Social Media Icons

tiistai 26. elokuuta 2014

Kolme (lapsi-)vapaata tuntia ja miten ne käytetään

12 kommenttia , , Share It:
Suljin oven, riisuin vaatteet, annoin höyryävän kuuman kylpyveden valua ammeeseen. Kaivoin kaappini perukoilta kasvonaamion, jota olin jo kuukausia aikonut kokeilla. Suljin silmäni ja nautin hiljaisuudesta, kuumasta vaahtokylvystäni ja rauhasta. Kukaan ei paukuttanut ovea, ei väännellyt pesukoneen nappeja kun vaahdotin shampoota tai tunkenut ylimääräisiä tavaroita vessanpönttöön ja testannut, kuinka nopeasti ennätän saippuat silmissäni paikalle.

Kertoja, kun molemmat lapset (tai edes yksi lapsi...) ovat olleet hoidossa muutoin kuin pakollisten menojen (esim. astmalääkäri, hammaslääkäri tms.) ajan on kuluneen reilun kolmen vuoden aikana kertynyt yhden käden sormilla laskettava määrä. Kaksi näistä kerroista liittyy omiin juhliini, Kaksplus-bileisiini ja babyshower-juhliini, eikä muita, kodin ulkopuolista lastenhoitoapua vaativia kertoja ole aikuisten juhlinnan vuoksi oikeastaan kertynyt niitäkään. Joku joskus ihmetteli, että enkö kaipaa takaisin radalle, takaisin juhlimaan, kun olen kahden pienen lapsen äidiksi jokseenkin nuorikin. Ja ei, en kaipaa aamuun saakka venyviä iltoja, puristavia korkkareita tai epämukavia vaatteita, mutta tällaisia, juuri tämän iltaisia, hiljaisia hetkiä kaipaan kyllä useinkin.

Niitä hetkiä, kun kukaan ei kaipaa tai tarvitse minua. Ja jolloin voin ihan aidosti sulkea mielestäni kaiken muun, olla vain. Yleisesti ottaen lastenhoitoapua on ollut tarjolla lähinnä niinä kertoina, kun minun on tarvinnut tehdä suurempaa siivousprojektia kotona tai välttämättä päästävä hoitamaan omia asioitani yksin. Viime viikolla, mieheni ollessa harrastusreissulla (yhdellä lukuisista siis) satojen kilometrien päässä, tulin jotenkin tavattoman surulliseksi siitä, että ainoat hetket, jolloin saatan täysin irtautua lastenhoidosta (heidän nukkumaanmenoajan jälkeistä vapaa-aikaa en siis laske tähän kastiin), ovat niitä, kun pitäisi tehdä jotain hyödyllistä yhteisen hyvän vuoksi. Pestä ikkunoita, pestä lattioita, käydä pyykkituvassa, asennuttaa kierukka (no, se jäi ajatusasteelle byrokratian rattaissa ja suunnitelmien muuttuessa) tai vaikka laputtaa lastenvaatteita kirpputorilla. Tajusin, ettei minulla ole vuosiin ollut omaa harrastusta, jonka vuoksi voisin irtautua hetkeksi kotoa ja että parhaimpia ystäviänikin olen viime vuosien aikana tavannut ilman lapsia alle viisi kertaa.

Yhtä lasta ei ole vaikeaa saada iltapäiväksi hoitoon ja esikoinen toki aloitti viime viikolla kerho-ja muskaritaipaleensa, mutta kahden lapsen hoitovuoron buukkaaminen on jo selkeästi hankalampaa. Ehkä olen joissain asioissa liiankin tarkka, ja siksi päädyn pakkaamaan muuttolaatikoita vauva kantorepussa ja uhmaikäinen lahkeessa kiinni roikkuen. Lastenhoitokokemukset eivät vain aina ole olleet niitä ruusuisimpia: tuntuu, että kotona odottaa aina aiempaa hallitsemattomampi kaaos, lasten DVD:t ovat pyörineet tunteja, tiukoista ruokailusäännöistä on poikettu ja sohva on pilattu juotavalla jogurtilla, tai lapsenvahti ei ole vaihtanut vesiripulivaippaa pää punaisena huutaneelle vauvalle, jonka vuoksi koko alavartalo kukki päiväkausia. Ja onpa kohdallemme sattuneet aika monet oharitkin, valitettavan usein ihan oikeasti tärkeiltä tuntuneiden menojen aikaan tietenkin. Nyt kun lapset ovat hieman isompia, on heidän kanssaan oleminen toki erilaista ja varmasti helpompaakin, mutta tiedostan, että seuraavat puolitoista vuotta olen taas kiinni kotona. Ja että jos kahden lapsen saaminen hoitoon hetkeksi yhtä aikaa tuntuu hankalalta, on sen oltava lähestulkoon mahdotonta kolmen kanssa. Ehkä maalailen piruja seinille, ken tietää.

Aika kauan ajattelin, että kun olen itse lapseni saanut, voin ne myös itse hoitaa. Nyttemmin olen löysännyt otettani ja todennut meillä asustelevalle miehelle, että puurolautasten lämmittämisestä, lasten kylvettämisestä tai ulkoilemisesta heidän kanssaan voi vastata joku muukin - ja että minun ei tarvitse käyttää niitä vapaa-ajan hetkiä siivoten tai ruokaa laittaen. Tänään kävi niin onnellisesti, että isompi simahti kauppareissun jälkeen autoon ennen iltaseitsemää, joten alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen kuopus ja mies ottivat kaksin suunnan kohti anoppilaa ja sähkösavustuspönttöä. Tästä hurmioituneena kylvin pidemmän kaavan mukaan enkä huumassani tajunnut edes instagram-kuvaa napata vitivalkoisesta luomukosmetiikkakasvonaamiostani!

Mutta hei... Kolmen tunnin vapaa-aika, joka koittaa jo ennen iltakahdeksaa... Oi, miten auvoiselta se tuntuukaan! Täydellisessä maailmassa yltäisin lakkaamaan varpaankynteni pitkän ja rentouttavan vaahtokylvyn jälkeen, mutta kesätauolta palannut Emmerdale yhdessä mandaarinikulhollisen kanssa riittää paikkaamaan mielipahani. Tuntuu, kuin raskas kivi olisi juuri pudonnut harteiltani. Niin hyvältä tuntuu sanoa, että vaikka rakastaa lapsiaan, haluaa toisinaan olla hetken ilmankin. Vaikka kylvyn, brittidraaman ja pikaisen blogipostauksen verran ennen kuin uudenlaisella tarmolla tarttuu ihkauuteen moppiin (niin, se materialismionnellisuus on nykyään jotain aivan muuta...). Olo on niin kevyt ja onnellinen, pitkästä aikaa.

Seuraa meitä Bloglovinissa FacebookissaInstagramissa (@lapsellista) tai Blogilistalla (Huom! Blogilistan osoite on muuttunut!).

12 kommenttia:

  1. Mä taas tykkään lähteä kotoa pois ilman lapsia (2v. ja 4v.) ja lapset onkin ihan tottuneita yökyläilijöitä MUTTA mä en kaipaa ollenkaan sitä että saisin olla yksin kotona. Oikeastaan mä kartan niitä tilanteita parhaani mukaan, koska olen tosi huono olemaan kotona itsekseni. Mulle ei tule ikävä ketään, en vaan saa jotenkin tehtyä mitään vaan pyörin ihan hölmönä ympyrää :D

    VastaaPoista
  2. Olen pitkään lukenut blogiasi ja taidan kommentoida ensimmäistä kertaa.. Vaikutat olevan vain hirveän ankara itsellesi. Itsekään en tajunnut kunnolla tarvitsevani omaa aikaa, ennenkuin menin töihin ja mies jäi kotiin. Ja se mies olikin ihan loistava mukulan kanssa, vaikka kuvittelin ihan jotain muuta. Olin ensimmäistä kertaa yksin kotona lapsen ollessa KOLME vuotta! Itkin onnesta. Se vaan välillä unohtuu, että äidin hyvinvointi on myös lasten (ja miehen) hyvinvointia. Tsemppiä perhearkeen :)

    VastaaPoista
  3. Hahaha! Meitä on niin moneen junaan! Mä olen ollut kyllä ennen lapsiakin sellainen paaljon omaa rauhaa ja aikaa kaipaava kotihiiri, jolla on pieni ystäväpiiri, eikä tämä ominaisuus varsinaisesti ole karsiutunut pois kuin olosuhteiden pakosta. Ajatus kotoa pois lähtemisestä tuntuu jotenkin puistattavalta - siis että miksi, miten ja milloin? Mitä ihmettä mä siellä ulkona tekisin, kun en mitään enää edes oikein harrasta! :D

    VastaaPoista
  4. Heh, en ole koskaan ajatellut olevani itselleni erityisen ankara - ehkä siksi etten ole mielettömässä tikissä, laitettu ja kotonakin tuntuu aina vallitsevan hallitsematon kaaos duplokasoineen ja barbeineen joka huoneen nurkassa. Joskus siis mietin, mihin oikeasti kaikki tämä aika vaan valuu kun sitä ei riitä virikkeellisiin toimintatuokioihin päikkäreiden jälkeen (sormiväritkin on olleet kohta puolitoista vuotta kaapissa odottamassa päivää parempaa...), koti on kaaoksessa, parisuhdeaikaa ei ole ja itse äitikin näyttää aina siltä kuin olisi vasta herännyt. :D

    Sinun kolme vuotta ilman hetkeäkään yksin kotona kuulostaa kyllä todella hardcorelta, mäkin olisin varmasti itkenyt onnesta, apua! Ehkä toisinaan pitää vaan antaa aikaa ja tilaa toisille, jotta jaksaa itse olla parempi. :)

    VastaaPoista
  5. Nyt osaan ehkä suhteuttaa asioita, ehkä olenkin todella onnekas, vaikka miehelleni aina muuta taidan väittää! ;) Kyllä minä satunnaisen säännöllisesti tapaan kavereita kahvitellen, laitan miehen lasten kanssa isovanhemmille tms. että saan itselleni aikaa. Kuvittelin, että olen maailman ainoa, joka saa näin vähän lapsi vapaata! :D UPS! Siis tarkoitan, joissa kumpikin vanhempi huoltaa lapsiaan. Tosin, minulla on mies, joka on maailman paras isi, enkä hetkeäkään epäile, etteikö hän pärjää kaikkien kolmen kanssa. On aina pärjännyt ja selvästi haluaa pärjätä hyvin. Nyt rajoittaa toki, kun pienintä imetän vielä, mutta olen siltikin saanut omaa aikaa, kyllä mies pärjää, kun en vain ole paikalla. Se niin hassua onkin, että kun en ole kotona, minua ei kaivata, mutta jos olen, silloin pienimmäinen haluaa vain ja ainoastaan rinnan, eikä pulloa. Minusta tulee ihmishirviö, jos en saa ajatuksiani koskaan rauhassa jakaa sielunystävieni kanssa, sillä lasten kanssa ajatus kulkee erilailla.... Siis minulla. Että opettele ihmeessä antamaan aikaa itsellesi, uskon, että jokainen sitä edes joskus kaipaa, vaikka toisen paljon vähemmän kuin toiset. Eikä sen aina tarvi olla muuta, kun maata sängyllä-lukea-ottaa pieni lepo/päiväunet. Ajaa mies lasten kanssa ulos tms. Meillä kyllä mies aina sanookin, että menes nyt johonkin, se oleminen lasten kanssa on erilaista kuitenkin, kun se äitikin on siinä...

    VastaaPoista
  6. Minä en ole koskaan epäillyt miestäni (ja siis näin ollen myös lasten isää) hänen hoitotaidoistaan, eikä eriparisia sukkia kummempia "mokia" ole sattunutkaan, ja koska olemme kasvatusasioissa hyvin pitkälti samalla linjalla, on häneen ollut aina helppoa luottaa. Siitäkin huolimatta, että isoimman kasvatusvastuun ja hoitovastuun kannan minä. Ehkä roolien epätasainen jakautuminen on liittynyt enemmän siihen, että minä olen ollut lasten kanssa kotona ja siksi tuntenut vastuun kuuluvan minulle myös silloin, kun toinen on kotona, siis iltaisin. Osansa on varmasti myös sillä, että hänellä itsellään on ollut paljon "ylimääräisiä" projekteja kaiken muun päällä, jotka ovat vaatineet poissaoloja kotoa.

    VastaaPoista
  7. Nyt on ihan pakko kommentoida ekaa kertaa. Kuulostaa tutulta. Mä kaipaan ihan älyttömästi sitä, että saisin joskus olla yksin kotona. Pääsen kyllä kyläilemään kavereille, yksin kaupungille yms. mutta ei se oo ollenkaan sama. Oon joskus niin kateellinen miehelle, kun me pojan kanssa lähdetään mun äidin/isovanhempien luo ja saatetaan olla viikkokin reissussa. Se saa olla siis viikon yksin. Meillä siis ihan just vuoden täyttävä poika ja tammikuussa syntyy kakkonen. Oon jo nyt luopunut toivosta, että edes kaks muksua sais samaan aikaan hoitoon sillai että sais omaa/miehen kanssa kaksin aikaa... Ja toisaalta, oon myös sitä mieltä, että kun lapset on hankittu niin ne hoidetaan itse. Mulla on tosi iso kynnys pyytää lapsenhoitoapua esim. appivanhemmilta. Omilta ois helpompi kysyä, mutta ne asuu 150-300 km päässä.

    VastaaPoista
  8. Mä olen ollut kotiäitinä nyt 4,5v. (ja mullla on myös yksi hoitolapsi ja vedän vapaaehtoisena perhekerhoa), mutta me miehen kanssa ajatellaan, että se mun "kotiäiti-työaika" tarkoittaa sitä, että miehen työpäivän (ja hoitolapsen äidin työpäivän ajan) olen lasten hoidosta yksin vastuussa. Retkeilemme, askartelemme, leivomme, teemme ruokaa, ulkoilemme yms. päivittäin.
    Mutta kello neljän jälkeen (ja vapaapäivinä) olemme miehen kanssa kaksi tasa-arvoista vanhempaa, jotka jakavat lastenhoidon. Eli mun kotiäitiys ei ole 24/7, vaikka tietenkin äitiys on ;)
    Jaamme myös lasten yöheräilyt. Mun vastuulla on arkisin kotityöt, mutta viikonloppuisin siivotaan isommin yhdessä.

    Nyt kun kuopuksen vauva-aika on ohi, meille molemmille on varattu parina iltana viikossa omaa/harrastusaikaa. (Paitsi tällä hetkellä minä käyn joka ilta pienen lenkin, kun on kunnonkohotus/laihdutus- projekti meneillään.)
    Mä luulen, että jaksan ja pystyn tekemään lasten kanssa aktiivisesti niin paljon, koska tiedän, että isän tullessä töistä se mun ”työpäivä” loppuu. Ja että mulla on yhtälailla virkistyspäiviä ja vapaata kuin miehellä. Koko perheen yhteinen aika on meille myös tärkeää.

    Mun ei ole koskaan tarvinnut marista ja valittaa omien oikeuksieni perään, vaan mies on ottanut aina mun jaksamisen huomioon. Lasten kotihoito on ollut myös miehelle tärkeä arvo. Ja hän pitää mun työtä vähintään yhtä tärkeänä kuin omaansa. Itsekin arvostan omaa tekemistäni, ehkä koska olen lastentarhanope ja tekisin siis tätä ”samaa” myös palkkatyössä. Tosin kotihoidossa pystyn mielestäni antamaan vielä laadukkaampaa hoitoa lapsille kuin päiväkodin suurissa ryhmissä.

    Koitamme myös saada lapset noin kerran kuussa isovanhemmille hoitoon yhdeksi yöksi. Pian on edessä kolmen yön (!) miniloma ulkomailla kahdestaan :)

    Olipas romaani, mutta pointti on, että tovottavasti saat lisää tuollaista rentoa vapaa-aikaa! Olet sen arvoinen ;)

    VastaaPoista
  9. Ja vielä isovanhempien hoitoavusta. Niin me pyydetään sitä ihan senkin takia, että lapset ja isovanhemmat saisivat luotua läheisen suhteen. Molemminpuolinen kiintymys on tosi suuri rikkaus ja se rakentuu vain yhteisen ajan myötä.

    Toki mummulassa syödään vähän eritavalla...ja muutenkin on erisäännöt, mutta se on vaan kestettävä. Toki jos ei voi luottaa, että lapsista pidetään hyvää huolta, niin hoitoon ei uskalla jättää.

    VastaaPoista
  10. En voi kuin nyökkäillä, että juu aivan, ymmärrän, niin meilläkin. Taidan tietää täysin mistä kirjoitat, siis tuossa varsinaisessa tekstissä ja kommenteissakin.

    En tiedä mistä sitten loppujen lopuksi johtuu, että sitä omaa aikaa on itse äärimmäisen vaikea oikein järjestämällä järjestää itselle? Meillä miehellä vaativa työ, työreissuja sekä usein muita projekteja myös päälle. Mutta ihania hengähdystaukoja on ne, kun mies ottaa kaikki kolme lasta mukaansa jonnekin ja saan vain kotona hengähtää. Enkä silloin todellakaan jaksa lähteä mihinkään.

    Sanoisin, että ei kannata huolehtia siitä, ettei kolmea lasta saisi hoitoon kenellekään. Itseäkin joskus aikoinaan se mietitytti, mutta olen huomannut, että mitä vanhemmiksi lapset kasvavat, niin sen helpompia hoitolapsiakin niistä tulee. Eli kynnys antaa hoitoon ja hoitajan vastaavasti ottaa hoitoon pienenee. Ja kun lapselle tulee ikää sen verran, että voi mennä yksin kaverille kylään, voi niitäkin tilaisuuksia hyödyntää.

    VastaaPoista
  11. Mukava postaus :)

    Asiasta toiseen, tässä raskauden puoliväliä lähestyessäni olen alkanut ahmia synnytystarinoita. Kuopuksesi synnytystarinan luinkin jo, mutta esikoisestasi en löytänyt vastaavaa. Eikö sitä ole, vai enkö vain osaa? :D

    VastaaPoista
  12. Kesällä, kun mies aloitti jo loman ja lähti parin päivän reissuun lasten kanssa. Olin illalla, että jee saan vihdoin olla yksin kotona ja saan tehdä mitä huvittaa YKSIN. Mutta ei mies ja mun äiti soittelivat mulle vuoron perään koko illan?!? Et miten mä pärjään yms. Raivostuin jossain vaiheessa, että nyt loppu soittelu mulle, mä haluun olla yksin enkä puhelimessa.

    VastaaPoista