Social Media Icons

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Ihanin kirppislöytö hetkeen ja sananen vintage-huonekalujen odotetusta eliniästä lapsiperheessä

10 kommenttia , , , , , , Share It:
lip4 lip5 lip9

Olen ehkä kaksi miljoonaa kertaa kertonut, että olen aktiivinen kirpputorien ja kierrätyskeskuksien kiertelijä. Ehkä eniten ostan lastenvaatteita jo järkisyistä kahdelle vaatesilppurille, mutta kyllä jonkinlainen osa kotimme irtaimistosta on tullut meille käytettynä, kierrätettynä. Nettikirppikset ja nettihuutokaupat tuntuvat kovin sieluttomilta, ja kaltaiseni tampio, jota ei ole siunattu vähääkään avaruudellisella hahmotuskyvyllä, ei siellä voi shoppailla kuin tuotteita, joiden mittasuhteet ja todellisen ulkonäön oikeasti tietää. Siksi tykkäänkin hypistellä ja kosketella tuotteita ennen ostopäätöstä, ja etenkin vanhojen esineiden kohdalla.

Itse olen ottanut aika rennon linjan tavaroiden kunnon suhteen, ja olkiani kohauttaen vain vastannut huonosta kunnosta ärjyvälle miehelle, että hei, se on vintagea! Retroa! Ajan patinaa! Ehkä jokusen (heh) vintage-huonekalun entisöinut puuartesaaniseppäni osaa onneksi puntaroida huonekalun hintaa, odotettua elinaikaa lapsiperheessä, siihen tärväytyviä materiaaleja ja ennen kaikkea aikaa, ja aika monesta huonekalusta hän on sanonut, että tuo ei tuosta paremmaksi hiomalla ja lakkaamalla muutu. Sad but true. Siksi meillä on olohuoneessa vesivaurion (kukkapöytänä ilmeisesti) aikanaan kokenut lipasto, jonka ovissa on ylimääräiset reiät alkuperäisille vetimille. Tinkasin sen hintaa määrätietoisesti puoli vuotta, kunnes tyhjennysmyynnissä sain sen kuudella eurolla - tosin sen pesemiseen ja putsaamiseen käytin myös aika tavalla aikaa. Ja rahaa. Mietin heti lipaston nähdessäni, että se tuntui ja näytti jotenkin tavattoman kotoisalta, juuri meille sopivalta. Syykin selvisi myöhemmin: isäni kertoi, että isomummollani, joka kuoli kun olin 14-vuotias, oli samanlainen kotonaan.

lip7 lip6lip2

Näin varmaan kolme vuotta sitten ensimmäisen kerran entisessä Kahden suora-blogissa (ps. Laura, kaipaamme sinua!) kuvan retro-televisiotasosta mustalla riteliköllä ja pyörillä, ja ihastuin heti. Kolmen vuoden aikana vastaavanlaista ei tullut vastaan, tai jos tuli, oli päälle liimattu kuntoon nähden hillitön hintalappu. Pari päivää sitten Vantaan Lanttilan suurkirppiksellä täydellinen yksilö tuli vastaan kahdeksan euron vielä täydellisempään hintaan. Pöytälevyssä oli naarmu ja kulmat oli hakattu rikki, metallijaloissakin näkyivät mittarissa olevat vuodet, mutta se ei haitannut minua eikä poikkeuksellisesti myöskään kranttua meillä asuvaa miestä. Hän haki jopa hiomapaperia ja puuvahaa, ja lupasi kunnostaa sen hieman paremman näköiseksi. Tällaista tapahtuu vapaaehtoisesti, öö, ei koskaan.

En jotenkin tyyppinä ole sellainen, että jaksaisin surkutella asioita, joita minulla ei ole. Minulla on kestotilauksessa aina yksi sisustuslehti, ja nokkelia DIY-naisien blogeja kulutan lähinnä yöaikaan, mutten ole koskaan tuntenut alemmuutta tai ollut katkera siitä, ettei meillä olisi tässä elämänvaiheessa käytännössä varaa hankkia keittiöön haaveilemiani Kartellin Victoria Ghosteja tai makuuhuoneeseen sitä ihaninta Poulsenin lamppua. Olen kaikessa muussakin aikamoinen valmistelija, ja jo ajatus siitä, että tiedän, mitä haluaisin ja mikä meille sopisi, tuntuu riittävän lohdulliselta. (Samasta syystä kaikki vauvatarvikkeetkin olen aina ennen hankkinut jo toisella raskauskolmanneksella, heh.) Tässä elämäntilanteessa (vai sanoisinko rahatilanteessa, haha) lohdulliselta ja yltiöihanalta tuntuvat löydöt, oikeat löydöt. Kahdeksan euron televisiopöytä, viiden euron naulakko, Marimekon tehtaanmyymälän kilopalalaarista löytynyt verhopala. Mieheni tosin mutisee aina jotain tulitikuissa säästämisestä kun törsäilen joulukuiset veronpalautukset Vepsäläiselle vuosi toisensa jälkeen....

Miksikö kelpuutan kotiimme ajan saatossa naarmuuntuneita ja lakkapintansa menettäneitä massiivipuisia huonekaluja? Koska niiden odotettu elinikä kahden (kohta kolmen, iiks) lapsen taloudessa on meillä kohtuuttoman lyhyt. Valkolakatun ruokapöytämme pöytälevy oli kaksi vuotta sitten viikon työn jälkeen upea, mutta taaperoiden veitseniskemien ja lautasilla hakkaamisen jälkeen värikoodi on tätä nykyä enemmänkin harmaalakattu ja dalmatialaiskuosinen. Eteisen tapettiin ilmeistyvät ensimmäiset lyijynkynän jäljet (ei kannata muuten kumittaa kirkkaansinistä tapettia...) ennen viimeisen vuodan asennusta, kodin kahta Kartellin tuolia on kohdannut niin harpin kuin tussinkin karmea kohtalo ja puoli vuotta sitten joulusiivouksessa löysin keittiön Lokki-valaisimesta kuivuneen palan (oletettavasti) kalkkunaleikkelettä. Keittiön oviaukkoon emme asentaneet kiinni porattavaa lapsiporttia, koska emme haluneet tehdä oviaukkoon reikiä. VIRHE. Kaksipuolisella teipillä kiinni tuleva portti on irronut paikoiltaan ainakin 20 kertaa, repinyt mukanaan lattialistan ja raadellut oviaukon koko leveydeltä. Tuudittaudun siihen ajatukseen, ettei sitä tullakaan poistamaan pariin vuoteen. Eikä siis tarvitse hioa, kitata ja maalata (huomatkaa passiivimuoto).

PS. Kuten kuvistakin saattaa päätellä, poden yhä edelleen pyhää maljakkovihaa. Sukulaiset ovat raahanneet epätoivoisena nurkistaan erilaisia vaihtoehtoja, koska ovat huolissaan siitä, että pidän leikkokukkia viinikarahveissa ja siideripulloissa, mutta toistaiseksi en löytänyt Kaj Franckin Kartio-maljakkoa parempaa ehdokasta, enkä oikein tiedä, rakastanko sitä niin, että ostaisin sen itselleni. Happy Joe-pullon sisällön kun voi (normaaliolotilassa) lunastaa itselleen paljon edullisemmin ja palauttaa vielä panttia vastaan kun tila kaapeista loppuu!

PPS. Yllä pieni tapetti-sneak peek makuuhuoneen (keskeneräisestä) muodonmuutoksesta. Kestäisittekö vielä kolmannet kotihöpötykset tälle viikolle?

 Seuraa meitä Bloglovinissa FacebookissaInstagramissa (@lapsellista) tai Blogilistalla (Huom! Blogilistan osoite on muuttunut!).

10 kommenttia:

  1. Tuo tapetti näyttää kyllä niin hyvältä teidän makkarissa! :) Ja joo, kotihöpötystä lisää! Meillä oli lapsena ollessa ukin luona samanlainen telkkaripöytä. Meinasi käydä taaperona mulla pieni äksidentti, antiikinaikanen simopainava telkkari meinasi tipahtaa päälle, mutta olin kuulemma pois ehtinyt alta. En muista kertoiko ne renkaan hajonneen pöydästä vai mikä lie tullut, hyrr.

    VastaaPoista
  2. Lisää lisää lisää :) T. siirrän juuri olohuoneen sohvaa tarkistaakseni villakoiratilanteen :)

    VastaaPoista
  3. Missä kirppiksillä muuten tykkäät käydä?

    VastaaPoista
  4. Ah, kiitos! Ehkä silmä tottuu siihen :)

    Ja apua! Olenkin monen monta kertaa miettinyt, että onneksi meidän lapsemme ovat syntyneet ohkaisten LCD-televisioiden aikaan eikä välitöntä hengenvaaraa ole, vaikka sellainen kaatuisikin. Kai.

    VastaaPoista
  5. Myönnän, että olen paljon autolla liikkuvana varsin ihastunut Helsingin ulkopuolisiin kirppareihin, ja Vantaalla hyviä ovat Lanttila, Mini Muksut, koko pääkaupunkiseudulla ja erityisesti hermanninrantatiellä Helsingissä Kierrätyskeskus on hyvä paikka. Pääkaupunkiseudun ulkopuolella ehdottomasti kiva paikka on Femmatori Tuusulassa :)

    VastaaPoista
  6. […] < Ihanin kirppislöytö hetkeen ja sananen vintage-huonekalujen odotetusta eliniästä lapsiperheess… […]

    VastaaPoista
  7. Sanoppamuuta, ei oo hätä ihan sennäköinen.

    VastaaPoista
  8. Hei kiitos paljon vinkeistä! Lanttilassa olen käynytkin, muut ihan outoja ja tässä kehäkolmosella matkakaan ei pitkä :)

    VastaaPoista
  9. Luin Tän postauksen ja kattelin tota pöytää viharakkaus meiningillä. Porukoilla ja mummolla oli samanlainen taso, kun olin pieni, ja silloin tuo oli minusta tosi ruma, MUTTA eilen kirppiksellä näin sattumalta samanlaisen lähes priima yksilön neljällä eurolla ja oli pakko ostaa Se! Ja rakastan sitä! :D Äiti katto mua pitkään kun esittelin mun uutta aarretta :D

    VastaaPoista