Social Media Icons

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Kolme vuotta äitinä

22 kommenttia , , , , , , Share It:
tbt12IMG_4291 IMG_2718

Tänään tulee kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun kahden hengen perheemme kasvoi kolmeen, kun meistä tuli äiti ja isä. Sinä sateisena maanantai-iltana kuvittelin olevani finaalissa, kaiken kestäneenä ja kärvistelleenä. Yhdeksän kuukauden raskausaika oli mullistava ja kasvattavakin, mutta oikeastaan vasta sen päätyttyä tajusin, että kaikenlainen opetteleminen ja totutteleminen vasta alkaisi.

Ensimmäisenä odotusaikanani olin salaa varma, että minusta tulisi maailman paras äiti. Epäröin toisinaan ja pelkäsin, että joku tiputtaisi kaupassa vesimelonin rattaiden päälle ja että ensimmäisellä kolmanneksella syömäni maksalaatikko aiheuttaisi keskenmenon, mutta silti tunsin suunnatonta varmuutta siitä, että pärjäisin kyllä. Ja kyllähän minä olen pärjännytkin. Mutten kyllä ole maailman parhain äiti. En edes kärkikahinoissa.

Muistan kaikki ne pomppivan raskausmahan kanssa sohvalla Supernannya katsoen vietetyt illat. Jokaisen neuvolassa huutavan uhmaikäisen ja kaupan lattialle heittäytyneet itsetietoiset kaksivuotiaat. Puistelin päätäni ja hykertelin itsekseni, että meidän lapsestamme ei ainakaan tulisi tuollaista. Pyörittelin myös vähän silmiäni vanhemmilleni, jotka kertoivat kauhutarinoita vauvoista, jotka rauhoittuivat vain turvakaukalossa heilutteluun ja vähäisiä unimääriä kauhistelleista naapureista. Ei, meidän vauvastamme ei tulisi sellaista! Keksisin keinon, jolla hän nukkuisi rauhallisesti, helposti ja idioottivarmasti, ja myös keinot siihen, kuinka uppiniskaisuus ja itkupotkuhuutoraivarit (lue: uhmaikä) selätettäisiin.

hemi8 hemi13hemi9 hemi10

Ei. Meidän vauvamme olisi maailman suloisin ja ihanin tyyppi mutta vain toistaiseksi ilman äänioikeutta. Ja minä olisin äiti, joka lenkkeilisi yhdistelmävaunujen uudenkarheat renkaat sileiksi imetysaikana ja seisoisi tunnollisesti hiekkalaatikon reunalla aamuyhdeksältä virikkeellisen ulkomaailman lempeänä paimenena. Lapsistani kasvaisi elämää ja muita ihmisiä kunnioittavia tyyppejä jotka tuon tuosta jaksaisivat kertoa, kuinka hienosti olenkaan hoitanut homman kotiin. Ollut läsnä, kuunnellut, rakastanut ja ymmärtänyt.

hemi17 hemi18

Kolmen vuoden jälkeen voin vain todeta olleeni ehkä ihan ookoo. Lapset valvoivat, minä olin väsynyt, kiukkuinen, sekä yksin hoitovastuussa omien valintojeni että oman jääräpäisyyteni vuoksi. Toisaalta en olisi koskaan uskonut, että voisin rakastaa ketään tällä lailla, olla näin onnellinen tai tuntea oikeasti eläväni (paitsi niinä huonosti nukuttujen öiden varhaisina aamuina). Päällimmäisinä tunteina lienee kiitollisuus kaikesta hyvästä, mitä minulla on ja syyllisyys siitä, etten ole tämän parempi - tai etten ole paras. Ajattelin aina, etteivät lapsemme katsoisi televisioita, söisi karkkia, nakkeja tai tuttia, ja että olisin itse palapelejä iltapäivät kokoileva superihminen. Ajattelin kotiäitiyden olevan leppoisaa hengailua himassa lasten kanssa, vauva-ajasta täysin rinnoin nauttimista ja ihania päiväretkiä kotikaupungin lapsikohteisiin. Tosi asiassa kotiäitiys-diiliin piti sovittaa myös työnteko, pyykkirumba, ruoanlaitto, kodinhoito ja kaikkien juoksevien asioiden hoitaminen, ja tätä kaikkea pitäisi kuitenkin korvat punaisina hävetä. Pyydellä anteeksi, ettei ole pessyt ikkunoita huhtikuussa, ettei ole keitellyt hilloa syksyllä ja ettei aio leipoa kakkua (jota kukaan ei syö) lastenkutsuille.

hemi14 hemi16 hemi19

Ongelmallisimpana kotiäitiyden ja osapäiväisenkin työnteon yhdistämisessä pidän ajankäyttöä ja aikatauluttamista. Mietin aina, miten kaikki muut ehtivät harrastaa varhaista vuorovaikutusta, mammajumppaa, lenkkeilyä, seksiä, laittaa ruokaa, laittaa itseään ja laittaa kotiaan. Olla läsnä ja silti tehdä kaiken (tai lähestulkoon kaiken). Eräs sukulaisrouva ehdotti joskus, että siivoisin ja laittaisin ruokaa öisin, kun en häiritsisi muita. Ja että öisin voisi blogatakin. Pesukonetta ei tietenkään kerrostalossa voisi pyörittää, mutta mankelointi, silittäminen ja pataruoan haudutteleminen olisivat äänettömämpiä kotitöitä, joita voisi rauhassa tehdä muiden nukkuessa. Ja helppohan siitä olisi irrota imettämäänkin välillä! No, en tietenkään ole suostunut systemaattisesti lyhentämään yöuniani kotiaskareiden vuoksi, mutta aika usein iltaisin laitan pyykkejä, siivoan leluja lattioilta, pesen keittiötä ja laitan seuraavan päivän ruokaa valmiiksi - vaikkei sitä välttämättä aamupäivän pikakatsauksella kodin ulkoisen olemuksen perusteella uskoisikaan. Kolme vuotta olen miettinyt, että olisin ihan huikean hienoa aloittaa lenkillä käyminen (ilman rattaita), laihduttaa ehkä vähän (suklaalla), lukea kirja (ei-kasvatusaiheinen), toteuttaa käsityöprojekti tai tavata vanhoja ystäviä (ilman lapsia), mutta kaikki tuntuu enemmän tai vähemmän kaatuvan käytettävissä olevaan aikaan (tai siihen ettei sitä ole). Olen ottanut tavoitteekseni siivota yhden kaapin viikossa, leikkiä lasten kanssa puhelimeen tai pesukoneeseen kajoamatta tunnin päivässä ja nukkua seitsemän tuntia yössä, ja vasta nyt, raskausaikana, olen oppinut olemaan itselleni armollisempi. Ihan jo siksikin, että aamusta iltaan viiletetyt päivät tuntuvat nihkeinä liitoskipuina ja stressikäyrän nousuna.

hemi11 IMG_4459 IMG_4421 hemi4 Helmi 7b 1b

Olin viikolla Pampersin järjestämässä perhebloggaja-illassa, jossa luennoimassa oli Väestöliiton asiantuntijalääkärin ja kirjailija Raisa Cacciatore. Kuuntelin hänen juttujaan pöydän jaloista, läsnä olevista vanhemmista ja suorittamisesta, ja ensimmäistä kertaa koskaan ajattelin, että vanhempana voisin olla suorittaja. Kotona olen perheen lattialle sukkia jättävä mies, mutta myös ihminen, joka on julistanut nitriittinakit, lastenkanavat ja lastenhoitoavunkin ilman äärimmäistä hätää pannaan. Tunnen äärimmäistä syyllisyyttä asioista joissa epäonnistun tai joita en saa aikaiseksi. Haluaisin olla korvaamaton ja ihan yhtä kovasti kuitenkin kaipaisin jotain omaa, jotain yksityistä. Olen kantanut lapsia hartiat kipeinä, pessyt kakkavaippapyykkiä silloinkin kun en olisi jaksanut, tehnyt itse lastenruoat vaikka valmiinakin ne olisin voinut ostaa, valvonut vuosia, hoitanut kaiken ja syyllistynyt silti. Edelleenkin tahdon ajatella, että olen korvaamaton, mutten sentään kaikkivoipa.

Tämän vuoden puolella, kahden lapsen äitinä, kolmannen odottajana ja suuria elämänmuutoksia hiljan kokeneena vihelsin pelin poikki. Kieltäydyin syyllistymästä siitä, että kaipaan kodin ja lasten lisäksi jotain omaa, ja etten aina halua se, jolla on kaikki narut käsissään. Ja toisaalta ymmärsin, että sellaisesta tilanteesta väsyminenkin on joskus ihan ookoo. Olen toistaiseksi edennyt pienin, ja silti niin suurin askelin: kieltäydyin ottamasta lapsia mukaan kampaajalle (en silläkään oletuksella, että he nukkuisivat päiväunia rattaissa), äitiysneuvolan lääkärikäynnille, mökkisaunaan tai jokaiselle kauppareissulle. Olemme sikäli onnekkaita, että meillä vanhempia on kaksi - minulla sen tajuamiseen meni vain aika monta tovia. Yökylässä isompi on ollut kerran ja kaiken kaikkiaan olen viettänyt lapsista erossa yhden yön ja yhden päivän (en peräkkäin tosin). Yhteisiä (lapsettomia) treffejä muistelen meillä olleen kolmen vuoden aikana ainakin yhdet, ehkä kahdet. Ehkä se olisi asia, johon voisimme seuraavaksi paneutua.

tuptup7

Tiivistetysti sanoisin, että äitiys ja aika lasten kanssa kotona on ollut kaikkien ennakko-odotusteni vastaista - hyvässä ja pahassa. Koen olevani kaikesta huolimatta hyvin onnekas, kun saan jakaa arkeni parhaiden mahdollisten ihmisten kanssa. Saan olla vierellä, katsoa ja seurata kehitystä, tuntea suunnatonta ylpeyttä (lapsista) ja rakkautta joka ikinen päivä, niinä tavallista kettumaisempinakin päivinä. Uskomattomimmalta tuntuu kasvu, jota olen kolmen vuoden aikana saanut seurata. Olen nähnyt kuinka pieni ruttuinen nahkakasa kasvaa päätään kannattelevaksi ja vaistomaisesti hymyileväksi pulleroksi, ensiaskelia ottavaksi taaperoksi, isosiskoksi, puhuvaksi kerholaiseksi joka ajaa polkupyörällä, pukee vaatteet itse päälle ja käy potalla. Pikku Kakkosesta, tympeistä uhmataistoista ja toisinaan vähemmän eteerisestä arjesta huolimatta hän haluaa yhä tulla syliin, halata ja suukottaa, kiittää ruoasta ja nukahtaa syliin päiväunille. Ja suurimman osan aikaa olen tuhman äidin sijaan Helmiä lainatakseni rakas ja kiltti äiti. Ehkä olen jotain kuitenkin siis tehnyt oikein.

Viikonlopun ajattelimme vain juhlia huonon emännän taidonnäytteiden saattelemana. Ohjelmassa on tikkariongintaa, puikkojäätelöä, ei ainuttakaan synttärikakkua ja parasta seuraa, parhaita ystäviä ja mummeja. Synttäripäivänä eli tänään lupasin viedä päivänsankarin ulos syömään ihan mihin tahansa - virhe. Hetkeäkään empimättä mimmi nimesi Michelin-ravintolan sijaan suosikkipaikakseen McDonald'sin. Vuoden mutsi-pisteitä sataa, sataa ropisee, heh!

Paljon onnea rakas, rakas Helmi!

  Seuraa meitä Bloglovinissa FacebookissaInstagramissa (@lapsellista) tai Blogilistalla (Huom! Blogilistan osoite on muuttunut!).

22 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus! Valtavasti onnea Helmi! :)

    VastaaPoista
  2. Paljon onnea Helmille :) Ja onpas muuten hauska kuva toi missä Armas itkee ja Helmi nojaa käteensä ihan että "ooo äm geeeeee anna mun edes SYÖDÄ rauhassa..." :D

    VastaaPoista
  3. onnea helmille! mua nauratti kans toi ruokailu kuva:D

    VastaaPoista
  4. Ihana, ihana elämänmakuinen kirjoitus! Onnea kolme vuotiaalle Helmille ja äidillekin.
    Suosittelen suorittamaan vähemmän ja nauttimaan enmmän fiiliksen mukaan ja ihan omana itsenä.
    Mä olen luopunut monista turhista vaatimuksista ja pitänyt vain oleellisimmat (esim. ketään ei saa lyödä ja joka päivä sanotaan, että rakastetaan). Kirjoja ehdin lukea ja lasten nukkuessa en tee kotitöitä. :)

    VastaaPoista
  5. Siis mä ihan vähän itkin ku luin tätä! Sä kirjotat niin ihanasti. Ja just so you know, oot paras mahdollinen äiti sun lapsille, vaikkei se uhmakiukkujen ja muiden haasteiden keskellä aina tunnu siltä.

    Ihanaa juhlapäivää Helmille ja sen huikeelle äidille. Nauttikaa! :)

    VastaaPoista
  6. Ihana kirjoitus, niin täyttä totta ja melkein kuin meidän elämästä

    VastaaPoista
  7. Synttärionnea Helmille ja onnittelut oivalluksista. Yhden lapsen kokemuksella perfektionisti suorittajaluonteesta ei pääse pakoon kotona vaikka kuinka tiedostaisi että höllätä voisi.

    VastaaPoista
  8. Onnea Helmi ja onnea äiti! :) Tuo mustavalkoinen ruokapöytäkuva on aivan priceless! :D

    VastaaPoista
  9. Upea, pohdiskeleva postaus, johon aika moneen kohtaan voin yhtyä!

    VastaaPoista
  10. Hahah! Kuva on otettu viime kesänä kun molemmat raasut olivat kipeinä keskellä putkiremonttievakkopakkailua eikä ruokailut ihan napanneet ;)

    VastaaPoista
  11. Helmi kiittää! :) Tuo ruokailukuva mun piti ihan kaivaa arkistojen kätköistä esiin, se on naurattanut muakin monta kertaa!

    VastaaPoista
  12. Voi kiitos! Enin osa "vaatimuksista" lienee itse koottuja ja muiden puheista tulkittuja, vaikka kyllähän niitä "vihjauksia" parannusvaihtoehdoistakin kuulee tuon tuosta. Karaavani kulkee, koirat haukkuu:)

    VastaaPoista
  13. <3 Voi kiitos ihanista kommenteista!

    VastaaPoista
  14. Niin, nutturan höllääminen on helpommin sanottu kuin tehty. Mutta tekee hyvää välillä :)

    VastaaPoista
  15. Kiitos TEILLE kun pääsitte kaaokseen kahveille :)

    VastaaPoista
  16. Aivan ihana kirjoitus! nimimerkillä kolmen lapsen äiti :)

    VastaaPoista
  17. Hurjasti onnea kolmevee neidille! :)

    VastaaPoista
  18. Ihana teksti! Vasta 5kk äitinä mutta itsekin tunnistan suorittajan itsessäni! :) olen tosin ollut joka viikko vähintään 1,5h poissa kotoa ja yksin kampaajalla yms. :) ota omaa aikaa ennen vauvan syntymää! :)

    VastaaPoista
  19. Ehkä se henkinen kynnys on kaikista korkein ja vaikein ylittää. Ihanaa, että uskallat ja otat omaa aikaa, silloin jaksaa arjessakin paremmin :)

    VastaaPoista