Social Media Icons

keskiviikko 20. elokuuta 2014

En keksinyt sopivaa otsikkoa

9 kommenttia , Share It:
image

Olen viime aikoina tarttunut kameraan tavattoman laiskasti. En siksi, etteikö ikuistettavia hetkiä olisi ollut, vaan koska... No, en tiedä. Syksyiset ilmat (vai pitäisikö sanoa loppukesän viileämmät ilmat, kuten eräässä kommentissa tiukasti korjattiin) ja loppua lähentelevä raskaus ovat jotenkin tehneet minusta vedottoman. Miehelleni syntymäpäivälahjaksi ostamani kirkasvalolamppu odottaa postissa ja tiukan rautakuurin aloitin eilen, kun tajusin yhdistää kalvakat kasvoni ja loputtoman väsyneen oloni raudan puutostilaan. Neuvolassa asiasta naputettiin jo kesäkuussa, mutta keskiraskauden huimassa draivissani en saanut aikaiseksi moista kuuria aloittaa. Paketteja on kertynyt kaappiin kesän aikana kolme, joten kaipa kuuri on ollut jotenkin mielen päällä, heh.

Tänään oli paitsi ensimmäinen kerhopäivä, ensimmäinen arkipäivä kesäloman jälkeen myös viikon ensimmäinen päivä ilman miestä kotona. Se meillä asuva mies ampaisi reissuun heti kun sain kolmevuotiaani saateltua uuteen kerhoon ensimmäistä kertaa. Tunnen huonoa omatuntoa siitä, etten ikuistanut kameralla hänen itse valitsemaansa asua tai sitä jännittynyttä ilmettä, jollaisen näen reippaan lapsen kasvoilla harvoin. Aamukuudelta ylös sinkaissut lapsi kyseli koko aamun, paljonko kello on ja milloin mennään, valitteli mahakipua ja tarkasti moneen kertaan, että kassiin oli pakattu uudet siniset leijonanahkatossut. Alle kahdensadan metrin matka tuntui kilometrien mittaiselta ja kerhon portilla tyttö itku kurkussa, päätään puistellen ilmoitti, ettei aio mennä uuteen kerhoon. Puolen minuutin harkinta-ajan jälkeen hän kuitenkin lampsi sisälle, laittoi saappaat itse valitsemaansa pukulokeroon, jossa oli kuva nahkasaappaasta, ja hipsi sitten sisälle muiden lapsien joukkoon.

Kolme kerhotuntia tuntui kolmelta vuorokaudelta. Siivosin lastenhuoneen, petasin sängyt, valmistin lounaan (no, keitin puuttuvan riisin), kirjoitin kauppalistan ja viikkasin pyykit, ja kun havahduin katsomaan kelloa, tajusin, ettei lapsi ollut ollut hoidossa edes tuntia. Maleksin kuopuksen kanssa kaupassa, tutkin kaikki kiinnostavat pakkausselosteet, annoin puolitoistavuotiaan punnita hedelmät ja syynäsin lihatiskin kilohinnat. Kävin toisessa kaupassa, postissa, ajoin ärsyttävän hitaasti kotiin, ja istuin lattialle legotorneja rakentamaan odottaen, että saisin hakea esikoiseni kerhosta kotiin. Naureskelin itsekseni, että voisin melkein vaikka tottua tällaiseen hiljaisuuteen kotona, mutta... No, hiljaista meillä talvella tuskin tulee olemaan vaikka kotona olisikin vain yksi uhmaikäinen kuusi tuntia viikossa.

Kaikki oli sujunut kerhossa paremmin kuin osasin odottaakaan: Helmi ei puhunut, mutta vastasi kysyttäessä, söi osan eväistään (edellisessä kerhopaikassa tämä vei puoli vuotta) ja ensimmäistä kertaa koskaan kieltäytyi lähtemästä kerhosta. Vartin maanittelun jälkeen sain hänet prinsessakurkuilla lahjottua mukaani, ja kotona kerhopäivän kulusta tiedustellessani vastaus oli tyly: "ei ollu kivaa. Minä en mene enää". Ja kuitenkin illalla nukkumaan käydessä hän kysyi, milloin voisi tavata uusia ystäviä uudestaan. Niinpä niin.

Arkeen paluu tuntuu pitkän kesäloman jälkeen niin kaivatulta ja ihanalta. Tiskikoneen tyhjentäminen ei ärsytä, ei myöskään sähkölaskun maksaminen, television aamun lastenohjelmat, suodatinkahvi tai puolen päivän lounashetki. Elämä tuntuu taas... Normaalilta. Rutiininomaiselta, tarkoin rytmitetyltä. Ja se tuntuu tosi hyvältä.

Ja vaikka päivä oli kaikin puolin vallan mukava, mullistava ja onnistunut, en minä saanut otetuksi kuin yhden kuvan, ylläolevan Instagram-otoksen Pikku Kakkosesta lumoutuneesta kuopuksesta. Hänestä ja keskeneräiseksi jääneestä valokuvakollaasinurkkauksesta, lattialla lojuvasta teippirullasta, väärässä paikassa olevasta valaisimesta ja likaisesta torkkupeitosta. Hetki oli kuitenkin mitä ihanin: iltapäivän valo tulvi ikkunoista sisään (koska lapset olivat repineet edellisenä päivänä uudet verhot ikkunasta, kääriytyneet niihin ja leikkineet prinsessoja, toim. huom.), kahvi äitienpäivälahjaksi saamassani kahvikupissa oli kuumaa ja itse vasta jauhettua. Vauva sisälläni zumbaili ja esikoinen käpertyi kylkeeni. Oli hiljaista, valoisaa, rauhallista. Se kuuluisa vartin mittainen Strömsö-hetki ennen iltatoimintojen vaatimia kiukkuja ja nukkumaan meno-uhmaa.

Aah. Tervetuloa, arki.

Seuraa meitä Bloglovinissa FacebookissaInstagramissa (@lapsellista) tai Blogilistalla (Huom! Blogilistan osoite on muuttunut!).

9 kommenttia:

  1. Pakko oli pitkästä aikaa jättää joku puumerkki käynnistäni :) joka kerta luen, muttei muka ole aikaa kommentoida..pah!
    Mutta arkenne kuulostaa hyvin tutulta, ilman masuasukkia ja pientä taaperoa :-) ainokaisemme täyttää sunnuntaina kolme vuotta..mihin se aika hurahtaa..
    Ihanaa syksyä ja vielä ihanempaa (loppu)odotusta!

    VastaaPoista
  2. Ei mulla muuta mutta leijonannahkatossut ja leijonanahkatossut ovat noin niinkuin termeinä yllättävän lähellä toisiaan kun oikein väsynein silmin lukee. ;D

    Ja hei, mitä pirua ovat prinsessakurkut?

    VastaaPoista
  3. Ihana arki! Kyllä kuuman, kostean, vetelän kesän jälkeen kirpeä SYKSY ja arki on tervetullutta :)

    VastaaPoista
  4. Voi että kun oli taas ihanan piristävä postaus! Jotenkin itellekin tuli kauheen rauhallinen olo tulevasta arjesta kun mies palaa taas lomalta töihin ensi viikolla :) On se arki vaan mukavaa, ja tuleva syksy etenkin.

    Jaksamisia raskauden viimeisiin viikkoihin! :)

    VastaaPoista
  5. Juuri tätähän se elämä on parhaillaan. Onnellista arkea.

    VastaaPoista
  6. Oottekohan lähteny synnyttää kun monta päivää jo odoteltu uutta postausta? ;) jos, niin ihanaa ja rauhallista oloa ensipäiville pienen kanssa. Voih!

    VastaaPoista
  7. Heh, ei sentään vielä! Olin viikon yksin lasten kanssa kun mies oli reissussa ja kuinka ollakaan, on tähän viikkoon mahtunut pari puhjennutta hammasta, eka kerhoviikko, ihka ensimmäinen muskari ja nyt lastenvaatekutsut. :) Yhtenä kappaleena ollaan toivottavasti vielä pari kuukautta :)

    VastaaPoista
  8. No sitten toivon sulle mahdollisimman leppoisaa loppuodotusta. Käyt vaikka kauppa/ kirppisreissulla yksin kun mies on kotona lasten kanssa. Kohta sussa on yks matonen niin kiinni että ;)

    VastaaPoista
  9. […] Makaan flunssassa olohuoneen lattialla. Spartalaisella taistelutahdolla ja kivunsietokyvyllä (not) olen tietenkin varma, etten elä ensi kevääseen. Vihreä tee on loppu, kahvi maistuu suussa kammottavalta, flunssalääkkeet ovat pannassa ja tuskaisen (hikisen) lastenhuoneen suursiivouksen jälkeen olen ajatellut olla vain. Kuopus nukkuu päiväunia parvekkeella ja esikoista hämäsin piirustuslehtiöllä. Olosuhteet huomioon ottaen hiljainen, rauhallinen hetki ja silmät loistaen itsekseen puuhaileva ja höpöttävä lapsi tuntuu autuaalta (vrt. Strömsö-vartti.) […]

    VastaaPoista