Social Media Icons

torstai 9. tammikuuta 2014

Vapaalla

23 kommenttia Share It:
IMG_6561 IMG_6587IMG_6514

Minulla oli eilisillan varalle suunnitelmissa reipas, koko perheen kesken taitettu 4,5 kilometrin iltalenkki punaisine poskineen ja raejuustovälipaloineen, mutta pahaa aavistamattomat lapset simahtivatkin autoon iltaseitsemältä ja ikioma Juudakseni, siis se mies joka asuu meillä, valitteli päänsärkyä. Pirtaani ei sovi yksin köpöttely pururadan rapinassa, ja koska naapuritkin olivat virittäytymässä Salkkareiden taajuudelle, päätin ansaitusti pitää vapaaillan, oli elämäntaparemonttia tahi ei.

Kannoin nukkuvat lapset sisälle, raivasin olohuoneen ylimääräisistä duploista ja palapeleistä, pistin pyykkikoneen hurisemaan. Kaivauduin sohvan viimeiseen nurkkaan höyryävän teen, Avotakan, villasukkien ja torkkupeiton kanssa. Kaivoin jäljellä olevat, eilisen kiukkukohtauksen aikaan Alepasta hamstraamani alennushintaiset joulusuklaat ja kiittelin mielessäni, että päivä oli edellistä huomattavan paljon parempi. Kuopus nimittäin mätkäisi toissapäivänä isänsä valvomattoman silmän alla toista tuhatta euroa kustantaneen tietokoneeni lattialle, ja nyt odottelemme kaksi kuukautta vanhan koneraasun huoltotoimenpidetuomiota ja päätöksiä vakuutusyhtiöstä. Koska tavaroiden odotettu elinikä taaperotalossa on huomattavan paljon aikuistaloutta lyhyempi, on aikakausilehdet luettava kun ne kopsahtavat postiluukusta ja suklaat tuhottava ennen kuin ruskeat suut pyyhitään pellavakoristetyynyihin (tulin, näin, koin). Naapureiden iloksi imurikin piti vapaaillan (sekin on osa tätä suurta elämäntaparemonttia). Oli melkein hiljaista, ja se riitti.

Ennen lapsia ajattelin äitiysloman ja hoitovapaan olevan leppoisaa köllöttelyä; puiston laidalla rennosti hengailemista, kiireettömiä perheiltapäiviä ja eteerisiä joulukorttiaskarteluhetkiä. Naistenlehtien kestotilauksia ja täydellisiä sunnuntaibrunsseja hesarin ja tuorepuristetun appelsiinimehun kanssa. Kaksi ja puoli vuotta kotona ovat kyllä karistaneet turhat harhaluulot. Minun on elämäni tuntuu olevan tauotonta menemistä, olemista, to do-listojen laatimista ja syyllistymistä. Luulen, että puolet vuorokaudesta kuluu ruoanlaittoon, ruokailuun ja niiden jälkien korjailuun ja toinen puolikas koostuu epätoivoisista nukkumisyrityksistä, nukuttamisesta ja iltatoimiin valmistautumisesta. Ja silti me olemme aina väsyneitä. Ja aina suunnittelemassa seuraavaa ateriaa. Mitä niiden väliin jää, on se pyykkikoneen täyttämistä pastan kiehuessa, lastenhuoneen sotkujen korjaamista palapelien kasaamisen lomassa, pikaimurointeja ulkoa sisään tullessa ja välitilan hinkkaamista muiden ruokaillessa (katapultatessa pastakastiketta ikkunaan). Me olemme päässeet hyvään arkiseen rutiiniin: nousemme ylös, syömme, lähdemme ulos, tulemme sisään, syömme, yksi menee nukkumaan, toinen jää kiukkuamaan, täytetään tiskikonetta, pyykkikonetta, valmistetaan välipalaa, siivotaan kaappeja, mankeloidaan lakanoita ja niin edelleen, kuopus herää, syödään, hengaillaan hetki (tulee Emmerdale, jota katsoessani silitän ja jonka mainostauoilla kimpoilen ympäri asuntoa), isä tulee, lähdetään ulos, syödään, kylvetetään lapset, laitan lapset nukkumaan. Ja taas tyhjennän niitä pirun masiinoita, katselen ympärilleni, ja mietin, miten kaikki muut sen tekevät - ilman että koti on pommin jäljiltä. Missä välissä muut äidit käyvät esimerkiksi kuntosalilla? Bloggaavat? KIRJOITTAVAT GRADUN? Tapaavat ystäviään (ilman lapsia)?

Eilen suljin kaaoksen ovien taakse. Nakitin miehen hyräilemään tuutulaulua levottomasti nukkuneelle vauvalle, potkin kirpputorikassit vaatehuoneeseen, tungin silityslaudan sängyn alle ja jätin leivänmurut makaamaan työtasolle keittiöön. En ole siivouksen piirinmestari enkä edes kevytsarjalainen martta, mutta viime aikoina minut on vallannut järjetön pesänrakennusvietti, joka ei jätä rauhaan öisinkään - toissapäivänä löysin itseni hinkkaamasta keittiön lattialistoja kynsiharjalla aamuyöstä ja muutama yö sitten räjäyttelin keittiön kodinkoneita atomeiksi puhdistusoperaatiota varten. Vuodenvaihteessa toiset ryhtyvät laihdutuskuurille, minä suursiivojaksi, mutta lopputulos tullee olemaan kaikilla sama: kesäkuussa ollaan lähtöruudussa. Ei bikinikunnossa, ei anopin tupatarkastusta vaille valmiina.

Eilisilta oli minun ja Avotakan yhteinen. Tänä aamuna joku löi 05.30 hiekkaämpärillä päähän ja vaati kiljuen pillimehua. Voi Luoja. On meillä ollut parempiakin aamuja - muttei montaa yhtä leppoisaa iltaa.

23 kommenttia:

  1. Missä välissä muut äidit käyvät esimerkiksi kuntosalilla? Bloggaavat? KIRJOITTAVAT GRADUN? Tapaavat ystäviään (ilman lapsia)?
    <-- kuntosali valitaan sen mukaan missä on lapsiparkki, varsinkin kun miehen työaika&paikka on ihan mitä vaan, sentään nykyään suomessa eikä esim ruotsissa kuten jokunen vuosi sitten..
    Bloggaa esim kun isommat lapset on ulkona itsekseen (6&7) ja pienin katsoo tvstä Jakea ja Merirosvoja, ja sitten jos aika loppuu kesken niin se loppu tietokoneaika nipistetään niistä omista yöunista..
    Kavereita tavataan ilman lapsia ehkä kerran kuussa, ja se rasti kalenteriin laitetaan pari viikkoa ennen :D Noh, näillä mennään. Kuopuksen nyt aloittaessa kerhon on jokaviikko 2x3h täysin lapsivapaata aikaa. Jippii!

    VastaaPoista
  2. Voi että näitä sun kirjotuksia on aina yhtä ikävä! Kirjotat niin loistavasti, ja niin todellisesta arjesta, että oksat pois! Aina vaan tulee mieleen, että jos mä osaisin noin hyvin kirjottaa niin just noin asioista sanoisin, koska justiin tollasta se elämä on - lapsiperheessä.

    Suuresti tsemppiä arkeen! Eiköhän tää tästä joskus helpota ;)

    Olet ihan paras!

    VastaaPoista
  3. Nyt on pakko pitkästä aikaa kommentoida! Aivan mahtava teksti!! Voin samaistua niin moneen kohtaan. Ennen olin naistenlehtien suurkuluttaja, mutta nyt tuolla pinossa on varmaan syyskuulta asti lukemattomia lehtiä. Vauva-lehden tilauksenkin tajusin vuoden vaihteessa peruuttaa, kun ei vaan kerkeä lukemaan. Ja tosiaan, noihin ruokahetkiin menee tuhottomasti aikaa! Mieti, mitä teet ruuaksi, valmista se, lappaa ruoka lautasille, syötä lapset, korjaa jäljet. Ja tämä toistuu monta kertaa päivässä. On tää aikamoista meininkiä olla kahden lapsen äitinä :)

    VastaaPoista
  4. Ou nou, tuohan on ihan kuin meidän peruspäivä! Siis ilman tuota toista lasta mutta lisättynä työpäivällä ja päiväkotirumballa. Ei voi kyllä muuta kuin ihmetellä, miten jotkut muut pikkulasten äidit tosiaan ehtivät treenata, blogata päivittäin ja touteuttaa itseään - itse en ehdi noista mitään, ja silti tunnen olevani sekä kiireinen että aikaansaava. Yhdestä minäkään en tosin luovu: iltaysiltä vietän aikaa ihan rauhassa, joko yksin kirjan kanssa tai kolmestaan miehen ja dvd-soittimen kanssa.

    VastaaPoista
  5. Salaisuuteni on yksinkertaisesti se että lapsi nukkuu 14 tunnin yöunet ja kahden tunnin päikkärit. Tai siis oli. Kotiäiteily on nyt valitettavasti tältä erää ohitse :(

    VastaaPoista
  6. Tutulta kuulostaa.. Uskon kuitenkin, että kotiarjessa on mahdollista varata aikaa sellaisille asioille joiden tekeminen on oikeasti itselle tärkeää ja mieluista. Meillä esimerkiksi miehen töiden jälkeen joka toinen ilta on minun ja joka toinen ilta miehen treenivuoro ja siitä pidetään tarkasti kiinni. Näin molemmat pääsevät treenaamaan ja tuulettamaan aivojaan monta kertaa viikossa.

    VastaaPoista
  7. Sä oot Anna niin hyvä kirjoittamaan! Tänään mietin hetken just samaa, etten todellakaan kuvitellut äitiyttä tällaiseksi kun joskus aikoinani haaveilin lapsista. Nyt 3 uhmäikäistä lasta ja ainakin 4 30-1h itkuraivareita joka päivälle. Mutta.. mä olisi kyllä niiiiin yk-sin jos tämä kaikki tuosta noin vaan katoaisi elämästäni.. "MielosPate" kyllä taitaa kuitenkin jäädä hommaamatta, jos tämä "eloisa" elämä jatkuu tätä rataa ;)

    VastaaPoista
  8. Ah, NIIN tutulta kuulostaa! Mä en suostu peruuttamaan lempparilehteni (Kodin Kuvalehden) tilausta, vaikka lehti makaa lukemattomana, kun uusi rapsahtaa postiluukusta. Ehkä ehdin lukea ne joskus. Yöunista en tingi. Se olisi mun hermoille itsemurha. Jatkukoon siis jotenkin hallinnasaa oleva kaaos kotona. Jos joku ei tätä ymmärrä/ siedä, niin ei tarvitse tulla meille kyläänkään.

    VastaaPoista
  9. Voi kiitos! Ihana kuulla, että kaivataan ja toisaalta myös niin ihana kuulla, että toisaalla fiilikset on samat. Joskus nimittäin ihan OIKEASTI mietin, miten kaikki muut ehtii, jaksaa, viitsii...

    VastaaPoista
  10. Mä olin joskus sellaisen kuntosalin jäsenenä, jossa oli lapsiparkki, mutta lapsiparkin säännöissä luki, että jos lapsi itkee, haetaan äiti paikalle. Jep jep. Helmi huusi kuukauden kerhossa ja istui penkin alla -> ei mahdollisuuksia. :D

    VastaaPoista
  11. Meille tulee myös viikonloppu-Hesari. Ihan voi lukematta taitella biojätepussiksi, kätevää. :D Nyt olen ottanut sunnuntaitraditioksi lukea aamupalapöydässä ainakin yhden artikkelin lasten viskoessa ruokaa lattialle. Sotkun määrä on vakio, peli menetetty, mutta Hesarista maksan… :D

    VastaaPoista
  12. Mä oon meinannut kuolla jo noihin kerhoaamuihin kun 300 metrin päähän kerhoon pitää alkaa sonnustautumaan puolta tuntia aikaisemmin vain jotta kaikki vaatteet voisi hetken perästä riisua. Tule kesä, tule! Mietin aina onnellisena, että onneksi ei ole sitä päiväkotia ja työmatkaa taitettavana, JOKA AAMU. Onnea on, että voi tehdä töitä kotoa käsin (yöllä). :D

    VastaaPoista
  13. Oi, mikä lapsi! Meidän kuopus tehtailee hampaita ja nukkuu yöllä max. 5h, tietenkin pätkissä, päivisin torkahtelee vartiksi. Isompi nukkuu kyllä täydet 10-13 tuntia, muttei päikkäreitä ollenkaan. Puuuh.

    VastaaPoista
  14. Liikkuminen tekee kyllä ihmeen hyvää! Olen käynyt nyt jonkun aikaa vähintään kolme kertaa viikossa heittämässä reippaan kävelylenkin, ja olo on suorastaan fantastinen verrattuna löhöiltyihin iltoihin. Mutta lapsethan ne on rattaissa mukana… :D

    VastaaPoista
  15. Ihana asenne! Mua niin naurattavat meillä kyläilleet ihmiset, esim. mun äiti, joka ovesta sisään tullessaan sanoo: "olisit sä voinut vähän yrittää". Jep.

    VastaaPoista
  16. Voi kiitos, Heli! Mä olen usein meidän pientä ikäeroa miettiessäni ajatellut teidän tilannetta, kolmea lasta kahden vuoden sisällä, ja kas, kummasti saa asioita perspektiiviin. Mä nostan sulle hattua, teet ihan mieletöntä työtä!

    VastaaPoista
  17. joo ei se ihan pienten lasten kanssa onnistu, mutta sellaisen joka ei jää (aina) huutamaan kun sinne pitäisi jäädä. toki tässä toimii se isommat edellä, niistä on lohtua

    VastaaPoista
  18. Mä olen sanonut tän muillakin foorumeilla, mutta minulla se avain treenaamiseen, projektien toteuttamiseen, kodin puunaamiseen, bloggaamiseen ja yleiseen rötväämiseen ovat todella ansiokkaasti arkiaskareisiin ja ennen kaikkea lapsen hoitoon osallistuva mies sekä tiivis ja aktiivinen sukulaisten tukiverkko.

    Ja minähän köllöttelen tukiverkossani kuin riippumatossa ja kieltäydyn syyllistymästä sen olemassaolosta. Sen sijaan kyllä huutelen lastensa kanssa hikoileville kanssaäideille, että voin pistää hyvän kiertämään ja vahtia heidän lapsiaan, jos on tarvis.

    VastaaPoista
  19. No joo, kyllä mäkin huomaan (mutta esitän, etten olisi tietääksenikään) äitini dramaattiset silmienpyöräytykset meille sisälle tullessa. Hän kun on järjestys- ja siivousnatsi, mä olen perinyt geenini jostakin muualta :-D

    VastaaPoista
  20. Musta on tosi hienoa, että on olemassa tukiverkko, johon turvautua tiukan paikan tullen. Meillä on kyllä tiiviit perhesuhteet jne, mutta kun puolet poppoosta on yrittäjiä ja loput niin huonokuntoisia, ettei apua kehtaa pyytää, niin harvaanhan ne kerrat jää... Nyt ensi kuussa on 1-vuotishääpäivä ja sitä aiotaan kyllä edes pienesti juhlistaa kaksin. :)

    VastaaPoista
  21. Mun mielestä kaikenlainen kommentointi ja silmien muljauttelu on niin naurettavaa - jos me eletään tässä hallitussa kaaoksessa, miksi siellä kyläily tuntuu niin kovalta paikalta? Nyt olen kyllä suursiivousten myötä karsinut sotkun ja tavaran määrää. Enää työhuone on hyvin boheemissa kunnossa. Vaikka hyvin mahdun tekemään töitä (raivaamaan tilaa läppärille). :D

    VastaaPoista