Social Media Icons

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Mihin mulla oikeastaan on kiire?

12 kommenttia , , , , Share It:
"Joo, on pitänyt soittaa ja nähdä ja kaikkea, mutta tiedätkö, on ollut ihan hirveä kiire koko ajan. Aina menossa, aina tulossa, aina jotain vireillä", selitin taannoin huokaillen ystävälleni, joka kyseli, josko ehdittäisiin kahvittelemaan johonkin. Samalla tavalla olen puolustellut epäsosiaalisuuttani jo aika pitkään, päivitellyt kliseisesti ruuhkavuosia ja kohauttanut olkiani vain. Mutta kun mietin tarkemmin, en itsekään oikein tiedä, mihin nyt on niin kauhea kiire.

Kotitalo ei ole liekeissä, en matkusta ympäri maailmaa työkeikoilla enkä ole monikansallisen yhtiön johtoportaassakaan. Silti on muka niin kiire johonkin, aina ja iankaikkisesti. To do-listan kokoaminen alkaa aamutuimaan: ennen kuin saan silmiäni edes auki, on aamupalan oltava pöydässä, lastenpiirrettyjen tultava televisiosta, päivän ruokalistan oltava selvillä ja ennen kuin saan myslikulhoni tyhjennettyä, on jonkun kädet pestävä, vaatteet vaihdettava ja estettävä suurimpien tapaturmien tapahtuminen jo ennen ensimmäisiä ennusmerkkejä. Liki puolitoistavuotias on taitava mutta tyhmänrohkea: tyyppi, joka kietoo sälekaihtimien narut kaulan ympärille ja leikkii sitten pikajuoksijaa, kohta kolmevuotias taasen vaatii vastauksia ja toimintaa tauotta aamusta iltaan. Ennen aamuseitsemää mietitään, missä Jussi asuu, miksi Mimmi-lehmä laulaa ja miten lokki löysi lihapiirakan pihan roskiksesta.

Nyt lapset jo leikkivät aika nätisti keskenään ja erotuomaroimassa saa olla vain vartin välein, mutten silti tiedä, mihin kaikki aikani oikeastaan valuu. Pyykkikone pyörii ilman sen kummempaa vahtimista ja käsin tiskaamiselta pelastaa astianpesukone. Katson keittiötämme. Ei, en ainakaan kuluta päiviäni hinkkaamalla pastakastikeroiskeita valkeasta välitilasta. Työpöytäni on ollut kuukauden ajan niin täynnä epämääräistä, selvittämistä kaipaavaa tavaraa, ettei siihen ole mahtunut edes koneraasuni. Ei ole tullut selvitettyä ei. Eikä pääsiäinenkään mennyt varsinaisesti ikkunoita pestessä. Kuukauden päivät olen miettinyt kynsienkin lakkaamista sopivan raon löytyessä ja toinen mokoma on mennyt sääriä sheivaamatta (onneksi on vielä aika kylmää). Aika monta viikkoa olen lisäksi luvannut itselleni, että pakkaan talvikengät ja untuvatakit varastoon - tiedättehän, sopivan hetken osuessa kohdalle.

Olen alkanut miettimään kaikkia niitä kertoja, kun olen kolmevuotiaalleni luvannut tulla kohta. Keskittyä kohta. Rakentaa duplo-tornia kohta. Lähteä keinumaan kohta. Kuunnella kohta, vastata kohta. Miettinyt, mitä niin tärkeää teen, etten voi olla läsnä lyhyttä hetkeä. Olen esimerkiksi sanonut kirjoittavani Instagram-kuvatekstin loppuun, odottanut että kuulen, miten Ericin ja Brendan rakkaustarinan käy Emmerdalessa, kirjoittanut kauppalistaa, vastannut What's up-keskusteluun, säätänyt kameran asetuksia, silittänyt vaatteita, ripustanut verhoja. Osa hommista on vain tehtävä, selvä se, ja hommaa kyllä riittää niin, ettei kaikkea maailman aikaa niin halutessaankaan vain voi omistaa lapsilleen. Ruokaa on tehtävä, kaupassa on käytävä, keittiökin on siivottava (siitäkin huolimatta, ettei se koskaan näytäkään siistityltä). Kiireen tunne on varmasti eniten omien korvieni välissä. Kerhotäti ei varmaankaan pahastuisi, vaikka olisimme kaksi minuuttia myöhässä ja ravintoilassakin lounasaika-haarukka on hyvin liukuva, toisin kuin meillä. Helpolta ei tunnu sekään, että joka päivä pitäisi olla mahtava aika monessa asiassa: olla läsnä lasten kanssa ja olla rakastava äiti, hyvä vaimo, kuuliainen tytär, hieno ystävä ja huomaavainen naapuri. Kiva yhteistyökumppani ja kardemumman tuoksuinen supermartta joka hauduttaa kotiruokaa uunissa puistokeikan aikana, leipoo välipalalle ja "vapaa-aikanaan" (mitä se on?) puunaa niitä huomaamattomampia nurkkia, pyyhkii sälekaihtimien välistä pölyjä ja selvittää parittomien sukkien laatikkoa. Ei, minä pusuttelen ja halin kyllä, kysyn kuulumiset ja käyn mummolassa, mutta olen myös äksy, väsynyt, epäsosiaalinen ja aika vähän kiinnostunut kodinhoidosta. Ehkä siksi että yritän kyllä olla kaikkea sitä, mutten vain ehdi tai jaksa. Itse asiassa olen vakuuttunut, että tämänkaltaiset Stepfordin naiset ovat vain urbaanilegendoja tai ajan kultaamia muistoja parhaasta mahdollisesta pikkulapsiajasta (josta on aikaa vähintään viisitoista vuotta).

Kahdeksan viikon oksentelun, järkyttävän väsymyksen ja ympärivuorokautisen huonon olon vuoksi olen oppinut vähän hölläämään. Sanomaan "ei" kun siltä tuntuu (siis muillekin kuin lapsille) ja oppinut ottamaan aiempaa enemmän omaa aikaa ja rauhaa. Se mies joka asuu meillä on nyt tiedekuntaloikkauksensa suhteen loppusuoralla, toivon. Pääsykokeisiin on reilu kuukausi aikaa, mikä tarkoittaa, että olen vielä hetken käytännössä katsoen yksin vastuussa lapsista ja kodista, aamusta iltaan. Blogissa tällainen hektisyys on näkynyt jo pienenä hiljentymisenä. Kun aamuseitsemältä alkanut hulina päättyy iltayhdeksältä, tuntuu se digiboksilla odottava Emmerdale usein vain niin paljon houkuttavammalta - etenkin siksi, että iltaisin olo on infernaalisimmillaan, kuinka ollakaan. Vaikka pursuankin erilaisia ideoita ja postausaiheita, olen väsymykseni kanssa juuri nyt aika jumissa. Tiedän, että iltaisin (ja vain iltaisin) olisi aikaa tälle, mutta tarvitsen ne muutamat vapaaillat (tai tunnin oikeastaan ennen nukkumaan menoa), ja juuri nyt tuntuu tärkeältä kuunnella itseään.

Olen sitä ihmistyyppiä, joka tarvitsee aika paljon tilaa ympärilleen. Pidän kyllä muista ihmisitä ja ystävien tapaamisesta, mutta tarvitsen välipäiviä. Viiden päivän mökkireissu neljässä sukupolvessa on kyllä ihanaa, mutta vielä ihanampaa on palata kotiin ja istua alusvaattesillaan sohvalla. Erilaisista blogikinkereistä saisi niin halutessaan itselleen vaikka päivätyön, mutta ihmispaljouden ja korkokenkien kopinan sijaan valitsen yleensä mieluummin kotipihan hiekkalaatikon termarikahvit parhaan ystävän kanssa. Nyt tuntuukin tärkeältä, että toisinaan voi olla vaan. Vaikka sitten vain iltaisin lasten mentyä nukkumaan.

Seuraa meitä Bloglovinissa FacebookissaInstagramissa (@lapsellista) tai Blogilistalla (Huom! Blogilistan osoite on muuttunut!). 

12 kommenttia:

  1. Voi että taas kirjoitit niin että osui ja upposi...no raskaana en oo, enkä seuraa emmerdalea, mutta niiiiiiin moni juttu oli kuin suoraan elämästäni :D

    VastaaPoista
  2. No Emmerdalea voin ainakin suositella! ;) Ihana kuulla, että löytyi yhtäläisyyksiä.

    VastaaPoista
  3. Voi kuule...usein mietinkin että miten ehditte kuvata ja vielä kirjottaa. Itse tuhlaan aikaani sitten teitä bloggaajia lukien ;) Usein ei vaan jaksa, ei pysty. Itsekin olen toisaalta kaksijakoinen; sosiaalinen ja erakko. Melkeen enemmän jälkimmäistä, nykyään, kun on lapsi - rakas. tärkein. Mutta silti niin paljon vaativa, aikaa, rahaa ja kaikkea. ;) u know. Kyllä toinen äiti tietää. Meillä ei myöskään ole päästy helpoimmalla, koliikkia, valvomista, vaativa lapsi/taapero jne. Olen monet kerrat syyllistänyt itseäni kaikesta mahdollisesta. Olen ollut liian väsynyt. Sitten olen tajunnut, että pitää höllätä kun vielä voi..kotitytöt ei lopu tekemällä, ystävät odottaa jos ne on oikeita jne. Itselle on usein eniten velkaa, pahin kritisoijakin. Blogisi on ihana <3 Jutut on niin kuin omasa elämästä, tykkään sarkastisesta (?) tyylistäsi, peruspessimisti kun olen ;) Ehkä sinäkin?
    Voimia odotukseen :) Kun ajattelet itseästi, ajattelet myös vauvaa! Olet aika super mitä olen lukenut, eikä ole itsekästä ajatella itseään, omaa jaksamista. Blogi odottaa, elämä ei... <3

    VastaaPoista
  4. Raskausväsymys ja muut odotukseen kuuluvat oheishässäkät vievät kyllä ihan tajuttomasti kapasiteettia yleensä minkäänlaiselta toiminnalta. Niin että ihan vaan hattua nostelen täältä sulle, että ylipäätään olet säilyttänyt jokseenkin normaalin toimintakyvyn. En ehkä pystyisi vastaavaan itse. :D

    VastaaPoista
  5. Sinun kirjotuksesi oli taas niin mahtava ja käsinkosketeltavan elämänmakuinen :) erityisesti lämmitti että mieluummin hiekkalaatikolle kuin blogijuhliin..bloggariäideissä löytyy sitäkin sorttia,että mahdollisimman pian lapset,ihan pienet vauvatkin hoitoon ja bilettämään :/ Ehdottomasti jatka samaan malliin ja kaikkea hyvää koko perheelle :)

    VastaaPoista
  6. Kiitos hyvästä postauksesta! Tuntuu tutulta.. Monesti kiireen tunne vain omassa päässä, vaikka vallan hyvin voisi hieman höllätä. Olla vaan ja köllöttää, leikkiä ja ihmetellä niitä dubloja. Tätä kyllä tehdään, mutta näissäkin hetkissä tulee välillä takaraivoon ajatus siitä mitä kaikkea pitäisi tehdä. Osaisipa olla kuin lapsi - läsnä joka hetkessä, ilman stressiä ja täytyytehdä-listoja :)

    VastaaPoista
  7. Siis ihan mahtavasti kirjoitat! Oli kyllä ihan ku mun elämästä nimimerkillä kolmen lapsen kotiäiti.

    VastaaPoista
  8. No minäkin kyllä mietin, että nukkuvatkohan 6 kertaa viikossa pitkiä bloggauksia tekevät kirjoittajat ollenkaan, eivät varmaan. ;) Meillä kyllä on ollut jo pitkään se tilanne, että vastaan lastenhoidosta käytännössä katsoen yksin, ja siksi myös muihin juttuihin jäävä aika on vähäistä.

    Ymmärrän kyllä, mistä puhut. Meillä on kaksi sisupussia ja niin monesti, niin monesti olen syyllistänyt itseäni milloin mistäkin. Siitä, etteivät he suostu syömään parsakaalia, siitä että isompi on alkanut vasta nyt puhumaan (johtuisikohan se siitä, etten ole tankannut hänelle kirjoja synnytyssairaalasta saakka?) jne. Höllätään vähän nutturaa, eikö vaan.. :)

    Ja kiitos kauniista sanoistasi! Ihanaa kuulla että olet viihtynyt juttujeni parissa. Olen todellakin peruspessimistinen luonne joka ei tartu Dalai Laman elämänviisauksiin vaan Fazerin siniseen suklaalevyyn, heh. Sarkasmia viljelen tavallisestikin aika paljon, mutta tiedostan, että kaikki eivät huumorintajuani ymmärrä. Mukavaa, että se puree suhun :)

    VastaaPoista
  9. Hahaha! Kyllä mäkin aika heikossa hapessa olen paikoin ollut. Vilkaisin äsken keittiön tiskivuorta kahvia hakiessani ja päätin olla täysin zen - tulin koneelle ja kuuntelen kun lapset leikkivät seinän toisella puolen legoilla. :D

    VastaaPoista
  10. No voi kiitos! Täytyy sanoa, että kyllä mäkin käyn jonkin verran erilaisilla lounailla ja aamiaisilla, mutta yleensä lasten kanssa. Ensimmäistä kertaa koskaan pyysin tänään siskoni meille lastenhoitoavuksi kun halusin ehdottomasti käydä keskustassa eräässä mielenkiintoisessa tapahtumassa pienemmän päikkäriaikaan, mutta muutoin erityisiä hoitojärjestelyitä bloggaamista varten ei ole tehty. Olen ajatellut niin, että olen lasten takia kotona, en blogin, ja siinä järjestyksessä asiat saavat pysyäkin :)

    VastaaPoista
  11. Kiitos kommentistasi! Mukava kuulla, että kuulosti tutulta, oikeasti. Välillä mietin, olenko maailman ainoa ihminen joka ei tunnu saavan mitään aikaiseksi vaikka kovasti yrittääkin. Vaikka kaipa sitä pullaa ehtii leipomaan myöhemminkin...

    VastaaPoista
  12. Voi miten ihana kuulla, että osui ja upposi! Kiitos!

    VastaaPoista