Social Media Icons

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Tai mitä jos siellä ei olekaan ketään?

17 kommenttia , , Share It:
IMG_7968

Viikko ensimmäiseen viralliseen ultraan. Jännittää, jännittää ihan hirveästi. En tiedä, tekeekö tästä kauheampaa tai ihanampaa se, että tällä kertaa kaikki tietävät jo nyt, pelkän kahden naurettavan viivan ja kolmen viikon takaisen varhaisultrakuvan tuomalla varmuudella. Ei tunnu kovinkaan luotettavalta, ei.

Toiveista huolimatta positiivinen raskaustesti tuntuu aina jotenkin mullistavalta, niin epätodelliselta. En edes osaa selittää, mistä se kummallinen tunne, joka pakottaa marssimaan apteekkin n-y-t satoi tai paistoi, vuorokauden ajasta huolimatta, oikein kumpuaa. Outo, selittämättämätön olo, jonka jälkimaininkeina on ne kuuluisat kaksi pinkkiä viivaa. Monta hetkeä olin sanaton. Olin pakahtua onnesta ja oksentaa samaan aikaan. Ja aika monta päivää oksensinkin. Makasin sikiöasennossa vessan lattialla ja vannoin, etten enää ikinä ryhtyisi moiseen hulluuteen. Ja mikäli kaikki menee odotetusti, en pyörrä puheitani, en ikinä.

Katselen turvonnutta, kivikovaa pallomahaani. Pientä pullamössöä muistuttavaa pönötystä, jonka vuoksi olen kulkenut ponnari farkkujen jatkopalana jo kolme viikkoa. Olen käynyt hysteerisesti vaa'alla, aiemmista raskauksista (tai raskauskiloista) viisastuneena, mutta lukemat pysyvät tiukasti lähtökuopissaan. Pötsi sen sijaan on selvästi aiempaa suurempi. Tavallaan olen toiveikas, mutta en voi välttyä ajattelemasta mahdollista häpeäkuoleman hetkeä, jos turvotuksen syynä ei olisikaan villisti monitorissa viuhtova tyyppi vaan se viime viikkoisen syntymäpäiväni Mudcake (kyllä, kokonainen sellainen). Vaikka varmastikin turvotus olisi sellaisella hetkellä murheistani pienin. Siksi kuljenkin one size fits 'em all-paidoissa ja äitiyshousuissa. Piilottelen pönötystäni ja naurahtelen vaivaantuneena lounaalla syömääni valkosipulipatonkia ja niin edelleen. Naapureille ja tuttaville en ole sanonut mitään. Enkä muutenkaan kasvotusten kysyttäessä. Muka julkisesti raskaana, hah!

IMG_7984

Tavallaan yritän iloita, olla toiveikas ja miettiä ihan käytännönkin asioita kerhopaikasta turvaistuinjärjestelyihin takapenkillä, mutta pessimisti minussa käskee jarrutella vielä. Olla herättelemättä turhaa toivoa, varaamaan tutkimukseen tukevan olkapään mukaan ja tallentaa tekstiviestipohjiin suru-uutiset. Ja vaikka minusta on ihanaa, ettei minun tarvitse piilotella väsymystäni, huonovointisuuttani tai selitellä, miksi haluan cavan sijaan appelsiinimehua, niin eniten ahdistaa ajatus siitä, että mahdolliset huonotkin uutiset pitäisi päivittää kaikille. Siis kaikille. Soittaa mummoille yksitellen, repiä haavat kerta toisensa perään auki. Vaikka luultavasti soittaisin vain äidilleni ja antaisin uutisten levitä aikanaan. Suurimman osan aikaa yritän vain sulkea asian mielestäni. Tai valmistella reaktiotani mikäli kaikki ei olisikaan kohdillaan. Tiedän, ettei pokerinaamani pitäisi, ja että vaikka kuinka marssisin Kätilöopistolle hattu kourassa ja pää kumarassa, ei suru-uutisia tai niihin reagoimista osaa kuvitella ennen kuin ne osuvat kohdalle. Aika masentavaa.

Hirvittävä, hirvittävä ensimmäinen kolmannes. On niin paljon sanottavaa, ettei osaa sanoa mitään. Varhaisultrakuvan papunen ei lohduta eikä siellä näkynyt syke varsinaisesti liikuttanut minua kyyneliin saakka (miten se voisikaan - joku runnoo alapäätä kylmällä geelillä ja ultraäänitötteröllä ja osoittaa rakeista hernettä ruudulla!). Sydänääniäkään en ole saanut kuuluviin kotidopplerilla - kiitos vain mudcake. Elämäni yhdestä suurimmasta tapahtumasta ja virstanpylväästä olisi takeina siis pelkkä lyijykynällä kirjoitettu neuvolakortti lääkefirman mainoskääreissä, se papu-kuva ja pissatikun kaksi viivaa. Vielä viikon olen siis omillani. Seitsemän helvetin pitkää päivää.

 Seuraa meitä Bloglovinissa FacebookissaInstagramissa (@lapsellista) tai Blogilistalla (Huom! Blogilistan osoite on muuttunut!). 

17 kommenttia:

  1. Ah, muistan itse kuin eilisen päivän nuo loputtoman pitkiltä tuntuvat päivät ja viikot ar-ultrasta siihen np-ultraan. Laskin päiviä ja totesin niitä aina olevan liikaa. Pelkäsin, jännäsin, hermoilin. En osannut nauttia. Ennen kuin istuin Kättärin odotushuoneessa venaamassa sisäänkutsua. Silloin se varmuus laskeutui kivenkovana jostakin. Kun kätilö sanoi kaiken näyttävän mallikelpoiselta, meinasi suusta päästä: no, tietenkin!

    Tsemppiä odotukseen! <3

    VastaaPoista
  2. ..jospa käykin niin kuin siskollani, että varhaiultran pikku papusesta huolimatta niskapoimu-ultrasta löytyi kaksi papusta :D
    se siitä turvotuksesta..

    VastaaPoista
  3. Voi ei, mikä tuuri! :D Olen kyllä kuullut tuttavaperheestä, jolle syntyikin kaksosten sijaan kolmoset, mutta varmaan sekin on pienempi shokki kun on ehtinyt valmistautua monikkovauvoihin. Yy. Menee ihan kylmät väreet. Ei, kyllä siellä on vain yksi tyyppi, jos on. :D

    VastaaPoista
  4. On niin tuttuja ajatuksia, sieltä muutaman viikon takaa. :) Mulla oli varhaisultran ja np-ultran välillä pitkät viisi viikkoa, mutta tälläkin hetkellä vaikka usko on kova että vauvalla on kaikki hyvin, niin tällä hetkellä rakenneultra ja seuraava neuvolakäyntikin tuntuu olevan vasta järjettömän pitkän ikuisuuden päästä. Viisi viikkoa ei tunnu missään, kiitos Espoon ihanan säästökuurin: Tasan kuusi viikkoa rakenneultraan ja siihen vielä viikko lisää neuvolaan. Silloin ollaan jo yli puolenvälin, hui!

    Onneksi pieniä hipsutuksia tuntuu sillointällöin, ja dopplerinkin ostaminen on alkanut houkuttelemaan. Ehkä se nopeuttaisi odottelua, vaikka olen aina sitä kapistusta turhakkeena ajatellutkin.

    Miten Helsingin puolella järjestyy uudelleensynnyttäjän neuvolakäynnit? :)

    VastaaPoista
  5. Tuttuja ajatuksia ja pelkoja. <3 Seitsemän päivää, niin olet taas viisaampi ja huojentuneempi. Jos en ole vielä sinulle sanonut, niin hyviä asioita tapahtuu hyville ihmisille. Tämä on ihana asia ja se tapahtuu tosi ihanalle perheelle. <3 Luotan siihen, että kaikki menee hyvin!!

    VastaaPoista
  6. Seitseman pitkaa paivaa.. Tutulta kuulostaa huolet ja pelot. Onneksi jo muutaman viikon paasta alat tuntemaan liikkeita silloin talloin.
    Minuakin jannittaa talla hetkella onko kaikki hyvin. Toissa eras asukas loi minua kaksi (!) kertaa alamahaan, ihan kohdun reunamaan. Vuotoa tms ei ole, mutta kipeaa tekee vielakin ja liikkeita en muutamaan paivaan tuntenut yhtaan. Eilen eka pienenpieni sysays tuntui.. Ensi viikolla vasta neuvola, plaah. Toissa en siis ole kertonut raskaudesta, vaikka taa potsi jo nakyykin..

    Isot voimatsempit piinaviikkoon, olen aivan varma, etta kolmas siella masussa voi hyvin!

    VastaaPoista
  7. Hei! Oli pakko kommentoida kun ajatuksesi kuulostivat niin tutuille. Olen ensimmäistä kertaa raskaana ja olin samassa tilanteessa pari kuukautta sitten. Itse en käynyt edes varhaisultrassa, minulla oli tikku jossa oli kaksi viivaa ja siinäpä se. Oireita ei ollut oikeastaan ollenkaan, olo oli väsynyt, mutta liian normaali, joka lisäsi huoleni määrää. Pitkään lapsesta haaveilleena en olisi koskaan voinut uskoa miten paljon voikaan pelottaa. Luulin, että plussan jälkeen voisin lähteä shoppailemaa vauvanvaatteita ja hehkuttaa raskauttani kaikille. Kun sitten ultrassa minut otti vastaan harjoittelija joka ei millään olisi löytänyt vatsastani mitään, muistan kun sydän pamppaillen tuijotin ruutua ja olin hengittämättä pidempään kun koskaan. Kun vihdoin näin ne 5 cm rakkautta, pään, kädet ja jalat, kyyneleet virtasivat enkä pystynyt kun nauramaan helpottuneena. Tsemppi hali Espanjasta , kaikki menee hyvin!

    VastaaPoista
  8. Puitpa ajatukseni sanoiksi. En vain pysty kertomaan vielä oikein kenellekkään. Tuntuu liian hirveältä, jos se suru-uutinenkin pitäisi kertoa kaikille. Raskauteni on ollut täysin oireeton ja näytän vain lihonneelta, ei yhtään lohduta vaikka kaksi viikkoa sitten näinkin tyypin ultrassa ja sydän sykki ja vaikka kuinka olisi hyvä merkki ja tiäs mitä. Argh, Ekaan viralliseen ultraan on vielä 2 viikkoa, miten muka jaksan odottaa? Seuraava ajatukseni oli, että uskaltaako vielä silloinkaan kertoa - huoh, milloinkohan uskaltaisi hengähtää.

    Kollega 10+0

    VastaaPoista
  9. Usko. Luota. Ja vielä kerran usko. Saa olla onnellinen, epävarmuudesta huolimatta. Saa myös pelätä ja huolehtia. Kaikki noi on niin tuttuja, niin kovin asiaankuuluvia tunteita ja ajatuksia. Ja sen suurimman pelon toteutuminen on kuitenkin todella harvinaista, onneksi :)

    Minun tikuissani on näkynyt kolme kertaa ne kaksi pientä viivaa, kaksi pientä tuhisevat nyt päiväunillaan. Se yksi kahden viivan ihme on nyt tuolla jossain pilven reunalla, samoin ne kaksi muuta jotka yllätyksenä ilmoittivat itsestään vasta sen järkyttävän kivun ja lamaannuttavan tuskan tullessa.

    Kaikkea sattuu ja tapahtuu, myös niitä ikäviä asioita. Tämän onnen toivon kuitenkin tulevan teille todelliseksi :)

    VastaaPoista
  10. […] spekuloida joitain päiviä kestäneen verisen vuodon ja kovien vatsakramppien syytä, miettinyt, josko siellä enää onkaan ketään, ja sanoinkin ennen tutkimusta, että henkilökohtaisesti olin jo varautunut ikäviin uutisiin; […]

    VastaaPoista
  11. Mulla taisi olla seuraava neuvola liki kaksi kuukautta ensimmäisen jälkeen, siis joskus ensi kuun lopussa. Ja sitten onkin kuulemma pitkä tauko kun on kesälomat. Onneksi on kotidoppler, neuvola on aika ruuhkassa kun ensimmäisellä ja toisella kolmanneksella pääsee kaksi kertaa kaiken kaikkiaan neuvolaan. :D Ultrakin oli varattu vahingossa 6 viikkoa liian myöhäiseen ajankohtaan ja se muutettiin. Hyvin toimii. :D

    VastaaPoista
  12. Kiitos sulle vielä tämän päiväisestä. En olisi selvinnyt ilman sua.

    VastaaPoista
  13. Auh, miten kamalaa! Varmaan tuntuu tosi kauhealta itsestäkin, vaikkei kaikkia tilanteita kaikissa töissä voi ehkäistä.

    VastaaPoista
  14. Kovin ovat tuttuja fiiliksiä nuokin ensimmäisestä raskaudesta. Eka kerralla kun ei yhtään edes tiedä, mitä odottaa (paitsi vauvaa, haha)! Isoimmat tsempit odotukseesi täältäkin:)

    VastaaPoista
  15. Voi Kollega.... Voin niin vain kuvitella, miten piinaavaa odotus on kun on kyse jostain näin isosta! Nyt on enää viikko jäljellä (olen voinut "vähän" huonosti ja kommentteihin vastaaminen on venynyt), ajattele! Tsempit! <3

    VastaaPoista
  16. Voi Nea... Itku silmässä luin tätä kommenttia. Ihana, kamala tarina. En oikein tiedä mitä sanoa, kun en tiedä, millaista olisi elää niin suuren menetyksen kanssa. Onneksi on kuitenkin kaksi tervettä lasta muistuttamassa siitä, mikä on arvokkainta ja tärkeintä. <3

    VastaaPoista