, vaan sen tunnelman, joka kotona on :) Itsehän olen alkanut silittää edes vaatteita vasta nyt kun esikoinen on kohta 5v ja nuorempi 2,5v ( mutta en ole sitä kyllä koskaan liiemmin harrastanut ;)) Tsemppiä paljon ja anna ajattelemattomien kommenttien mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos :)

    VastaaPoista
  5. Hah, tuo kaikki (kaaos ja sotku kotona, raskauden jälkeiset kymmenen ylimääristä kiloa, miehelle täyskielto ilta/viikonloppu menoihin...) on meillä ihan arkea ja nuorimmainen on jo vuoden :) . Ja kunhan meidän neljäs rakkauspakkaus keväällä syntyy kaikki tuo vaan pahenee ja hyvä niin. Itselleen pitää olla armollinen ja minä niin liputan lapsivuodeajan puolesta. Eikös siitä ole ihan tutkimuksiakin että se, että äiti keskittää alussa muutaman viikon vain vauvaan, ja isompiin lapsiinkin, tekee pelkkää hyvää niin äidille kuin vauvalle. Kaiken sen muun ehtii sitten myöhemmin. Ja lakanoita meillä ei kyllä silitetä tai mankeloida ikinä.

    VastaaPoista
  6. Itselläni ei ole lapsia, mutta aloin itkemään sun puolesta, kun tuntuu niin pahalta nuo jutut mitä naapurit, äitisi ja miehen mummo on sulle sanoneet :'( ihan järkyttävää.

    Tsemppiä arjen pyörittämiseen ja muista olla armollinen itsellesi, ei lapsiperheessä kuulukkaan aina olla viimesen päälle siistiä! Nukkuminen on tärkeempää :)

    VastaaPoista
  7. Sait kirjoitettua hyvin auki tunnelman, jota itse koin esikoiseni synnyttyä. Kiitokset siitä, että puhut asiasta: synnytyksen jälkeisistä tunnelmista pitäisi puhua vähintään yhtä paljon kuin epiduraaleista ja välilihoista! Itselläni blues oli jäädä myös muutamiin päiviin mutta synkästä polusta tulikin pidempi lapsen painonnousun pysähdyttyä. Nyt odotan toista lastamme suurella ilolla - mutta myös pienellä pelolla. Jos jotain olen oppinut, niin rauhoitan pari viikkoa vain olemiseen - tiskit, pyykit ja villakoirat hoituvat kyllä myöhemminkin tai muiden toimesta. Onnea ja jaksamista!

    VastaaPoista
  8. Ensimmäisen lapsen jälkeen etsin raskausajan jälkeistä opasta tyyliin vauvan kanssa viikko 1 jne Niin kuin raskausviikot on raskausoppaissa. No eihän sellaista ole vaikka tarpeeseen tulisi. Kehossa tapahtuu vielä niin paljon synnytyksen jälkeen että siitä pitäisi puhua paljon enemmän. vauva kun on ulkona, tuntuu että äiti unohdetaan siihen synnytyssalin ovelle.

    VastaaPoista
  9. Voi tätä suomalaista pärjäämisen kulttuuria! Muualla maailmassa vauvaperhettä muistetaan tuomisin ja vastasynnyttänyttä naista hellitään ja annetaan mahdollisuus levätä muiden hoitaessa taloa, lapsia ja tehtäviä. Mutta täällä meillä rotinat jätetään tuomatta ja äidin tulisi lapsikatraan lisäksi hoitaa vieraita. Pöh. Tervettä itsekkyyttä vaan peliin! Jos vieraat eivät ymmärrä hetkellistä post partum sekasortoa, niin voivat jäädä kotiin ja tutustua vauvaan sitten myöhemmin. Silloinkin on toki ymmärrettävä että lapsi on vielä pitkään täysin lapsellinen. Saattaa sotkea, huutaa epäsopivissa tilanteissa, haista vähän pahalle jne. Se kaikki on täysin luonnollista. Ihan kuin se että vastasynnytyneen äitiä vähän väsyttää ja maha saattaa pömpöttää. Pitkään. Ne ovat realiteetteja joiden kanssa on vain vieraiden ja sukulaistenkin opittava elämään. Niin ja itsen.

    Baby blues tunnelmiin voimia. Älä murehdi turhista, anna itsellesi aikaa toipua ja vetreytyä. Olet sen todella ansainnut.

    VastaaPoista
  10. Juttelimme juuri aiheesta eilen naapurin kanssa, ja hän kertoi, että puistossamme käyvä afrikkalaissyntyinen nainen kertoili joskus, että heillä lapsivuodeaika on 40 päivää, jonka ajan sukulaisnaiset yleensä asuvat vuorotellen lapsen saaneen äidin luona, auttelevat juoksevissa töissä, tekevät ruokaa jne. Siis 40 päivää! Suomalaiseen tapaan arvostan omaa yksityisyyttä ja tulisin varmaan hulluksi, mutta mietin juurikin tuota, kuinka meillä tuntuu olevan asenne, ettei mikään muutos saisi tuntua muutokselta vaan synnytyssalista ulos tullessa pitäisi olla entisenlaisessa tikissä, skarppina ja valmis uusiin haasteisiin, vaikka oikeasti tekisi ihan hyvää hetken aikaa vaan vähän löllöillä.

    VastaaPoista
  11. Heh, juuri julkaisin mukailevan kommenttini yllä kun meili kilahti. :D

    Me saimme ensimmäistä kertaa koskaan nyt tämän vauvan myötä rotinatuliaisia sukulaisilta ja ystäviltä, ja ah, kuinka ihanalta tuntuikaan kun ei tarvinnut puoleentoista viikkoon laittaa lounasta! Ei tällaista osannut arvostaa ennen kuin todella ihmiset toivat makaronilaatikkoa ja kanarisottoa muovikulhoissa koko perheelle, niin paljon parempaa kuin miljoonat liian pienet bodyt. ;)

    Kiitos ihanista ja tsemppaavista sanoistasi! :) Mulla baby blues alkaa onneksi olla voiton puolella ja herkkävaistoiset äitini ja anoppini ovatkin ihanasti raivanneet kalenteristaan tilaa autellakseen ihan arkisissa jutuissa kun olen yksin lasten kanssa. Kullanarvoisia tyyppejä.

    VastaaPoista
  12. Ihan totta kyllä! Ja kun kaiken lisäksi osasta tapahtuvista muutoksista on vaikeaa puhua edes neuvolassa, olisi ihan paikallaan tiedottaa niistä raskauden jälkeisistä muutoksista alkaen jälkivuodosta ja baby bluesista. :)

    VastaaPoista
  13. Muistan myös tuon, kuinka toisen ja kolmannen lapsen odotuksessa oli eri tavalla epävarma ja pelokas kuin ennen: kun tiesi, miten moni asia voisi mennä pieleen, ei tehnyt mieli paukutella henkseleitä. Toivottavasti toisella rundilla kaikki menee paremmin, olen sormet ja varpaat ristissä :)

    VastaaPoista
  14. Hih, kaikki muu tuossa alussa kyllä täsmäsi, mutta kahvin lämmittäminen mikrossa... ei ikinä! :D Mielummin kaadan kylmät kahvit sen kolme kertaa viemäriin, kun alan lämmittämään uudelleen. :D Joskus kokeillut siis, ja hyi. :D
    Tuota olen itsekin paljon pohtinut, että missään ei kunnolla kerrota (eikä pelotella, vaikka niin monella muulla asialla tehdäänkin) miten paljon imetys SATTUU aluksi, ja neuvoja miten sitä pystyisi lieventämään saatkin etsiä kivien ja kantojen alta... Itse odotan neljättä (LA keväällä) ja jokaiset kolme kertaa imetys on ollut aluksi ihan yhtä kamalaa, olen pelännyt koska vauva herää syömään.. toki kantapään kautta tähänkin on opittu kikkoja, ja helpotusta on tullut nopeammin, mutta kuitenkin.. pelkään sitä aina vaan valmiiksi, kevättä jo ajatellen.

    VastaaPoista
  15. Joo, se ei varsinaisesti kyllä hivele makunystyröitä! :D

    Jos olet facebookissa, niin laita liittymispyyntö sellaiseen suljettuun ryhmään kuin Imetyksen tuki ry. Itse sain jopa nyt kolmannella kerralla ihania pieniä käytännön vinkkejä ja jippoja imetyksen kivuliaaseen alkutaipaleeseen ja kolmen viikon tai kolmen kuukauden rintakumirumban sijaan selvisin 6 päivällä joista kaksi olin ollut liittyneenä ko. ryhmään. Siellä on mielettömiä imetystukihenkilökoulutuksen saaneita tukiäitejä jotka vastaavat kysymyksiin, ja onpa aiheen ympärillä paljon keskustelua noin muutenkin :)

    VastaaPoista
  16. Heh, minä ehkä enemminkin kuittasin ne kyllä nauramalla ja olankohautuksella, vaikka kyllä ne jälkeen päin baby blues-myrskyissä tuntuivat sitten kamalammilta. Ihmiset ei tarkoita pahaa, mutta eivät myöskään aina ajattele mitä sanovat, ja minä symppaan heitä, koska olen oikeasti itse ihan kauhea möläyttelijä tahtomattomani :D

    VastaaPoista
  17. Kiitos vinkistä! :) Pitääpä laittaa heti liittymispyyntö! :)

    VastaaPoista
  18. No mutta sellainen vuoden ikäinen kyllä varmasti työllistää tavallaan eniten, kun on taitoa tehdä kaikkea mutta ei ymmärrystä tai itsesuojeluvaistoa. :D Meillä ainakin ne vuosikkaat on aina saaneet hirveimmän kaaoksen aikaiseksi kun kaikki pitää repiä alas, kaikkea pitää nuolla jne.

    VastaaPoista
  19. <3 Voi miten ihana kommentti! Kiitos tsemppiviestistä, tuli tarpeeseen!

    VastaaPoista
  20. Oli pakko kommentoida ekan kerran sun postaukseen :) Toi sun juttu oli ihan kun mun suusta kun lapsi oli parin viikon ikäinen ja siis mulla on vaan YKSI lapsi :D Lakanat mankeloimatta kaappiin vaan ja nyt keskityt siihen että kun on se viis minuuttiakin luppoaikaa niin että kaikki lapset on tyytyväisiä ja ei tarvitse sua niin otat ihan omaa aikaa. Ja jos joku arvostelee sun kotdin siisteyttä niin voi painua helvettiin :D alko ihan suututtaa noi mummot ja miehen harrastukset ja muut kun tota alkaa miettiä omalle kohalle kun tietää että ihan samalla tavalla ottaisin stressiä ja alkaiisin suorittaa niinkuin sinäkin :) Tsemppiä tosi paljon sulle! Hienosti olet pärjännyt kolmen lapsen kanssa ja tulet pärjäämäänkin <3

    VastaaPoista
  21. Kai sinä kerroit miehellesi mihin voi sen harrastusreissunsa tunkea?! Miehet voivat olla aivan uskomattoman.... tyhmiä. Anteeksi, ei ole tarkotus mollata miestäsi mutta moniko äiti lähtisi tässä kohtaa harrastusreissulle?? Argh!!

    Ja unohda ne silitykset ja muut! Ota vain sellaisia vieraita vastaan keneltä saat oikeaa apua, ilkeää tuommoinen kommentointi kodista ja ulkonäöstä :(

    Ihailen rohkeuttasi ja voimiasi! Kovasti jaksamista ja mies mukaan lastenhoitoon ;)

    VastaaPoista
  22. Helsingin lapsiperheiden kotipalvelu avuksi! Maksaa 0-10e/h ja tarkoitettu ihan tavallisille perheille lastenhoitoon tai siivoukseen, tueksi tai keskusteluavuksi tarkoitettu apu. Oman tarpeen ja toiveiden mukaan. Syyksi riittää väsymys tms ihan vaan jaksamisen avuksi. SUOSITTELEN

    VastaaPoista
  23. Voi kun tuli paha olo tästä kommentoinnista, mitä olet lähipiiriltäsi saanut...
    Its en ole vastaavaa kokenut ollenkaan. Oma mies, sukulaiset, ystävät ja tutttavat ovat olleet avuliaita ja ihania pikkuvauva aikoina (erityisesti)!
    Ja tosiaan jos ei muualta sitä apua saa, niin kotipalvelusta sitten. Se lastenohjelmien katsotuttaminen lapsille on ihan jees, mutta joku lastenhoitaja voisi joskus viedä isommat vaikka ulkoilemaan vauvan imetys ja vaikka päiväuni hetken ajaksi.

    VastaaPoista
  24. […] hikisestä, verisestä ja maitotahraisesta parisängystä, kaksi-kolme tuntia nukkuneena, baby blues-fiilisten ja migreenin vyöryessä päälle. Muutama päivä meni oudossa, itkuisessa sumussa. Kävin […]

    VastaaPoista
  25. Täällä 5 viikkoa laskettuun aikaan. Mies jää heti vauvan synnyttyä isyyslomalle ja ilmoitin jo nyt, että niitä harrastusreissuja ei sitten tehdä sinä aikana. Vähän nikotteli, mutta ymmärsi kuitenkin. Jos hän toipuisi isosta leikkauksesta ja yhteiskunta maksaisi minulle loman sen takia, en todellakaan jättäisi häntä yksin pienen vauvan ja viisivuotiaan kanssa.

    Toki synnytyksestä voi toipua nopeastikin, mutta ainakin viimeksi meni kyllä aikaa, ennen kuin synnytyksen, jälkivuodon, maidonnousun, hormonimyrskyn, kokonaan uuden tilanteen ja vauvan hoidon opettelun jäljiltä tuntui, että selviän ehkä kotona ilman toista aikuista :)

    Kodinhoidon, ruuanlaiton ja muun voi jättää suosiolla muille, ja ajattelemattomat kommentit pömpöistä ja siivouksesta omaan arvoonsa. Tsemppiä!

    VastaaPoista
  26. Alkoi tekstisi ihan itkettää, kun muistui niin elävästi omat baby Blues -ajat mieleen! Mutta hyvin sä selviät, usko pois! Tuossa tilanteessa saa ja kuuluukin olla vähän rankkaa ja sen mikä on nyt rempallaan, ehtii kyllä korjata ja siivota myöhemmin. Sitten kun kaikki taas helpottuu. Koska kyllä se kaikki taas helpottuu.

    VastaaPoista