Social Media Icons

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Onks äitibloggaajaa näkynyt?

13 kommenttia , , , , , , Share It:
kp2

Tänään ilmestyneestä Kaksplussan huhtikuun numerosta saatoitte löytää tutun näköisen takkutukan, minut. Kyseessä on eräänlainen esittely minusta ja meidän perheestämme, siitä kuinka miten kaikki alkoi ja mitä meille nykyään kuuluu. Olen blogannut kuukauden Kaksplussan alla (iiks!) ja miettinyt koko ajan, että minun olisi ehkä syytä esitellä itseni, koska aika moni teistä on löytänyt tänne ihan äskettäin, huomaan.

IMG_7623

Kuten "Vahinkovauvasta blogi"-otsikkokin kertoo, on Lapsellista-blogini todella saanut alkunsa odottaessani ensi kertaa kun koin olevani yksin ajatusteni ja tunteideni kanssa. Olin ensimmäinen kaveriporukasta, joka sai lapsen ja tuntui että neuvolan lyhyet ja harvat käynnit eivät tarjonneet tukea. Aluksi kirjoitin hyvin anonyymisti ja nimimerkillä, ja pienen lukijakunnan edessä oli helppo olla avoin. Tosi avoin. Sekä blogini että minä olemme muuttuneet niistä ajoista: minulla ei ole enää tarvetta kyseenalaistaa jokaista kommentoijaa tai hänen tarkoitusperiään, hämmästellä raskausarpia tai puutuneita ranteita tai miettiä, miltä synnytys tuntuu. Jotkin asiat eivät ole muuttuneet, eivätkä toivoakseni tulekaan muuttumaan.

Minulla ei ole erityistä tarvetta kiillotella omaa elämääni tai yrittää olla joku muu. Olen aika useasti todennut olevani ihan tavallinen tyyppi, kaikin puolin. Lapsillani on kurahousut ja kun en jaksa laittaa ruokaa, teen kinkkukiusausta valmiista peruna-sipulisilpusta. Olen naimisissa, kahden lapsen äiti ja teen viikko-ostokseni hypermarketissa perhe-Volvolla. Kylpyhuonekaapin luottotuotteiksi lasken kuivashampoon, ripsivärin ja hammastahnan, ja lasten kanssa ulkoillessa pukeudun tuulipukuun ja Gore-texiin. Jos jotain en ikipäivänä näkisi itselläni niin shokkivärejä hiuksissa tai tatuointeja - ei siksi, että pitäisin niitä epämiellyttävän näköisinä, vaan koska koen, etteivät ne ole yhtään minun näköisiäni.

Eikä minussa ole kodin hengettären vikaa laisinkaan. Laitan kyllä ruokaa ja pesen pyykkiä, mutten sanoisi neuroottisesti hinkkaavani nurkkia tai merkitseväni ikkunanpesua kalenteriin (onhan ne pesty... vuosi sitten..) ohjelmanumerona. Meillä on kotona lähes poikkeuksetta tuoreita kukkia maljakossa - mutta niin on myös kasa pyykkiä odottamassa selvittäjäänsä. Ehkä turhauttavinta siivoamisessa ja kodin huollossa kahden pienen lapsen kanssa on, että homma ei vain lopu koskaan. Kun tyhjentää tiskikonetta, joku repii kaksi vaatekaapillista vaatteita alas. Kolme kertaa viikossa. Ja ei, älkää ehdottako lapsilukkoa - kaapeissa on kyllä jo sellaiset. Koko koti tuntuu olevan alati jonkinlaisessa käymistilassa: odottamassa uutta projektia, innostusta, inspiraatiota. Työhuoneen nurkassa kolme taulua odottaa ripustamista, lepakkotuolissa lepää pyykinkuivaustelineellinen puhdasta pyykkiä jatkokäsittelyä odottaen ja veroilmoituksenkin täyttö jäi kesken keittiössä. En ole täydellinen nainen, äiti tai vaimo, eikä minusta tulekaan sellaista.

Sen lisäksi että olen tuulipukuinen näky kotipihalla ja vieroksun lattialistojen hinkkaamista, olen tietenkin myös paljon muuta. Rakastan kosmetiikkaa ja ylellisiä hoitotuotteita, kammoksun ajatusta omakotitaloasumisesta, lakkaan kynteni aina punaisen eri sävyillä (ja annan manikyyrini sitten rapistua), kuuntelen Abbaa keittiötä siivotessani ja pidän kestotilauksessa aina vähintään yhden aikakausilehden. Harrastan raivostuttavaa kanavasurffausta sekä auton radiolla että television kaukosäätimellä, katson lehdistä ja blogeista vain kuvat ja pelkään verikokeita. Mielestäni paras paikka maailmassa on koivuvastan tuoksuinen kesän hiljainen mökkisauna ja jos pitäisi valita, mitä söisi koko lopun ikänsä, valitsisin hapanimelän kanan ja riisin.

Syyllistyn helposti ja poden huonoa omatuntoa kaikista tekemistäni mokista ja pahoista sanoista. En halua tai jaksa riidellä kenenkään kanssa, ja siksi aika usein mitään vastaan sanomatta nielen päälleni syyttäkin viskotun kuran. Ja jos jossain olen oikein erityisen huono, niin itseni kehumisessa. Työhaastattelut ovat aina olleet minulle hyvin tukalia paikkoja ja niin ovat myös erilaiset bloggaajakemut ja pressipäivät. Paljon helpommalta tuntuu vetää homma ihan lekkeriksi ja nauraa vain itselleen, niille asioille, joissa ei ole vahvimmillaan, sen sijaan että voisi sanoa, että on oikeasti ehkä hyvä jossain.

Vanhoja tekstejä lukiessani voin oikeastaan sanoa vain yhden asian: raskaana ollessani olen ihan kilipää ja lapsellinenkin (mistä luulette blogin nimen tulevan, heh). Hormonihuuruinen raivomonsteri, mutta sitähän ei voi kukaan muu minulle sanoa - sehän olisi tosi loukkaavaa! Nostatin draamaa naapurin tekemästä kattopaneloinnista, appelsiinimehusta ja jumppapallon väristäkin. Eikä tälläkään kertaa taida olla yhtään sen helpompaa. Tulevista jutuista en osaa luvata paljoakaan, koska en yleensäkään suunnittele sisältöä etukäteen. Ehkä suurimpina kiinnostuksen kohteinani juuri nyt ovat vaatteet (omani ja lasten), kengät, oma hyvinvointi, kosmetiikka, hyvä ruoka, ruuhkavuosista selviytyminen ja lastentarvikkeet. Niin, ja varmasti puhuttaa vielä hyvin aluillaan oleva raskaus numero kolme.

Jos löysit tänne vastikään niin lämpimästi tervetuloa, ja jos olet viihtynyt matkassamme pidempään, niin sekin tuntuu todella ihanalta. Kiitos teille! Ilman teitä ei olisi blogiakaan (harrastan ihan tarpeeksi joutavaa yksinpuhelua kotonakin, vrt. "älä hakkaa peiliovea kengällä" tai "pitääkö mun aina kaikki yksin hoitaa"). Kiitos!

Seuraa meitä Bloglovinissa FacebookissaInstagramissa tai Blogilistalla (Huom! Blogilistan osoite on muuttunut!). 

13 kommenttia:

  1. Pakko kysyy et miks kammoksut omakotiasumista?? :D

    VastaaPoista
  2. Uh, kaksi sanaa: lumityöt & polttopuut. :D Olen liian mukavuudenhaluinen omakotitaloasumiseen - musta on ihanaa, että mun tarvitsee huolehtia tiloista vain mun ulko-oveni sisäpuolella. Joku muu hiekoittaa pihatiet, vaihtaa ulkovalot ja auraa parkkipaikan. Taivaallista!

    VastaaPoista
  3. Hahaa, löysin yllä olevasta teksistä paljon samaa kuin itsessänikin, esimerkiksi nyt tuo hapanimelä kana ja riisi, puhumattakaan siitä,että
    "Homma ei vain lopu koskaan" :D tuota tuleekin hoettua harvase päivä!
    Niin ja onnea "projektiin" nro 3!!! ihana juttu! Itsekin kipuillut vauvahaaveiden kanssa, mutta nyt näyttäisi siltä että tätä perhettä odottaa OMAKOTITALO ja ainakin hetkeksi töihin paluu. Lumikolan näkeminenkin kyllä taitaa herättää sydämen tykytystä ja tuskan hikeä, joten jospa ensi talvena roolini olisi vain vahtia vaikka sohvan mutkassa takkatulta. Ja sitä kaunista harmoniaahan ei tietenkään mitkään pyykkikasat, villakoirat tai kovaääniset lapset häiritse, ehei ;)

    VastaaPoista
  4. Ei pidä unohtaa nurmikonleikkuuta!

    VastaaPoista
  5. Niin, sekin vielä! Mun isän ensimmäisessä, hyvin perinteikkäässä omakotitalossa oli nurmipiha, jota he tunnollisesti trimmasivat kerran viikossa, joka lauantai, ja tietysti aamulla. Kun he muuttivat pois ja rakensivat uuden talon, niin kokemuksesta viisastuneina he ostivatkin hirvittävän määrän kivenlohkareita, jolla talon edusta täytettiin. Niin tekisin varmaan mäkin. Mutta nyt on taas nurmipiha. Ja se lauantaiaamuinen leikkuuvuoro, naapurien onneksi. :D

    VastaaPoista
  6. Siis nytkin lapset nukkuvat viimein, olohuone on kaaoksessa ja keittiön laattalattia näyttää kummallisesti marmoriselta. Parit hedelmäpommilusikalliset iltapalalta tai jotain. Mudcake on jääkaapissa sulamassa, kotipizza uunissa. Ei yhtään houkuttaisi - kun se homma ei lopu siltikään! Onko siis pakko? :D

    Ja hei, mitä tulee lumikolaan, niin ainahan voit toivoa samanlaista talvea kuin nyt oli. Mustaa joulua ja ilmaston lämpenemistä. :D

    VastaaPoista
  7. Ah, ostinpa tuossa kaksplussan kauppareissulla - kerrankin kun sitä meidän lähivaltsuun oli eksynyt, ja muka olevinaan kaupunkilainen ruokakauppa, höpöhöpö - aina puuttuu kaksplus.

    Blogisi on jotain niin oudolla tavalla tärkeää minulle, olen lukenut alusta asti - vaikka lapseton olin ja silti sinuun tykästyin. Kun syyskuussa 2012 plussasin meidän esikoisen, uskaltauduin ekaa kertaa kommentoimaan ja kertomaan sinulle että paljon olen oppinut blogistasi, kuinka siihen kommenttiin ekaa kertaa julkisesti kirjoitin sen, että meille tulee vauva. Niin, ja nytten se vauva ensi kuussa on jo vuoden! Ja mä olen vieläkin täällä lukijana!

    Eikä siinä vielä kaikki. T: Kollega rv 8+6, hui apua - ruuhkavuodet, mä oon niin tulossa!

    VastaaPoista
  8. En ole aikaisemmin uskaltautunut kommentoimaan, mutta nyt tuli sellainen fiilis, että on pakko sanoa jotain. Itselläni ei ole lapsista vielä tietoakaan (haaveita sen sijaan paljonkin), mutta teidän tarinaanne olen seurannut jo Helmin syntymästä lähtien. Vaikutat aivan upealta ihmiseltä, juuri sellaiselta johon haluaisi itsekin tutustua. Onnea uudesta tulokkaasta ja kiitos päivää piristävistä postauksista! :)

    VastaaPoista
  9. Kiitos esittelystä! Vaikka olen ollut blogisi lukija toista vuotta "opin" kuitenkin uutta tästäkin! Paljon onnea nro kolmosesta!

    VastaaPoista
  10. Valtsun lehtivalikoima ON tosi nihkeä! Tosin päämajasta vinkattiin, että tuloillaan oli joku hyvä kestotilaustarjous... ;)

    Ja hei, onnea toisesta plussasta! Ihana kuulla, että olet viihtynyt mun matkassani näin pitkään ja että taas odotellaan samaan aikaan. :)

    VastaaPoista
  11. Oh, no voi kiitos! En tiedä, kuinka tutustumisen arvoinen oikeasti olen mutta ihanaa jos sellainen illuusio on välittynyt ruudun toiselle puolen. No ei vaan! :D Musta on aina hauska kuulla lapsettomia lukijoita, koska he osaavat antaa erilaista perspektiiviä ja erilaisia kokemuksia arkisiin asioihin, esim. kosmetiikkaan, ruoanlaittoon jne. Älä siis mitenkään ujostele kommentoida vastakaan vaikkei sinulla lapsia olekaan - kaikki näkökulmat ovat kyllä hyvin tervetulleita!

    VastaaPoista
  12. Hahah, kiitos! Musta tuntuu, että usein pienet ja ehkä merkityksettömät asiat tuntuvat hyvin merkityksellisiltä sen suhteen, millaisen kuvan ihmisestä muodostaa tai kuinka hänet tuntee. Itse kuulin kuukausi sitten, että isäni on pelannut työporukan kanssa jo vuosia salibandya ja olin ihan puulla päähän lyöty, koska hän edustaa enemmänkin hyötyliikunta-ihmistyyppiä! Niin sitä aina vain oppii uutta - niistä "tutuistakin" ihmisistä. :)

    VastaaPoista
  13. Tykkään tosi paljon sinun tyylistä kirjoittaa!

    VastaaPoista