Social Media Icons

maanantai 11. elokuuta 2014

Bloggaajakummi beibille, check!

16 kommenttia Share It:
En tiedä, olenko sivunnut asiaa ollenkaan blogin puolella, mutta olen viime kuukaudet pyöritellyt mielessäni valtavaa kummidilemmaa. Olemme halunneet pyytää lapsillemme kummeiksi ihmisiä perheen ulkopuolelta, koska tädit, sedät, mummit ja vaarit nyt tietenkin ovat kaikilla lapsillamme samat. Ystäväpiirimme on hyvin pieni ja rajattu, ja enin osa ihmisistä on kuulunut siihen jo kauan ennen lapsia. Ja silti oikeastaan juuri lapsien myötä olemme löytäneet uusia, samassa elämäntilanteessa eläviä ystäviä. En koe lapsien tai perhe-elämän olevan automaattisesti ihmisiä yhteen liimaava tekijä, mutta usein parhaiten ymmärtää juuri joku sellainen, joka itse käy samaa elämäntilannetta ja -vaihetta läpi. Nyt kolmantena odotusaikana kummidilemma vaivasi siksi, että kaikki kolme vanhaa, samat elämänarvot jakavaa ystäväämme oli jo pyydetty lastemme kummeiksi, ja loput pienen lähipiirimme ystävät olivat tulleet tutuiksi vasta lapsien myötä, siis meidän mittakaavassamme melko hiljan.

Tuoreissa ystävyyssuhteissa vaikealta tuntuu se, että tulevaa on vaikeaa ennustaa etukäteen. On mahdotonta sanoa, miten ystävyys elää tulevissa mullistuksissa, kuka muuttaa toiselle paikkakunnalle tai kuinka läheiset välit säilyvät hektisessä elämäntilanteessa ja ruuhkavuosissa. Kun tarkemmin kuitenkin ajattelin asiaa, muistin, kuinka moni ennen niin tärkeä ystävä vuosienkin takaa jätti minut oman onneni nojaan, kun yllättäin sainkin lapsen parikymppisenä, ensimmäisenä koko kaveripiirissä. Vanhojakaan ystävyyssuhteita tai niiden tulevaisuutta on siis hyvin vaikeaa ennakoida tai aina edes ymmärtää.

Minulla itselläni on kolme kummia, joista yksi on sukulainen ja kaksi vanhempieni ystävää, ja omasta kokemuksestani voin sanoa, että kummien hiljaiselossa ei paina ystävyys tai sukulaisuus vanhempien kanssa. Toiset kummivanhempani, omien vanhempieni ystäväpariskunta, lakkasi oikeastaan pitämästä yhteyttä kun vanhempani erosivat ollessani 4-vuotias. Kun menin kouluun, ja opin lukemaan ja kirjoittamaan, kirjoitin ulkomaille rauhanturvaustehtävien perässä lähteneille kummivanhemmilleni kirjeen Bosniaan. Kortti, jonka sain vastauksena kirjeeseeni 7-vuotiaana, on minulla yhä edelleen tallessa. Kortti, jonka kannessa oli tyttö ja yksisarvinen, ja jonka toisella puolella oli pahoittelut radiohiljaisuudesta. Seuraavan kerran kuulin heistä kun pääsin ripille, ja kun lähetin synnytyssairaalasta tekstiviestin vuosia myöhemmin, että minusta on tullut äiti ja että toivoisin, että voisimme ehkä tavata, oli vastaus lyhyt ja ytimekäs: "onnea". Ei mitään muuta. Kolmatta kummiani, sukulaista, olen tavannut keskimäärin kerran vuodessa, jonka lisäksi kummitätini soitti minulle ennen poikkeuksetta hieman ennen vappua ja pahoitteli, että unohti huhtikuun alussa olleet syntymäpäiväni. Minua tämä on vain huvittanut viime vuodet, enkä ole moisesta katkera, mutten myöskään usko siihen, että sukulaisuus olisi painava velvoite ja syy pitää yhteyttä kummilapseen mutta ystävyys vanhempien kanssa ei. Esimerkiksi veljeni kummivanhempina ovat isäni veli ja hänen nykyinen ex-vaimonsa, ja vain ex-vaimo on yhteydessä. Joka joulu, joka nimipäivä, jokaisena syntymäpäivänä, vaikka kummivanhempien yhteinen avioliitto kariutuikin jo veljeni ollessa ala-asteella.

Lastemme kummivanhemmat olemme siis halunneet valita paitsi lähimmistä sisaruksista, myös kodin ja perheen ulkopuolelta. Kummeilta olemme pyytäneet vain yhtä asiaa: että he pysyisivät lastemme elämässä turvallisina ja luotettavina ekstra-aikuisina. Niinä synttäreiden mummokattauksen cooleina ja spesiaaleina tyyppeinä, jotka ovat vain heitä varten, eivät myös sisarusten tätejä, setiä tai mummoja. Se ei tarkoita lahjavuorta (tai ylipäätään edes lahjontaa) jouluna ja syntymäpäivinä, nimipäiväkahvitteluvelvoitetta tai automaattista lastenvahtiapua, vaan sitä, omien voimavarojensa ja resurssiensa mukaan lastemme arjessa mukana elämistä. Esikoisen kummitäti kävi esimerkiksi muuton aikaan kahvilla muuttolaatikoiden keskellä, leikitti lasta pihalla hetken aikaa ja kiinnostuneena kuunteli lapsen pajatusta mittavasta ponikokoelmasta, joka pääsi mukaan uuteen kotiin. Kuopuksen kummivanhemmat asuvat onneksemme ihan naapurustossamme, jonka vuoksi olemme voineet tavata viikottain, käydä puistossa kimpassa ja juoda termoskahveja hiekkalaatikon laidalla. Kyseisellä kummisedällä ja -tädillä on lasten mukaan paitsi hassut jutut myös tatuointeja ja vauva (no, Armasta puoli vuotta nuorempi eli enää vauvakaan), ja se mikä jos mikä on "siistii". Olemme painottaneet lastemme kummeille, ettei yhteisen ajan tai arjen jakamisen tarvitse olla mitään ekstrahienoa ja että siitä ei kannata ottaa paineita. Meille kylään tullessa saa (ja kannattaakin) sulkea silmät epäolennaiselta, siis pyykinkuivaustelineiltä, lattialla lojuvilta duploilta ja tulla juuri sellaisena kuin on - vaikka tukka likaisena ja verkkareissa, mutta syli avoimena. Toisinaan on ollut kausia, jolloin olemme olleet vähemmän yhteyksissä ja nähneet harvemmin, ja sellaiset nyt vain kuuluvat elämään. Olen aina sanonut, ettei heidän tarvitse pahoitella sitä, etteivät esimerkiksi opintojen aloitus-työssäkäynti-uusi miesystävä-kombon tai vaikka raskauspahoinvoinnin tai esikoislapsen syntymän vuoksi jaksa olla hetkeen enempää tekemisissä. Kummiuden ei siis todellakaan pitäisi olla velvoite, jota hampaat irvessä suorittaa silloin kun ei oikeasti riitä paukkuja.

eevisydämenasialla

Tälle kolmannelle, loppusyksystä syntyvälle vauvalle kummia miettiessäni palasin yhä ja aina vain yhteen henkilöön, ja yllätyksekseni myös kaikki pienen ystäväpiirimme jäsenet olivat alun alkaenkin siinä uskossa, että häneen myös päädymme (vaikken siis edes maininnut häntä sanallakaan), vaikka olemmekin tunteneet jokseenkin lyhyen aikaa. Internetin kautta tutuksi ja rakkaaksi ystäväksi tullut bloggaajakaveri oli tänään haljeta ylpeydestä kun kuukausien pohdinnan jälkeen soitin ja kysyin suoraan, suostuisiko hän lapsemme kummitädiksi. Arvaattekohan, kenestä on kyse?

Niin, täällä Kaksplussalla myöskin kirjoittavasta, Sydämen asialla-blogista tutusta Eevistä tietenkin! Eevi on minulle tuttu kommenttiboksistani jo blogini alkuajoista lähtien, ja vuosi sitten tapasimme sattumalta yhteisen kaverin lastenkutsuilla. Vaikka yhteistä juttua riitti heti ensitapaamisesta lähtien, niin ylitsevuotavan suurta ystävyyttä tai sielujen sympatiaa en heti tuntenut. Eikä varmaan tuntenut Eevikään. Olemme sikäli vaikea parivaljakko, että minä olen hitaasti lämpeävää ja hän hitaasti avautuvaa tyyppiä. Aika nopeasti kuitenkin alkoi tuntua siltä kuin olisin tuntenut hänet aina. Eevistä tuli nopeasti hyvä ystäväni, jolle puhua luontevasti henkilökohtaisimmista ja arimmistakin asioista, ja jonka luona tunnen aina olevani kuin kotonani. Kaksplus-bileiden jälkeisenä aamuna itkimme tuntikausia, tilitimme menneestä, söimme liikaa suklaakakkua ja joimme pannullisen vahvaa kahvia. Kun hän iltapäivällä lähti kotiin, oli oloni kevyempi kuin vuosiin. Ja kun muutamaa päivää myöhemmin tein positiivisen raskaustestin ja itkin taas (onnesta), oli puhelimen toisessa päässä tyyppi, jolla tuntui olevan kaikki maailman aika juuri minua varten.

Oikeastaan syy epäröintiini liittyi paitsi siihen, että olemme tunteneet tosiaan aika vähän aikaa, myös Eevin juuri nyt päällä olevaan, hyvin raskaaseen elämäntilanteeseen ja suuriin mullistuksiin. Hän on tyyppinä aivan ihana, siis juuri sellainen, josta on vaikeaa olla pitämättä, mutta hänen ongelmanaan on, ettei hän osaa sanoa ei. Hän on hyvin velvollisuudentuntoinen, empaattinen ja nöyrä nainen, joka antaisi vaikka paidan päältään, ja juuri siksi mietin, olisinko kauhea ystävä, jos raastavassa elämäntilanteessa pyytäisin häneltä vielä jotain näin suurta ystävyytemme lisäksi. Kerroin pelostani myös hänelle, ja sanoin, että hänellä olisi ehdottomasti oikeus kieltäytyä niin halutessaan, koska kyse on kuitenkin isosta asiasta. Eevi ei sanonut ei - minullekaan, ja vakuutti tämän olevan vain iso ja positiivinen merkki siitä, että elämä jatkuu.

Ja niin elämä todellakin jatkuu. Olen varma, että tuleva vauvamme saa yhtä hienon ja ihanan kummin, oman ekstra-aikuisensa, kuin mitä hänen sisaruksillaankin on. Eevin halusin kummiksi paitsi siksi, että hän on yksi läheisimmistä ystävistäni, myös siksi, että on on tyyppinä juuri sellainen, jonka lapsensa elämään tahtoo ja toivoo. Maalaisjärjellä varustettu empaattinen tehopakkaus, jolla on elämän realiteetit ja sana hallussa. Pää pilvissä toisinaan, mutta jalat silti tiukasti maassa.

Millä perustein te olette valinneet lapsenne kummit? Mitä kummeilta vaaditaan? Mitä mieltä olette valinnoistanne nyt? Millainen on suhteenne omiin kummivanhempiinne?

Seuraa meitä Bloglovinissa FacebookissaInstagramissa (@lapsellista) tai Blogilistalla (Huom! Blogilistan osoite on muuttunut!).

16 kommenttia:

  1. meillä kun on 5 lasta niin kummien mietintä on lapsi lapselta aina vaikeampaa. kummeiksi ovat päätyneet niin meidän vanhempien sisarukset (joita en ees meinaa muistaa että ovat jonkin lapsen kummeja :D ) ja ystävät. sanotaanko että jokunen virhetikki kummivalinnoissakin on käynyt, mutta vastaavasti taas joitakin aivan ihania kummeja on ja pääasia et jokaisella lapsella on ainakin se 1 kummi joka pitää yhteyttä ja on kiinnostunut lapsen elämästä.
    meilläkin valinta on periaatteella: lapsen aikuinen ystävä, lahjat yms. on aivan sivuseikka.
    meijän nuorimmalla on muuten nuorin kummi jonka kenelläkään ees tiedän olevan :D Kummi oli nimittäin 12vee kun kummiksi pääsi (ja kyllä on ihan virallinen kummi, on vaan katollilainen ja katollilaiset konfirmoidaan jo n.10vuotiaana)
    Itselläni on 3 kummia, äitini ystävä ja hänen miehensä ja isäni serkku. kumitätini pitää satunnaisesti yhteyttä, hänen miestänsä en oo arvostanu sen jälkeen kun ei tullut rippijuhliini koska jonkun kalakaverin lapsen juhlat oli tärkeemmät :/ tätä isäni serkkua olen elämässäni nähnyt öö...alta 10 kertaa. mut jotenkin on aina kumminkin elämässä mukana kulkenut ja kyllä minä ylpeenä voin sanoo että Hän on MINUN kummini :)

    VastaaPoista
  2. Olipa kivasti kirjoitettu, sekä kummiudesta että tottakai Eevistä. <3

    Mulla on ollut 2 kummia; eno ja äidin ja isän ystäväpariskunta (josta mies kuoli kun olin pieni). Yllättäen enoni kanssa en ole missään tekemisissä (ja ilmeisesti edes "väleissä") ja tyyppi ei ole muistanut mua juuri koskaan kuin myöhässä tai pakon edessä (ja ihan aikuinen ihminen). Taas kummitäti on pysynyt läheisenä näihin päiviin saakka, samoin hänen lapsensa ja ovat äärimmäisen rakkaita ja tärkeitä. Eli suku voi olla enemmänkin rasite joskus… :D

    VastaaPoista
  3. Kolmen lapsen kummit on meilläkin valittu ystäväpiiristä. Vanhempien sisaruksia kun oli vaikea laittaa "arvojärjestykseen" - kenet olisimme pyytäneet ensimmäiseksi? Ja toisaalta nyt sedät ja tädit ovat setiä ja tätejä tasapuolisesti heille kaikille.

    Kolmannella kierroksella kummien valinta oli toki vaikeampaa kuin ensimmäisellä kerralla. Silti valinnat ovat aina olleet kuitenkin jotenkin selviä, kuin ennalta määrättyjä. Ne ovat vaan tuntuneet juuri oikeilta.

    Olen itse kolmen lapsen kummi ja varmasti kamalan huono sellainen! Omat pienet lapset ja työ imevät mehut niin, ettei aikaa aina tunnu riittävän. Muistan kummilapsiani aina iltarukouksessani, mutta siltikin, sitä henkilökohtaisempaa sidettä vaalimaan tarvittaisiin kyllä enemmän aikaa.

    Omien lasten kummeihin yritän olla "lasten nimissä" yhteydessä säännöllisesti. Minusta heidän tulee myös saada jotain kummiudestaan. Lähetämme lasten kanssa kortteja ja valokuvia, piirrustuksia yms. pieniä juttuja. Pidämme kummisuhdetta yllä lapsen kanssa täällä kotona, herätellen ajatusta, että kummit ovat omia ja tärkeitä.

    Omiin kummeihini minulla on lämmin suhde. He ovat tehneet suhteen muodostumisen eteen paljon etenkin lapsuusvuosinani, mutta ehkä tärkeintä kaikesta, aikuistuttuani olen onnistunut luomaan heihin ihan uuden suhteen. Vähän toisenlaisen.

    VastaaPoista
  4. Oman (tulevan) lapsen kummeja en ole vielä miettinyt mutta en halua toistaa omaa kokemustani. Minun kummini olivat äitini ystävä ja hänen miehensä sekä isäni ystävä ja hänen vaimonsa. Isäni ystävä ja hänen vaimonsa olivat ulkomailla työkomennuksella eivätkä edes päässeet ristiäisiini (ihan ymmärrettävää.) Toiset kummini olivat ristiäisissäni mutta koska kukaan kummeistani ei asu samassa kaupungissa (perheeni raumalla, kummit helsingissä ja oikeastaan kukaan sukulaiseni ei asu täällä, vanhempani muuttivat tänne työn takia).

    Toiset kummini lähettävät aina synttäreinä ja jouluna lahjan, 50 euroa kirjekuoressa. Tapasin heidät viimeksi rippijuhlissani sitä ennen 8-vuotiaana kun he tulivat takaisin ilkomaan työkomennukselta. Emme pidä mitään yhteyttä, en saa edes onnittelutekstaria syntymäpäivänäni.

    Toiset kummini lähettävät aina lahjan niinkuin toisetkin mutta en pidä heihinkään mitään yhetyttä ja olen nähnyt heidät viimeksi 12- vuotiaana koska he eivät päässeet rippijuhliini.

    Tiivistettynä molemmat kummisuhteeni ovat sellaisia että jos he eivät lähettäisi lahjoja luulisin heidän unohtaneen että heillä on kummilapsi. En tiedä heidän osoitteitaan. En tunne oikeastaan koko ihmisiä. Olen tavannut heidät ehkä 5 kertaa 17- vuotisen elämäni aikana. Toivon kyllä että he saapuvat ylioppilasjuhliini.

    VastaaPoista
  5. Meillä oli ja on edelleen sama ajatus siitä, ettemme halua sisaruksiamme lasten kummeiksi. Ensimmäisellä ja toistaiseksi ainoalla lapsellamme on kolme kummia, kaksi minun ja yksi miehen ystävä. Seuraavalle lapselle olen jo mielessäni suunnitellut kummeiksi ainakin yhden lapsuudenystäväni sekä ehkäpä miehen serkun miehineen. Sukulaisia ovat kyllä, mutta eivät kuitenkaan siskoja. Ja mikä tärkeintä, juuri sellaisia täydellisiä kummityyppejä :)

    Mulla on itselläni viisi kummia, se on aika paljon. Oikeastaan yhden kanssa on sellainen suhde, jollaisen ihan todella haluaisin lapsenikin kokevan. Minun ollessa pieni kummisetä oli erittäin köyhä opiskelija, joten mitään lahjavuoria en todellakaan muista. Sen sijaan muistan jäätelöllä ja uimahallissa käymiset, ensimmäiset festarini joihin pääsin vain sillä ehdolla että kummisetä vahti meitä (=huikkasi kerran kaljateltan aidan yli että jaa ootte näköjään vielä hengissä :D), iltasadut mökillä, lämpimät halaukset ja varsinkin nyt aikuisena sellaisen sanattoman välittämisen ja kuulumisten kyselyn muulloinkin kuin merkkipäivinä. Parasta.♥

    Ainakin nyt, lapsen 3-vuotispäivän lähestyessä tuntuu, että kummivalinnat meni ihan nappiin. Toivottavasti sama olo on vielä kymmenen ja kahdenkymmenen vuodenkin päästä :)

    VastaaPoista
  6. omat kummini ovat jo nukkuneet pois. vieläkin kummitädin pois meno on kova juttu vaikka siitä on jo vuosia. olimme todella läheiset. nyt omalla pojallamme on 2 kummia ystäväni ja mieheni veli. asuvat eripaikkakunnalla kuin me mutta aina täällä käydessään tulevat myös meille, leikittävät ja ovat läsnä. poikamme on vasta 10 kk.

    VastaaPoista
  7. Voi miten kauheaa kuulla, että läheinen kummi on menehtynyt varhain. Mutta ihanaa, että pienellä pojalla on välittäviä ja läsnäolevia kummeja vaikka eivät asukaan samalla paikkakunnalla. Sellainen on kullanarvoista. :)

    VastaaPoista
  8. No viisi kummia on mustakin aika paljon. Meidän kahdella ensimmäisellä on kolme kummia, ja nyt tälle kolmannelle on lyöty lukkoon, köh, yksi (mutta superihana sellainen!). :D Ja oman sisaruspesueen kolmesta lapsesta vain veljeeni pitää kummitäti yhteyttä aikuisiälläkin.

    Ihana kuulla, että omat kummikokemukset ovat niin hienoja, sekä omasta lapsuudesta että omalle lapselle valituista kummeista. Mun mielestä juurikin yhdessä oleminen ja tekeminen on se juttu, tietysti ikäkauteen sopivalla tavalla ja omien resurssien mukaan. Ajan ei tarvitse olla viikottaista tai edes kuukausittaista, mutta kymmenen vuoden taukoa, johon ei kuulu edes joulukorttia, on vaikeaa selittää mitenkään, heh. :D

    VastaaPoista
  9. Voi, kunpa saisitte luotua sitten vähän erilaisen suhteen myöhemmin aikuisiällä, koska he kuitenkin haluavat olla elämässäsi mukana - vaikka sitten rahakirjekuorin. Kannattaa ottaa härkää sarvista ja kertoa, että tilanne harmittaa, jolloin kummeille tarjoutuu tilaisuus muuttaa omaa käytöstään ja toimintamallejaan. Minun tapauksessani siitäkään ei ollut iloa, mutta yritinpähän ainakin. :/

    VastaaPoista
  10. Tuota samaa mekin olemme pohtineet, että tuntuuko sisaruksista, joita on pyydetty ensin tai toiseksi, että heidät on jotenkin arvotettu eri tavalla. Ja vielä vaikeammalta tuntuu se, että minulla on kaksi kymmenen vuotta nuorempaa sisarpuolta, joista kumpikaan ei ole kummi, mutta jotka ovat niin nuoria, ettei heistä vielä tehtävään olisi kuitenkaan (siitäkin huolimatta, ettemme peräänkuuluta suuren suuria velvollisuuksia). Toivon, että he ymmärtävät, ettei kyse ole sisarusten välisestä "palkitsemisesta" kummiasemalla, vaan siitä, mitä kummilla on antaa lapselle - aikaa, kokemusta, elämänarvoja.

    VastaaPoista
  11. Eevistä on helppo kirjoittaa kivasti. ;)

    Nuo sukulaiset kummeina tuntuvat olevan todellakin ongelmallisia (enkä puhu nyt omien lapsieni kummeista), kun tuntuu, että perheeseen ja sukuun kuuluvina he eivät ehkä koe, että heillä olisi jonkinlaisia ekstravelvotteita tai aikaa. Että riittää kun joulukirkossa tavataan ja mummolan pääsiäispöydässä.

    VastaaPoista
  12. Apua, voin kuvitella miten vaikeaksi valinnat käyvät kun mietittävänä on ollut kummit viidelle lapselle! Minä olin jo ihan rikki tämän kolmannen suhteen. :D

    VastaaPoista
  13. Pähkinänsärkijä12. elokuuta 2014 klo 19.18

    Meillä kummit on valittu sillä mentaliteetillä, että "mitäs, jos meille sattuu jotain", eli molemmat meistä vanhemmista menehtyisi kerralla. Sisarukset perheineen, sekä sellaisia ystäviä, jotka ovat pysyneet kaikkien vuosien jälkeen, ja ovat muutenkin luotettavia. Kummit ovat kuitenkin vanhempien valinta, ja jotenkin ajattelisin sen painavan myös pahimmissa tapauksissa (esimerkiksi sijoitustapauksissa tms.). Kummit(sisarukset) ovat myös sellaisia, jotka oikeasti ottaisivat lapset luokseen, tästä on mustaa-valkoisella. :) Eli meidän kummeilla aika "kova vastuu". Niinkään se ei ole kovin uskonnollinen, enkä välitä lahjoista yms., mutta lapselle se ihminen, johon luottaa, jos meitä ei ole.

    VastaaPoista
  14. En tiedä olenko koskaan kommentoinut, mutta ensin täytyy kiittää blogistasi. Meillä on paljon ikäeroa ja elämäntilanteeni on erilainen, mutta silti viihdyn hyvin lämminhenkisen blogisi parissa! :)
    Kummiudesta, siitä olen samaa mieltä, että sukulaiskummius ei tarkoita automaattisesti aina elämässä mukana oloa. Itseni kummeiksini pääsivät äidin ystävä ja isän veli vaimonsa kanssa. Myöhemmin äitini olisi halunnut kummikseni lisätä äidin sukulaisen, joka liittyi kirkkoon vasta aikuisena. Tämä ei kuitenkaan onnistunut koska kaikki kummini ovat edes pikkuisen pitäneet yhteyttä elämäni. Kuitenkin vaikka hän ei ole virallinen kummini niin kummina häntä pidän. Vaikka hän ei ole aina päässyt syntymäpäivilleni, hän on oikeasti ollut elämässäni läsnä, puuhaillut pienenä kanssa, käynyt leikkipuistossa tai joskus huvipuistossa kanssani myöhemmin viettänyt tyttöjen iltaa jne. Ei tekeminen (tai lahjat) ole ollut mitään superkallista tai erkoista, mutta yhdessä oloa <3. Samaan tapaan kuin teillä vaikka voisi olettaa toisin isäni veljen vaimo pitää ahkerammin yhteyttä kuin setäni.

    VastaaPoista
  15. Tulipa pitkä yhtäpötköön oleva kommenti (kännykkällä kirjoittaminen..) :/

    VastaaPoista