Social Media Icons

maanantai 24. helmikuuta 2014

Tahdon vieläkin

11 kommenttia , , , , , , , , , , , Share It:
hp3bIMG_2913

Heipat sairastuvalta! Tajusin äsken, etten ehtinyt viime viikolla päivittämään ollenkaan viikon yhteiskuvia - eikä sellaisia sen puoleen kyllä otetuttakaan. Nämä on otettu myöhässä, kaksitoista tuntia väärän viikon puolella, mutta kelvannevat. Viime viikko meni sairastessa, niin kotona kuin extempore-mökkireissullakin. Viime yö lupaili hyvää alkua unikoulun jatkamiselle, ja täytyy sanoa, että nuha on mitä mainioin sauma yöimetysvieroitukselle - toimii, toimii, toimii!

blog1

Tänä flunssaisena maanantaina olemme myös juhlineet ihka ensimmäistä hääpäiväämme, hyvä me! Me todellakin sanoimme toisillemme tahdon vuosi sitten, kastejuhlan yllätysnumerona niin ikään. Kuluneen 365 päivän aikana ei ole tullut sellaista päivää, ettenkö muistelisi isäni hölmistynyttä ilmettä kun tokaisin, että kaipa saan hänet mukaani alttarille, äitini tiesittekö te tästä jotain-henkäyksiä ja kirkkokansan joukosta kuuluneita hämmentyneitä päivittelyitä. Aikamoinen shokki se oli, meille kaikille, vaikka yhteisiä vuosia meillä oli tuolloin takana kahdeksan. Alkuperäisenä suunnitelmana oli järjestää häät tämän vuoden elokuussa mansardikattoisessa kesähuvilassa, tarjota lohikeittoa ja saaristolaisleipää ja tanssia aamuun saakka. Yhden pikkuruisen mokan tai unohduksen, siis isyyden tunnustamisajan unohtamisen vuoksi, päädyimme naimisiin kymmenen päivän varoitusajalla paperisodan välttääksemme. Vuoden aikana olen oppinut tavaamaan asiakaspalvelussa sekä vaikean etu- että sukunimeni, tottunut rouvitteluun ja siihen, että vuosisadan hääkekkerit vaihtuivat sunnuntaiseksi kahvitilaisuudeksi lähimpien ihmisten kesken. Tavallaan se on helpottavaa; minä olen tyyppi, joka hajoaa valinnanvaraan jo rautakaupassa tuunattavien huonekalujen maalivaihtoehtojen edessä ja joka kilahtelee päiväkausia ennen lastenvaatekutsuja. Bridezilla-tositelevisio-ohjelmat ovat lakanneet naurattamasta jo monta vuotta sitten. Tiedän kyllä, kuka olen ja mihin kykenen. Kahdenkymmenen kilon painoeroon hääpäivänä tuskin totun koskaan, vaikka olenkin vakaasti sitä mieltä, että tunnelmalliset hääkuvamme ottaneella Ainolla on hoikistava objektiivi (ja että minun samanlainen putkeni toimii täysin päinvastaisesti).

Kuten meidän avioliittomme, myös ensimmäinen hääpäivämme on varsin arkinen: suuntasimme läheiseen nepalilaiseen ravintolaan syömään, ruokakauppaan ja sitten kotisohvalle köllimään jäätelöpurkkien ja nenäliinapaketin kanssa. Kuluneiden vuosien aikana moni tuttavapariskunta on laittanut lusikat jakoon, ja erityisen yleistä se tuntuu olevan lapsiperheellisten joukossa. Aina toisinaan mietin, mikä on se juttu, joka meidät on liimannut yhteen tai miksi emme ole koskaan tehneet tulevaisuudensuunnitelmia, johon toinen ei kuuluisi. Ja luulen, että se on tietynlainen arkisuus, joka on aina ollut osana meitä ja suhdettamme. Kumpikaan meistä ei ole erityisen romanttinen, suunnittele kreisejä reissuja maailman ääriin tai odota suuria rakkaudenosoituksia tuon tuosta. Olen esimerkiksi saanut kukkia yhdeksän vuoden aikana kolme kertaa ja kun mieheni viisi vuotta sitten kosi minua, ei hänellä ollut sormusta, kukkia, ennalta harjoiteltua puhetta eikä hän edes polvistunut, sanoi vain "ota tai jätä". Kihlauduimme onnellisten tähtien alla: hopeiset kihlasormukset ostettiin vantaalaisen kultasepän liikkeen ota 2, maksa 1-päiviltä ja niitä kaiverrettaessa kävimme ostamassa jäätelötötteröt. En siis koe, että lapset olisivat erityisellä tavalla muuttaneet suhdettamme, vaan enemmänkin monipuolistaneet kinastelun aiheita; kumpi pääsee helpommalla ja kenelle kuuluisi enemmän. Muu on säilynyt ennallaan, lapset syntyneet liikkuvaan junaan. En tiedä, olenko jotenkin yksinkertainen, mutta olen aina haaveillut vain ihan tavallisesta arjesta, kinkkukiusauksesta ja kurahousuista.

Avioliiton ensimmäiseen vuoteen mahtui paljon muutoksia, paljon stressiä ja vähän unta. Muutimme kolme kertaa, remonttikuukausia kertyi viisi, esikoinen aloitti kerhon ja opetteli kuivaksi, kuopus käytännössä katsoen kasvoi vastasyntyneestä toimeliaaksi taaperoksi joka tavailee ensimmäisiä sanojaan. Eikä tule unohtaa muuttuneita koulu- ja työkuvioita. Yön pimeinä tunteina on sähisty ja riidelty kuiskaten ja väsyneinä aamuina olen dramaattisesti paiskonut keittiön kaapinovia kun "joku" on käyttänyt viimeiset cappuccinomaidot. Italialainen tunneilmasto on vallinnut meillä aina, joten sormusten viskominen tai mykkäkoulu ei sikäli ole mitään uutta auringon alla. Yhdestä asiasta olemme kuitenkin aina pitäneet huolta: nukkumaan emme mene vihaisina tai loukkaantuneina.

PS. Minusta tämä Elsan alunperin lanseeraama 52 viikon kuvaprojekti, eli vuoden ajan viikottaisten yhteiskuvien ottaminen lasten kanssa, on mitä mahtavin idea, ja yritin ehdottaa miehelleni, että toteuttaisimme oman, 52 VUODEN projektin. Siis joka hääpäivänä yhteiskuva (tai minun tapauksessa viisitoista sellaista per päivä). Mutta jos minä kriiseilin meidän hääpäivänämme viime vuonna, on nyt hänen vuoronsa. Lempipaitojen napit kuulemma irvistävät, voi tuskaa. Saa nähdä, miten tämän käy, onhan vielä vuorokautta jäljellä....

Seuraa meitä InstagramissaBloglovin’issa tai facebookissa. HUOM! Blogin osoite muuttuu 1.3, uusi osoite maaliskuusta alkaen on blogit.kaksplus.fi/lapsellista

11 kommenttia:

  1. Ihanaa lukea taas onnellisen rakkauden tarinoita! :) Tuntuu, että niitä on maailmassa nykyään liian vähän. En tiedä tilastoja, mutta nuorten pariskuntien ja etenkin lapsiperheiden erot taitavat olla melko yleisiä. Ainakin minun irl-lähipiirissäni kuin myös monissa blogeissa. Teillä on jo kunnioitettava määrä vuosia takananne, ja toivottavasti noin kahdeksankertainen määrä vuosia vielä edessä (meinasin ensin kirjoittaa vaan että yhtä monta vuotta...). Mun äidin vanhemmat ehtivät olla yhdessä jotakuinkin 65 vuotta kunnes elämän kiertokulku heidät erotti, ja heidän suhteensa on sellainen jota minä ihailen kovasti ja pidän tavallaan esikuvana omalle pari- ja perhesuhteelleni sekä avioliitolleni. Paljon onnea ja rakkautta teille ensimmäisenä häävuosipäivänänne sekä tuleville vuosille <3

    VastaaPoista
  2. Ihanaa!! Félicitations <3
    Mikäs hääpäivä se eka onkaan...pumpuli vai paperi?
    Mekin sanoimme Herr Vuoriortan kanssa tahdon näissä viimisimmissä Ristiäisissä marraskuussa ;D
    www.vuoriortta.fi

    VastaaPoista
  3. Ihana blogi!
    8kk sitten pappi ehdotti meillekin häitä esikoisen ristiäisten yhteyteen. Eipä taivuttu. :D Asiaan saattoi vaikuttaa minun pakkomielle isoihin häihin Tuomiokirkossa ja vastaanotto vähintään Englantilaisessa linnassa. Ristiäiset oli Pyhän Laurin kirkossa, joka olisi periaatteessa sopinut. Vaikka kuinka haaveilen, niin todennäköisesti "Tahdon" puolivahingossa lyhyellä varoitusajalla ja ilman stressiä

    VastaaPoista
  4. Ihania arkimurmeleita olette. Minulla kyllä piti olla häät, olkoonkin, että rv:lla 28 ja hääpäivääkin olemme viettäneet (kahdesti) joko kavereiden kanssa isojen kemujen merkeissä tai hotellireissulla pääkaupunkiin. Koska... noh, se "arjen romantiikka" ei minulle sentään ihan jokaisena vuoden päivänä riitä. ;)

    http://kideblogi.fi/ilmansinuaolenlyijya/2013/12/11/haapaivan-vietosta/

    VastaaPoista
  5. Joo, nykyään noin puolet eroaa. Aika huolestuttavaa, vaikka toki ihmisillä on varmasti syynsä - kuten myös sille, miksi oikeasti ollaan yhdessä. :) Onpas vaikeaa kirjoittaa mitään tällaista ilman että kenellekään tulee sellainen olo, että syyttelen tai osoittelen sormella. Koska en minä niin halua tehdä, enemmänkin vain iloita siitä, että meillä menee hyvin. Ja toivottavasti menee ne seuraavat 52 vuottakin. :)

    VastaaPoista
  6. Huh, ei niin mitään hajua! Sille oli jokin nimi, luin sen joskus anopilla kultaisten käytöstapojen kirjasesta. Eli jee, meidän päivällä ON ihan oikea merkitys myös muille! :D

    VastaaPoista
  7. Voi kiitos!

    Pyhän Laurin kirkko on kyllä kaunis. Sitä ja Sipoon kirkkoa kaavailtiin ihan vain käytännön syistä (letka autoja ja paikoitusmahdollisuudet, juhlapaikan sijainti..). Ehkä jos joskus saisinkin kolmannen lapsen, järjestäisin ökyhienot ristiäiset ja köyttäisin turvakaukalon vuokra-autoon tätä menetystä kompensoidakseni... No ei vaan ;)

    VastaaPoista
  8. Mä päätin, että ensi vuonna, 10-vuotisvuosipäivänä me kyllä repästään ja tehdään jotain ihan törkeän hienoa. Esim. laitetaan lapset hoitoon ja mennään Tennispalatsiin nukkumaan pimeään elokuvasaliin. :D

    Musta on hienoa, jos osaa juhlia ja tehdä selkeän eron arkipäiviin! Itse rakastan erilaisia juhlia ja juhlapukeutumista - en vain pidä kemujen järjestelystä. :D Tänään meillä oli tarkoitus kyllä mennä leffaan ja syömään ihan kaksin, mutta mun äitini oli varannut kalenteristaan vapaan lastenhoitopäivän vahingossa 24.3 ja kun pipanat oli kipeinäkin, niin se jäi.

    VastaaPoista
  9. Onnea ensimmäisenä hääpäivänä, mukava postaus :) Meilläkin oli häät samaan aikaan lapsen ristiäisten kanssa pari vuotta sitten, mutta siitä ilmoitettiin kutsussakin :)

    VastaaPoista
  10. Ihanasti kirjoitettu! Juuri samoja ajatuksia olen pyöritellyt omasta parisuhteesta, että mikäköhän lie meitäkin pitänyt yhdessä - varsinkin ensivuosien rajujen riitamyrskyjen tuiskeessa. Silti, jotenkin olemme pitäneet alusta asti toisiamme, noh, kaipa sitten kliseisesti "Niinä Oikeina" koska "itsestäänselvinä" ei myöskään anna ihan oikeaa tarkoitusta. Emme ole tosissamme pohtineet eroa kai koskaan, vaan aina riidoissakin olemme tienneet, että kyllä tämä on nyt tässä, nyt ja loppuelämän. <3

    VastaaPoista
  11. Ainiin, ja se piti vielä sanomani, että olen itse pitänyt kiinni siitä (vielä nämä kuluneet 5 vuotta) että hääpäivän tuntumassa (eli kunhan samassa kuussa) otetaan jonkinlaiset perhepotretit. Että tulee edes kerran vuoteen otettua kuvia, joissa näymme kaikki. ;)

    VastaaPoista