Social Media Icons

tiistai 7. lokakuuta 2014

"Henkimaailman juttuja", beibin painoarvio ja lässyin sisätutkimus ikinä

11 kommenttia Share It:
rv36_1

Puolentoista viikon aikana olen ollut kahdesti neuvolassa. Kuukauden sisällä neljästi - joskin olen käyttänyt myös lapsia kesän terveyskeskussulun vuoksi "vähän myöhästyneissä" rutiinitarkastuksissa. Neljän vuoden aikana olen ollut kolmessa eri neuvolassa, joten minulla on ollut myös kolme eri vakituisesti meitä hoitavaa terveydenhoitajaa. Kaksi viimeistä ovat olleet hyvin mieleenpainuvia ja rakkaita. Vantaalta, edellisestä asuinpaikastamme, jäin kaipaamaan vain taloyhtiön hiljaista lenkkisaunaa ja ihanaa terveydenhoitajaa. Tyyppiä, joka puhkesi onnenkyyneliin kun kerroin odottavani toista lastani, ja joka aina varasi meille kaksi aikaa, koska me nyt vain olimme alusta alkaen samalla aaltopituudella ja höpötellessä kului aina tuokio jos toinenkin. Nyt, puolitoista vuotta muuttoamme myöhemmin olen alkanut tykkäämään vanhemmasta ja viisasta uudesta terveydenhoitajastamme, joka ei tuijottele käyriä vaan ihmisiä, ja osaa vankan ammattitaidon myötä suhtautua kepeisiin asioihin kepeällä tavalla. Hän puhuu itsestään aina kolmannessa persoonassa ja ottaa asiakkaansa hyväntuulisena vastaan. Hänestä on siis hyvin helppo pitää.

Kun kerran kotipihalla lapsia leikittäessäni tulin naapurien kanssa puhuneeksi ihanasta (yhteisestä) terkkaristamme, muisteli joku, että hän olisi jäämässä eläkkeelle. Pala kurkussa ja sydän läpättäen, raskaushormonien ja tunnekuohun vallassa tietenkin, tiedustelin asiaa suoraan terveydenhoitajalta itseltään. Ja totta se oli. Vuodenvaihteessa saan tutustua neljänteen (vakituiseen) neuvolatätiin. Kotona purin tunteitani juomalla makeanhimoissani C-vitamiiniporejuomaa ja imuroimalla samaa olohuoneen lankamattoa raivokkaasti päiväuniaikaan, iltapäivällä ja illalla. Muutosvastarintaisena tyyppinä sain jo ennakkoon sydämentykytyksiä ajatuksestakin, että vauvavuoteni alkutaipaleella, siis maidonhajuisten paitojen ja tummien silmänalusten luvatussa maassa, minua ja meitä arvioisi joku aivan uusi ja tuikituntematon tyyppi. Naapurin äitien kanssa tulimme siihen lopputulokseen, että muutos voi olla vain huonompaan suuntaan, mikä ei ehkä anna parhaita mahdollisia eväitä uusille asiakassuhteille.

rv36_3

Mutta, mitä tulee itse neuvolakäynteihin, ovat viimeiset kaksi kertaa olleet hyvin erilaisia. Neuvolalääkäri oli pohjanoteeraus ja treffit luottoterkkarin kanssa, kuten olettaa saattaa, suksee - kaikin puolin. Neuvolalääkäriä odotin kuin kuuta nousevaa, mutta vastassani oli hiljaa puhuva ja ei mitään sanova lääkäri. Vauvan kokoarviota ei kuulemma anna enää lääkäri, kohdunkaulan pituuden arvioiminen ilman ultraääntä on kuulemma "henkimaailman juttuja" (vaikka sille on oma lokeronsa neuvolakortissa?!) ja kaiken kukkuraksi vatsaani sivelevä lääkäri kysyi, osaanko sanoa, miten päin vauva oikein on! Katsoin häntä hieman hitaasti, ja totesin sitten, että koko vatsa on makuuasennossa (kuten nyt satuin olemaan) epäsymmetrisen mallinen, että vasemmalla kyljelläni erottuu selvästi vauvan selkä. Ja että tyyppi on ollut kiltisti pää alaspäin jo viikkokausia. Suutuin taas, mutta eri syystä, ja raahauduin lohtushoppailemaan ennen lounasaikaa.

Perjantain terveydenhoitajain vastaanotolla tulin viisaammaksi: vauva on melko lailla lähtöasemissa, laskeutuneena, ja pää liikkui kuulemma maksimissaan puoli senttiä. Kokoarvio oli raskausviikolla 36+1 3500 grammaa, ja syntymäpainon terveydenhoitaja arvioi olevan laskettuna aikana lähempänä 4,5 kiloa kuin neljää kiloa, mikä aika lailla vastasi omaa käsitystäni vauvan koosta (ensimmäinen painoi 4045g syntyessään, toinen samoilla viikoilla 4662g). Lapsiveden määrä oli normaali ja koska beibikin alkaa olla lähtökuopissaan, ei synnytyksen käynnistymiseen liity erityisiä kommervenkkejä. Viimeksi minua ohjeistettiin runsaan lapsiveden määrän ja vauvan kiinnittymättömyyden vuoksi soittamaan ambulanssi mikäli lapsivedet menevät, ja koko synnytyksen aikana en saanut nousta sängystä ylös, sillä lapsivesien mukana pelättiin myös napanuoran tulevan ulos (sarjassamme hetkiä, jolloin tunsin oloni ihan erityisen arvokkaaksi).

rv36_4

Nyt kolmenkymmenenseitsemän viikon rajapyykkiin on vielä yksi kokonainen päivä, huominen, jonka jälkeen voisin kai huokaista helpotuksesta. Kipeitä supistuksia ja outoa vatsakipua on ollut nyt jo viitenä peräkkäisenä iltana, mutta ei onneksi vielä mitään sellaista, mihin lepo, kauratyyny ja parasetamoli eivät auttaisi.

Huh, menihän henkilökohtaiseksi! On jotenkin hassua, miten raskaudesta ja synnyttämisestä puhuttaessa lähes kaikki tuntuu kahvipöytäkelpoiselta hyvien ilmojen päivittelyltä. Juuri nyt tuntuukin siltä, että lähestyvä synnytys ja kaikki siihen liittyvä mietityttää enemmän kuin koskaan aikaisemmin - mikä ei tietystikään ole ihme, kun ajattelee, että meillä voisi olla vauva jo vaikka ensi viikolla - tai tällä viikolla! Mikäli ennusmerkkejä on uskominen, ei tämäkään raskaus kestä laskettuun aikaan saakka, mutta hirveimmissä kauhuskenaarioissani pöllistelen vielä 43. raskausviikolla, joudun hätäsektioon ja vellon raskauskiloissani vielä heinäkuun helteillä. Tai kun lapsi pääsee ripille.

Tuntuu, että blogin luonnokset täyttyvät enemmän tai vähemmän synnytys-alkuisilla otsikoilla, ja jos ajatus tuntui kaukaiselta vielä kuukausi sitten, alkaa se nyt olla totisinta totta, ajankohtaista ja... Aika jännittävää. (Oikeasti) lähestyvä perheenlisäys alkaa tuntua viime hetken paniikkina ja tunteena siitä, ettei koskaanikinämilloinkaan tule saamaan synnytystä edeltävää tehtävälistaansa tyhjäksi. Naapurit kulkevat rapussa korvat punaisina koska olen kurkku suorana pitänyt itkuhuutoa siitä, etten voi elää enää sekuntiakaan pölyisten vaatehuoneen hyllyjen kanssa (siis että kaikki tavarat on kiskottava alas ja pestävä hyllyt ja seinät) ja että mikä ihme on se puuttuva geeni, jonka vuoksi pyykkejä kuivumaan ripustaessa niitä ei voi ravistaa tai kuositella ensin, vaan että pyykinkuivaustelineeltä saa ottaa viikattavakseen kreppipaperipaitoja, joita kukaan ei edes vaivaudu viemään kaappiinsa. Viime viikolla olin likimain valmis ottamaan avioeron, koska mies ei löytänyt kellarista vauvatarvikekassiani, jossa oli synnytyskassiin pakattava kantoliinani. Ja koska tarvitsin sen juuri silloin, heti - just in case. Puolentoista tunnin kellarissa tehdyn etsintäoperaation päätteeksi jouduin nolona soittamaan hänelle, ja kertomaan, että löysin kassin liinoineen omasta vaatekaapistani. Olen aina ollut hyvin äkkipikainen ja helposti tulistuva, ihan kuten kaksi lastammekin ovat, mutta raskausaikana tämä ominaisuus minussa on kertaantunut. Noin kolmetuhattakertaiseksi.

behindthescenes2

Raskauden viimeiset viikot olen enemmän tai vähemmän pyhittänyt lapsille. Olen rakentanut duplo-linnoja tuntikausia päivässä, lukenut saman Vallaton vauva-kirjan varmaan kaksisataa kertaa ja seisonut sormet kohmeessa hyisellä pihalla aamulla, iltapäivällä ja illalla. Vaan kiittämättömyys on maailman palkka: mufa (eli isäni) on kuulemma lasten ystävä, koska ostaa pillimehua, ja mummi on paras koska mummilla on koira. No, aina ei voi voittaa. Ei edes joka kerta.

Villapipo, villaneule ja tunika / Gant, merinovillainen lenkkihuivi* / Kaino, äitiysfarkut* / Mom2Mom, nilkkurit* / Crocs, laukku / secondhand. 

PS. Miten te muut odottajat (ja yrittäjät) jakselette? Ainakin lokakuisen lasketun ajan bloggaajia on puoliutunut hirvittävällä vauhdilla!

Seuraa meitä Bloglovinissa FacebookissaInstagramissa (@lapsellista) tai Blogilistalla (Huom! Blogilistan osoite on muuttunut!).

11 kommenttia:

  1. Meillä on lasketut ajat niin lähekkäin, että tulee pakosti vähän jännitettyä myös puolestasi :) Täällä vointi vielä ihan hyvä..tai sanotaanko että ok, mutta jotain muutosta tässä olossa on havaittavissa. Saa nähdä onko enne jostakin vai hajoilenko mahani kanssa kotona vielä marraskuun alussakin.

    Jaksamista ja tsemppiä sinne! :)

    VastaaPoista
  2. Olo on totisesti samoissa fjääreissä ...... :D päivälleen sama se LA sinun kanssa (hih) To vaihtuu se maaginen 38 jolloin hän siellä masussa ois sitten täysaikainen :)
    Landemutsi/

    VastaaPoista
  3. Mulla lähti tänään kätilön kautta anomus ylilääkärille käynnistykseen. Jos ylilääkäri hyväksyy sen, käynnistetään synnytys rv 41, jos ei ole siihen mennessä tullut. Eli max 49 päivää ja meillä on bebe nro 2! :) loppuu sitten tämä yhdeksän kuukauden oksennustauti :D

    VastaaPoista
  4. "Jokin muutos" kuvaa kyllä omaakin oloani tosi hyvin! Jollain selittämättömällä tavalla jokin on toisin, enkä tarkoita kipeitä supistuksia, mutten vain osaa sanoa että mikä. Tai ehkä kuvittelen ja pyöräytän yhden viisikiloisen pötkylän isänpäivälahjaksi marraskuussa. SHIT. :D

    VastaaPoista
  5. Bongasinkin sut tänään meidän uuden blogiyhteisön tulijoista, onnittelut ja tervetuloa! :)

    Saa nähdä, kuinka pian saadaan Kaksplus-blogeissa vauvauutisia... :)

    VastaaPoista
  6. Ui, peukut pystyyn! Yhdeksän kuukauden oksennustauti ei kuulosta houkuttelevalta laisinkaan kun jo kolme kuukautta teki tiukkaa. Hatunnosto sulle! Toivottavasti saisit siunauksen käynnistykselle eikä tarvitsisi kärvistellä loputtomiin...

    VastaaPoista
  7. Olen myös kuullut usealta taholta, että fundusmitta ei kerro mitään, jos sitä ei ota joka kerta sama henkilö ja silti se voi heittää. Ei edes merkattu viimeksi korttiin.
    Täällä myös järkytys lääkärin suhteen, ronski ja kovaotteinen. :/ Neuvolatädissä ei valittamista, toivottavasti pysyy samana :)

    VastaaPoista
  8. Yli kymmenen vuoden neuvolataipaleella henkilökunta on vaihtunut ja neuvolakin kertaalleen. Ihan ensimmäisestä pikku paikassa sama terkkari hoiti sekä äitiysneuvolaa että lastenneuvolaa. Se oli oikeastaan ihan parasta!

    Kakkosta lähdin odottamaan uuden asuinkunnan neuvolaan ja uuden ihmisen tavat tuntuivat tietysti alkuun vierailta. Tuo täti jäi eläkkeelle samalla, kun kakkonen syntyi, joten vauvan ensimmäiset viikot äitiysneuvolan puolella hoiti meille vieras ihminen. Tuntui pahalta, kun se "oma" täti ei ollut kanssamme purkamassa synnytyskertomusta, mutta minkäs teet.

    Kolmatta odottaessani vastassa oli taas uusi täti ja uudet tavat. Ensin ne ärsyttivät tosi lujaa, mutta lopulta tuo pehmeän pumpulinen lässytys teki vain hyvää. Minusta pidettiin huolta ammattitaidolla ja se näkyi tämän viimeisen odotuksen kohdalla erityisen hyvin.

    Lastenneuvolan tädin kanssa en ole koskaan niin tullut juttuun, mutta tsempaten selvinnyt tarkastuksista kyllä. Lähden matkaan aina ajatuksella, että pituus ja paino, ystävien kanssa keskustellaan sitten empaattisemmin.

    VastaaPoista
  9. Hui, jotenkin kyllä näkyy kuvista ;) ja tekstistä, että vikat viikot on menossa.. Ihan kananlihalle menee iho noista synnytyksen odotustunnelmista...

    VastaaPoista
  10. Näytätpä tosi hyvältä! <3

    Täällä yksi yrittäjä. Ensimmäistä hartaasti toivotaan. Ahdistaa. Ensimmäistä kiertoa käydään keskenmenon jälkeen ja ajatukset on niin ristiriitaset. Ahdistaa, jos ei tärppää ja ahdistaa jos tärppää. Mutta kai se pelko toisestakin menetyksestä on vaan kestettävä. Vauvan kaipuu on kuitenkin kovempi kun se menettämisen pelko.

    Tsemppiä loppurutistukseen!

    T.Tiia

    VastaaPoista
  11. Iik, jänniä aikoja. Tsemppiä Anna!

    VastaaPoista