Social Media Icons

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Kiitos vaan, äiti

Ei kommentteja Share It:
IMG_0537

Muistan kuinka kärsin ja kiemurtelin häpeästä yläasteella, kun äitini perusti pitkän haaveilun jälkeen oman luontaishoitolan, antoi hiuksiensa harmaantua,kulki batiikkivärjätyissä maksimekoissa ja söi goji-marjoja välipalaksi. Meillä siirreltiin huonekaluja feng shuin oppien mukaan jo kauan ennen kuin siitä tuli trendikästä ja käytiin osteopaatilla viisitoista vuotta ennen muita. Minusta äiti tuntui luontaislääkitsevältä, aikakapselissa tähän päivään tuodulta hipiltä, äiti taasen paheksui konservatiivisuuttani ja urautuneita toimintamallejani.

Lupasin itselleni tuolloin, ettei minusta ainakaan tule samanlaista. Että jos pukeutuisin folklore-mekkoon, kuuntelisin kurkkulaulua ja pitäisin terveyssiteitä salaliittona, voisin yhtä hyvin ampaista kuuraketilla ulkoavaruuteen. Mutta kai on niin, että jotain kantaa lapsuudenkodistaan aina mukanaan - enkä nyt tarkoita perintöpöytäliinoja, koska sellaisia en sattuneesta syystä halunnut mukaani. Äitini pettymykseksi annoin lapsilleni isänsä sukunimen ja rokotin heidät, rokotin vaikka tiesin hänen olevan yksi Rokotusinfon ensimmäisistä aktiivijäsenistä. En ottanut tarjottua homeopaattista synnytyskittiä vastaan kummallakaan kertaa (en nytkään, älä mutsi vaivaudu!), mutta olen kyllä käynyt raskausajan shiatsussa, lukenut vaistovanhemmuudesta ja vaipattanut vastasyntyneen flanellivaipoin, äidin ohjeita mukaillen.

Syksyllä havahduin katsomaan kaupan ikkunasta heijastuvaa kuvaa. Siinä minä seisoin, lapsi kirkkaanvioletissa kantoliinassa selässä, paljasjalkakengät jalassa, huopahelmet kaulassa ja hiukset vallattomasti kiharalla. Toinen aika havahduttava kuva on parin kuukauden takaa - siinäkin näytän aika erilaiselta kuin mitä joskus ajattelin olevani. Jos äitini olisi nyt ikäiseni ja kahden pienen lapsen äiti, tietäisin kyllä, miltä hän näyttäisi. Oh my. Äiti on paljon hardcorempaa ja verkostoituvampaa laatua kuin minä, joten näkisin hänet ainakin Kestovaippa-lehden päätoimittajana ja kantoliinatukihenkilönä. Puu-Vallilan hipsterinä ja kaupunkiviljelijänä.

Jos minulta vei kymmenen vuotta päästä eroon kukkapaitojen hippistigmasta, niin äitini päätti ostaa ensimmäiset yoga-housunsa nähtyään ne ensimmäisen kerran päälläni, tilasi kahdellasadalla eurolla luonnonkosmetiikkaa alesta ja on hänkin kulkenut Crocsin kengissä jo jokusen vuoden.

Ja tässä minä nyt olen. Lajittelen lasiroskat, kierrätän lehdet, kannan lapsia mahdollisuuden tullen, kestovaippailin heidän kanssaan pari vuotta. Ja kuljen äidin ostamassa folklore-mekossa ja paimentolaisneuleessa. Kieltäydyn ostamasta vanulappuja ja hehkulamppuja. Ja toisaalta, yksityisautoilen kun julkisilla kulkeminen tuntuu liian vaivalloiselta (vaikka viikottaisella kauppareissulla tai matkalla, joka vaatisi neljä vaihtoa), ostan designkalusteita uutena aina kukkaron salliessa kaiken antiikkiromun keskelle ja budjettivajeen vuoksi taivun myös halpatuontantomaissa valmistettuihin tuotteisiin.

Kyllä pojasta polvi paranee. Isäni aina vitsaillen kysyy, miksi varjoni murjottaa ja on puolet minua lyhyempi. Pienoismalli-lempinimeäkin kantava Helmi ei edelleenkään usko, että tätini hääkuvassa keimaileva morsiusneito ei ole hän itse vaan minä. Äidit eivät kuulemma ole niin pieniä. Jännittävää seurata, millainen oma tyttäreni on minun iässäni - ehkä folklore-paidassa ja imetyshelmissään.

Isäni lempiharrastuksiin kuuluu kahvipakettikassien ompelu ja polttopuiden pilkkominen. Nyt uskallan sanoa käsi sydämellä, että ei i-k-i-n-ä. Sori faija.

Seuraa meitä Bloglovinissa FacebookissaInstagramissa tai Blogilistalla (Huom! Blogilistan osoite on muuttunut!). 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti